Yhdessä muistiinpanossaan hän oli kirjoittanut:
Älä sano mitään. Älä selitä mitään. Ei mitään filmejä missä mä puhun. Ei printtipaitoja. Insight = overrated. Kaunista: kulkea vain huoneesta huoneeseen, olla coolina, nauraa itsekseen, on kaikki nää ajatukset ja joku sellainen laulu kuin Charliella oli little piggies. Kun ei puhu, ne pelästyy, sillä ajatuksia ne ei voi nähdä.
***
Soitin Krister Tuomiselle heti kun olin palannut Helsinkiin, ja kun hän ei vastannut, kirjoitin yksityisen Facebook-viestin ja pyysin häntä soittamaan. Krister soitti muutamaa tuntia myöhemmin, ja minä sanoin tietäväni että hänellä oli kolme ihanaa lasta ja varmasti uusi tyttöystävä Sallan jälkeen ja sen takia ohjelmaa koko kesäksi, mutta halusin silti kysyä voisiko hän irrottaa muutaman päivän ja tulla kanssani Långholmenille. Pari päivää aurinkoa ja saunomista ja hyviä keskusteluja, minä sanoin, ja sittenhän teidän kesähuvila Ramsnäsuddin pohjoispuolella olisi lähellä, jos haluaisit mennä sinne jälkeenpäin? Sillä kai talo on edelleen pystyssä?
Kyllä vain, Krister sanoi. Mä olen siellä aika usein. Äiti ei käy enää maalla isän kuoleman jälkeen, siellä on liikaa muistoja. Mistä päättelit että mulla on tyttöystävä?
Se oli jokin asunnossasi, minä sanoin. Siellä oli niin hyvä järjestys, vaikka olit vasta muuttanut.
Oletpa sä tarkkasilmäinen, Krister sanoi, ja näin mielessäni miten hän hymyili ystävällisesti koko hevosennaamallaan.
No, tuletko? minä kysyin. Mä ajattelin lähteä jo huomisaamuna.
Okei. Mä tulen. Mutta mulla ei ole juuri nyt autoa, Jessica on lainannut sitä. Haetko minut?
Totta kai, minä sanoin. Kahdeksan nolla nolla? Mä soitan autosta kun olen siellä.
Ei, tule ylös, Krister sanoi. Juodaan kuppi kahvia ennen kuin lähdetään. Mä olen alkanut jauhaa kahvin itse, se maistuu taivaalliselta.
Viittä vaille kahdeksan aamulla painoin Tukholmankadun talon summeria ja kävelin kaksi kerrosta ylöspäin. Krister avasi oven, tarttui käteeni ja pudisti sitä ja halasi minua. Asunnossa oli vahva kahvin tuoksu ja olohuone tulvi valoa. Astuin sisälle asuntoon ja näin että Krister oli ostanut kauniin divaanin ja ripustanut tauluja seinille: teokset olivat voimakkaan värisiä, moderneja ja rohkeita. Krister oli ostanut keittiönpöydänkin, ja pöydän ääressä istui nuorempi mies, jota luulin ensin Arnoksi. Siihen asti kunnes Krister otti espressopannun hellalta ja kaatoi minulle kahvia kuppiin ja miehelle täydennystä, kumartui sitten ja suuteli miestä suoraan suulle.
Tämä on Sami, Krister sanoi mutkattomasti. Hän on ohjelmoija. Me ollaan rakastuneita.
Sitten Krister esitteli minut – ”vanhin ja tärkein ystäväni” – ja minä hymyilin niin ystävällisesti kuin osasin. Sami oli pieni ja tumma ja, nyt sen näin, ei ollenkaan niin nuori kuin olin aluksi luullut. Neljänkymmenen tienoilla ehkä: ei enää nuorukainen mutta silti reilut kymmenen vuotta Kristeriä ja minua nuorempi.
Terve, minä sanoin ja toivoin tervehdyksen kuulostavan luonnolliselta ja rennolta tai ettei se ainakaan paljastaisi syvää hämmennystäni.
Sami puhuu hyvää ruotsia, Krister sanoi. Ja mielellään. Eikö totta, rakas?
Jag försöker mitt bästa, Sami sanoi.
Ajoimme ulos kaupungista vaitonaisina. Olin etsinyt radiokanavan joka soitti kahdeksankymmentäluvun hittejä, moottoritielle päästessämme sieltä jylisi Bowien Modern Love, ja se tuntui sopivan tilanteeseen. Ilmeisesti Kristerkin ajatteli niin, sillä hän sanoi:
Sä olet järkyttynyt?
Etsiskelin hetken sanoja, sitten sanoin:
En järkyttynyt. Vain hämmentynyt. Mä en aavistanut ollenkaan.
Olit oikeilla jäljillä, Krister sanoi hymyillen. Samilla on todella hyvä maku. Ja se on siivoushullu. Siksi mun luonani näyttää niin hyvältä.
Pitelin lujasti ratista kun Krister lauloi musiikin mukana: se oli nyt Died In Your Arms.
Jessus, Kride, minä sanoin. Oletan että Salla tietää? Mutta entä lapset? Miten ne suhtautuu?
Salla on tiennyt aina, Krister sanoi. Ja me kerrottiin lapsille. Tehtiin se yhdessä ennen eroa. Tytöt on okei, mutta Arnolle se on ollut vaikeaa.
Salla on tiennyt aina? minä toistin. Se siis tarkoittaa että sinä… että olet aina… myös kun me oltiin…?
Mä olen bi, Krister sanoi. Tai olin ainakin nuorena. Nyt en tunne mitään naisia kohtaan. Ja olen aina tiennyt kuka mä olen.
Aina?
Teini-iästä asti. Se oli vaikeaa, ja usko teki siitä vieläkin vaikeampaa. Kerroin siitä Sallalle ennen kuin me mentiin naimisiin. Se sanoi että se rakasti mua ja halusi silti yrittää.
Vaikutti siltä että teillä meni hyvin, minä sanoin.
Niin menikin. Omalla tavallaan. Mutta nyt mä ajattelen… mä en voi tietää miten paljon aikaa mulla on enää. Varmaa on vain se, että meillä molemmilla on edessä vähemmän kuin takana.
Ei ole, jos me täytetään sataseitsemän, minä sanoin. Ja entä seurakunta? Oletko sä siellä kertonut?
En, Krister sanoi painokkaasti.
Ja mitä jos sä teet sen? Mitä sä luulet niiden sanovan?
En mä tiedä. Se on sen päivän murhe.
Me olimme puhuneet hitaasti ja varovasti, pitäneet pitkiä taukoja, ja moottoritie oli aikaa sitten vaihtunut tavalliseksi maantieksi. Lähestyimme Ramslandetin risteystä ja käännyimme etelään, pohjoiseen vievä tie johti Fagerkullaan. Minä suljin radion väsyneenä tauottomaan musiikkiin vuosikymmeneltä, jolloin Krister ja Salla tekivät lapsia ja minä menetin Stellan ensimmäisen kerran.
Oli hyvä ettet sinä koskaan tajunnut, Krister sanoi.
Vilkaisin häntä nopeasti:
Tajunnut mitä?
Että mä olin monta vuotta rakastunut suhun.
Yritin käsittää mitä hän oli sanonut, enkä keksinyt muuta vastausta kuin:
Nyt sä pilailet.
Pilailisinko mä sellaisesta asiasta? Krister sanoi vakavana. Olin rakastunut suhun, ja joinakin hetkinä vihasin sua enemmän kuin olen vihannut ketään toista.
Mitä sä tarkoitat? minä kysyin enkä onnistunut kätkemään järkytystä äänestäni. Minä hetkinä?
Krister pudisti päätään:
Mä kerron illalla. Ehkä. Tarvitsen viiniä että uskallan.
Meissä molemmissa oli arkuutta, suorastaan ärtymystä kun me tyhjensimme auton ja sulloimme laukut ja ruoat ja viinit Busteriin. Minulla oli kiusaantunut olo, se mitä olin saanut tietää oli kääntänyt neljänkymmenen vuoden ystävyyden ylösalaisin, enkä tiennyt miten käsittelisin asiaa. Ja näin että tilanne oli Kristeristäkin kiusallinen. Oli helpotus saada vääntää avainta ja käynnistää veneen moottori ja huikata että Krister irrottaisi solmut: selän ylittämiseen kuluvien minuuttien ajan meteli peitti vaivaantuneen hiljaisuutemme.
Pari tuntia myöhemmin istuimme luoteisella kalliolla mukanamme kahvia ja voileipiä, ja tunnelma oli edelleen painostava. Olimme panneet ruokatavarat jääkaappiin, ja sitten minä olin hakannut halkoja ja kantanut tuoreet klapit saunaan sillä aikaa kun Krister tarkasteli taloa ja katseli ympärilleen saarella. Sitten olin keittänyt kahvia ja tehnyt lounasta kun Krister oli puuhaillut puhelimensa kanssa, lukenut Facebookia ja joitakin seuraamiaan lifestyle-blogeja. Nyt me istuimme kalliolla ja vaikenimme, ja meidän oli vaikea katsoa toisiamme. Lopulta Krister rikkoi hiljaisuuden, mutta hän ei katsonut minua vaan yli selän kohti Ramsnäsuddia sanoessaan:
Näin vaikeaa sen ei pidä olla. Olet kai samaa mieltä?
Olen, minä sanoin, mutta…
Krister keskeytti puheeni:
Oletko sä nyt alkanut pelätä mua? Et uskalla ottaa mua mökin toiseen sänkyyn, vaan toivot että nukkuisin vierasmajassa? Et uskalla kumartua nostamaan saippuaa, jos pudotat sen kun me ollaan saunassa?
Älä nyt ole naurettava, Kride. Mä en ole mikään luolamies, ja mulla on ollut homoja kavereina koko aikuisen ikäni. Se… se tuli vain niin äkkiä.
Yhtäkkiä minua alkoi naurattaa, ja Krister näki sen:
Mitä nyt?
Pyysin sut tänne koska halusin taas jutella kanssasi. Mutta nyt näyttääkin siltä, että yritän vietellä sut ja varastaa sut mieheltäsi. Mitä Sami tästä ajattelee?
Krister hymyili:
Samilla ei ole mitään pelättävää, ja se tietää sen. Mä olen se jonka pitää pelätä, se on nuorempi ja paljon paremman näköinen kuin minä. Ja sä olet aivan liian vanha minulle. Ryppyinen ja kulunut.
Hän loi minuun tungettelevan katseen ja lisäsi:
Sulle on tullut vatsaakin.
Oletko sä sanonut tuon kaiken Samille? minä kysyin.
Ai minkä?
Että mä olen kulunut ja saanut vatsaa.
Tietysti. Me ollaan rakastuneita, se ja minä. Muuten se olisi tullut mustasukkaiseksi. Miten niin?
En tiedä miksi, mutta se loukkaa mua, minä sanoin.
Yritä sitten vietellä mut, Krister sanoi.
Ei kiinnosta.
Tiedän, Krister sanoi hymyillen. Sä olet piintynein hetero jonka tunnen. Tai sitten pääset Guinnessin ennätysten kirjaan ihmisenä, joka on ponnistellut eniten peittääkseen todellisen luontonsa.
Sananvaihto kalliolla rikkoi jään, ja Krister ja minä pystyimme seurustelemaan taas rennommin. Mutta kun me puuhasimme omiamme – hän luki Julian Barnesin romaania ja minä kävelin oksasakset kädessä ja leikkasin vesakkoa rannassa – minä tietenkin pohdiskelin, ajattelin kaikkia niitä keskusteluja, jotka Krister ja minä olimme vuosien varrella käyneet, ja ymmärsin että hänen oli täytynyt kokea ne toisin kuin minä. Ja odotin aina toisen päivän iltaan asti ennen kuin kerroin siitä, mitä olin nähnyt Porissa. Tuntui oikealta että puhuimme ensin Kristerin elämästä, ja myös minun. Me puhuimme niistä tilapäisistä valinnoista joita olimme tehneet nuorina – Kristerin päätöksestä kieltää taipumuksensa ja perustaa perhe aikaisin, minun kyvyttömyydestäni irrottautua Stellasta ja pakkomielteestäni kirjoittaa – ja siitä miten niistä oli tullut pysyviä tai ne olivat ainakin nielaisseet suuren osan elämästämme. Välillämme vallitsi edelleen syvä luottamus, Krister kertoi häpeäntunteista, joista oli kärsinyt koettuaan salaisia rakkausjuttuja miesten kanssa, ja minä kerroin miten huonosti olin kohdellut Linda Vogtia ja Nikeä ja muita naisia, kun olin kerta kerran jälkeen asettanut Stellan heidän edelleen.
Kun viimein kerroin aamukävelystäni Porin halki, Krister kuunteli keskittyneesti.
Alex ei ollut veneessä, hän sanoi sitten. Se on ollut ulkomailla melkein koko vuoden. Se oli kotona viikon heinäkuussa, mutta silloin se oli saarellaan Korppoossa. Oletko sä käynyt siellä?
En, minä sanoin. Siitä on ollut puhetta, mutta se ei ole toteutunut.
Sun pitäisi nähdä se, Krister sanoi. Talo jossa ne asuu Karinan kanssa on valtavan iso. Ja tietysti valkoiseksi rapattu, musta katto ja vihreät ovet. Ja siellä on vaikka kuinka monta rakennusta. Mä en voi tajuta miten se on saanut niin paljon rakennusoikeutta.
Mä arvasin kyllä että Alex oli lainannut Clarabellaa Jan-Rogerille, minä sanoin. Enhän mä kovin monta sekuntia siinä seissyt, mutta Jan-Roger käyttäytyi kuin merirosvokapteeni.
Sä olet aina inhonnut Jajoa, Krister sanoi.
En mä sitä inhoa, minä sanoin. Mutta en voi pitääkään siitä.
Se on mikä on, Krister sanoi. Sitä ei voi puolustella, mutta mä yritän silti ymmärtää.
Mitä ymmärtämistä siinä on? minä kysyin. Elämä kuluu eikä me opita mitään. Ja sitten me kuollaan, ja meidän jälkeen tulee uusia ihmisiä jotka on aivan yhtä julmia kuin mekin.
Kuulin että ääneeni oli hiipinyt puolustautuva sävy, ja tiesin miksi. Aina kun Krister ja minä mainitsimme Jan-Roger Johanssonin, muistin talvi-iltapäivän metsikössä Tredje Svenskan lähellä. Jan-Roger oli pahoinpidellyt Kristerin raa’asti, ja hän oli lyönyt Kristeriä myös kun me ryyppäsimme ja rälläsimme Portugalissa. Jan-Roger oli kohdellut Kristeriä huonommin kuin koskaan minua, ja silti Krister oli valmis antamaan anteeksi ja ymmärtämään, kun taas minä kannoin kaunaa joka ei ollut lientynyt vaikka oli kulunut melkein viisikymmentä vuotta.
Kannattaa aina yrittää ymmärtää, Krister sanoi. Muistatko Jajon faijan? Ja tiedätkö että se ryyppäsi itsensä hengiltä?
Mähän asuin samassa korttelissa. Mä muistan kaiken. Jan-Rogerin faija kuoli kun me opiskeltiin. Mutta en muista minä vuonna.
Jajo ei koskaan selvänä puhunut faijastaan, Krister sanoi. Mutta kännissä se puhui. Te olitte samanlaisia, Jajo ja sinä…
Seis! minä sanoin. Jan-Roger ja minä ei olla koskaan oltu samanlaisia. Ei millään tavalla.
Yhdessä asiassa te olitte. Te joitte liikaa ja sitten te aloitte jauhaa. Sä siitä, miten paljon vihasit porvarillisuutta ja uskontoa, ja Jajo faijastaan. Ja kerran Jajo kertoi yhden jutun…
Niin? minä sanoin ja katsoin kysyvästi Kristeriä joka kumartui kohti perunalastukulhoa: hän otti yhden lastun peukalon ja etusormen väliin, ja kun hän pani sen suuhunsa, se toi mieleen öylätin.
En tiedä pitäisikö mun kertoa sitä, Krister jatkoi. Se on kauheaa. Ja enhän mä edes tiedä onko se totta.
Kerro kuitenkin, minä yllytin. Sä tiedät etten mä juorua.
Krister kohotti kulmakarvojaan ja kohtasi samalla katseeni. Ymmärsin mitä hän tarkoitti, hänen ei tarvinnut sanoa sitä ääneen: sähän kirjoitat kirjoja.
Jajon isä alkoi puhua sivu suunsa silloin loppuaikoina, Krister sanoi. Se ei pystynyt pitämään näkyjä poissa enää, vaikka se oli juonut niin paljon hukuttaakseen ne. Se oli ollut sodassa kaukopartiomies. Ne oli etsineet yhtä kadonnutta toveria eräänä kesänä. Etsijöitä oli useita, mutta Jajon isä löysi sen. Se oli naulattu yhteen mäntyyn. Alasti. Ja se oli nyljetty. Ei yhtään ihoa jäljellä. Vain lihaa ja kärpäsiä.
Minä vaikenin ja yritin olla näkemättä kuvaa edessäni.
Hyi helvetti, minä sitten sanoin. Uskotko sä että se on totta?
Joskus mä mietin, kiroiletko sä vain provosoidaksesi minua, Krister sanoi. Vai kiroiletko myös muiden seurassa. Enkä mä usko että Jajo olisi keksinyt sitä. Mutta se voi tietysti olla hallusinaatio, jonka sen isä on nähnyt viinan takia.
Jos se on totta, se ei silti anna Jan-Rogerille oikeutta sikailla. Se oli sen isän sota eikä sen.
Sellainen periytyy, Krister sanoi. Monessa sukupolvessa. Olet kai nähnyt että ne julkaisee nyt kuvia sodasta.
Mitä kuvia?
Sellaisia, joita on pidetty salassa seitsemänkymmentä vuotta, koska ne on niin hirveitä. Luulen että monet veteraanit on nähneet asioita, jotka on kuin suoraan Hieronymus Boschilta.
Se paska on heittänyt varjonsa meidän kaikkien ylle, minä sanoin. Äiti oli siinä satimessa koko ikänsä.
Sun äidinisäs, Krister nyökkäsi. Summassahan se oli, vai mitä? Helmikuussa?
Ei, aiemmin, minä sanoin. Jo joulukuussa.
Mä tiedän millaista se on, Krister sanoi. Isoisän veljet kaatuivat molemmat. Isä oli nuorena kansandemokraatti ja se sanoi kerran mulle, että se johtui vain siitä ettei se kestänyt sitä ainaista kunnioittamista.
Krister vaikeni ja katsoi ulos ikkunasta. Aurinko oli matkalla Ramslandetin taakse ja merenselkä lepäsi tyynenä ja tummana kuin metsälampi. Joutsenpariskunta kolmen harmaauntuvaisen poikasen kanssa liukui rantavedessä laiturini vieressä, ja vanhemmat kelluivat pyrstö ja takajalat ilmassa etsiessään pohjasta ruokaa.
Kride, minä sanoin.
Niin?
Mä haluan että sä kerrot mulle niistä kerroista, jolloin olet vihannut minua enemmän kuin ketään muuta ihmistä.
Krister naulitsi silmänsä näkymiin ulkona ja sanoi:
Äsh. Se oli oikeastaan vain yksi kerta. Ja se johtui vain siitä että minä… pidin susta niin paljon. Se mitä teit ei ollut kovin vaarallista.
Haluan silti että sä kerrot, minä sanoin.
Krister pudisti päätään:
Mä en tiedä pystynkö.
Kohta alkaisi hämärtää. Oli kahdeskymmenes heinäkuuta ja etelästä oli saapunut illan kuluessa pilviseinämä: ilma mökissä oli tahmeaa ja lämmintä ja yöstä tulisi loppukesänmusta.
Minä odotin.
Se oli sinä iltana Portugalissa, Krister sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Kun meidän taksi ajoi harhaan. Ja te menitte… te menitte ilotaloon.
Uh, minä sanoin.
Ja aamulla me palattiin kylään jossa me asuttiin, Krister jatkoi välittämättä äännähdyksestäni.
Burgauhun, minä sanoin.
Alex ja Jajo käveli meidän edellä, ja sinä ja minä kuljettiin yhdessä kujaa alaspäin. Mä kysyin sulta monta kertaa, miksi sun piti mennä tekemään se. Mutta sä vain nauroit mulle, olit kännissä kuin käki.
Mä muistan että me käveltiin siellä ja sä esitit kysymyksiä. Mutta mä en muista nauraneeni.
Kyllä sinä nauroit, Krister sanoi.
Siinä tapauksessa mä pyydän anteeksi, minä sanoin.
Ja kun me tultiin sun asuntoosi, te menitte vessaan ja asetuitte lavuaarin viereen ja huuhtelitte teidän… niin. Enkä mä ensin tajunnut mitä te teitte, joten tulin sinne katsomaan mitä te puuhasitte ja näin teidät.
Niin, ja sitten sä menit istumaan mun sängylleni ja näytit siltä kuin kantaisit harteillasi koko maailman murheita, minä sanoin.
Minusta sä olit niin kaunis, Krister sanoi. Sä olit niin juovuksissa että pystyit tuskin kävelemään, ja niin oli Alex ja Jajokin. Ja ne oli mulle kuin eläimiä, en nähnyt niissä mitään kaunista. Mutta jopa siinä tilassakin sä olit mun silmissäni kaunis.
Älä nyt…, minä sanoin, sillä oli tuskallista ajatella miltä olin vaikuttanut sillä hetkellä.
Vedin henkeä jatkaakseni mutta sain sanottua vain:
Ei sun tarvitse…
Sä olit kaunis, Krister sanoi itsepäisesti, vaikka olit tahrinut sekä ruumiisi että sielusi. Ja mä vihasin sua siksi, etten voinut olla olematta rakastunut sinuun ja pitämättä sinusta, vaikka käyttäydyit kuin porsas.
Sä istuit sängyllä, minä sanoin. Ja sä itkit, ja kun Jan-Roger tuli kylpyhuoneesta, se antoi sulle turpiin ja raahasi sut hellan luo jotta keittäisit kahvia.
Kristerin silmät rävähtivät auki ja hän tuijotti minua. Hän ei sanonut pitkään aikaan mitään, hän tuntui odottavan että minä jatkaisin, mutta minähän olin vain esittänyt täydentävän kuvan siitä mitä jälkeenpäin oli tapahtunut, sen jälkeen kun olimme seisseet lavuaarin ympärillä kullit kädessämme, Alex ja Jan-Roger ja minä.
Anteeksi, mutta mitä sä sanoit? Krister lopulta kysyi.
Hän näytti edelleen siltä kuin olisi nähnyt aaveen, enkä ymmärtänyt ollenkaan miksi.
Vain sen, että Jan-Roger löi sua ja kiskoi sut keittonurkkaukseen ja karjui että sun piti laittaa kahvia, minä toistin.
Noinko sä muistat sen? Krister kysyi ja näytti epäuskoiselta. Noinko sä olet muistanut sen aamun?
Tietysti, minä sanoin. Niinhän se meni. Mitä siitä?
Ja uskotko sä todella tuohon?
Mikä sulla oikein on? minä kysyin ja tunsin miten ärtymykseni alkoi kasvaa. Mikä nyt on ongelma?
Ei Jajo mua lyönyt, Krister sanoi hitaasti. Vaan sinä. Jajo oli niin kännissä että se meni nukkumaan lattialle ulko-oven eteen vessasta tullessaan. Muistan sen, koska se oli unohtanut työntää pippelinsä housuihin. Se roikkui ulkopuolella.
Mitä helvettiä sä oikein väität?
Se olit sinä, joka löit minua, Krister toisti. Sä tulit vessasta pian Jajon jälkeen, ja mä sanoin etten ymmärtänyt teitä. Silloin sä tulit suoraan mua kohti ja iskit mua kasvoihin.
En voinut käsittää sitä mitä hän sanoi. Jokin liikahteli sisälläni, levottomasti ja ahdistuneesti, mutta en tiennyt mikä se jokin oli. En halunnut sanoa mitään, en kuulla mitään, halusin että Krister lopettaisi leikin, että hän pyyhkisi pois väärän kertomuksen jonka oli viskannut minulle päin kasvoja, että hän vetäisi sen kaiken takaisin ja sanoisi että se oli pilaa.
Väitätkö sä, että minä löin sinua? Nyrkilläkö?
Nyrkillä, Krister sanoi. Poskipäätä jomotti monta päivää. Mutta et sä minua minnekään raahannut. Eikä kukaan sanonut että mun pitäisi keittää kahvia. Sen sä olet keksinyt. Sä löit mua kerran kasvoihin ja sitten menit ja nojauduit ulos ikkunasta…
Ei! minä keskeytin. Tuo ei voi pitää paikkaansa.
Kylläpäs! Krister sanoi. Sä huohotit, olit edelleen vihainen. Sä mutisit minulle senkin saatanan… miksi sun pitää olla niin saatanan… Et lopettanut lausetta. Jajo oli sammunut oven luokse. Alex oli juuri tullut huoneeseen ja näki kun se tapahtui. Se katsoi sua ja pudisti päätään mutta ei sanonut mitään. Sä seisoit siinä ikkunan luona pitkään ennen kuin rauhoituit. Sitten sä käännyit muhun päin ja sanoit: Sori.
Tunsin miten sisälläni musteni kuunnellessani Kristeriä, ja kun hän vaikeni, tuntui kuin olisin pudonnut läpi yönmustan loputtoman avaruuden vaikka olin juuri istunut täysin turvassa omistamassani mökissä. Minua pyörrytti ja päässäni kohisi kovaäänisesti, se oli kuin sähkömyrsky, ja jossain hyvin kaukana, valovuosien päässä, aavistin muistoja ja kuvia, kuvia jotka haastoivat minun kaksikymmentäkuusi vuotta kantamani kuvat, kuvia jotka muistuttivat ikävästi niitä kuvia, jotka Krister oli äsken pakottanut minut näkemään.
Sä valehtelet! minä sanoin kiihtyneenä. Sä valehtelet, Kride!
Miksi mä valehtelisin?
Sä vain valehtelet! Mä en ole voinut tehdä sellaista.
Mulla ei ole mitään syytä valehdella, Krister sanoi ja katsoi minua vakaasti. Mä olin selvä. Muistan tarkasti. Mä vihasin sua sinä aamuna ja ehkä vielä muutaman päivän ajan. Mutta sitten se muuttui suruksi siitä, että joku jota rakastin löi mua. Se suru oli aivan puhdasta. Se on puhdasta edelleenkin.