5.

Hän oli kirjoittanut:

Haastatteluja. Youtubessa ja ylearkistossa. Ensin: katson ja kuuntelen. Ne puhuu. Blaa blaa blaa blaa. Otan äänen pois. Katson kasvoja. Suut liikkuu ja poskilihakset nykii & pykii. Blaa blaa blaa blaa. Nykii ja pykii mutta tyhjän takia. Qirajeja. Tyhjät silmät. Rakastavat vain itseään. Eikä ne tiedä että mä näen heidät, lol.

***

Keväällä ja kesällä Alex yritti monta kertaa houkutella minua viettämään viikonlopun tai lomaviikon hänen ja Karinan kanssa heidän saarellaan Korppoossa. Hän näytti valokuvia saaresta iPadiltaan. Satama ja laiturit olivat poukamassa, jonne johti kapea väylä. Clarabella oli kiinnitetty isompaan laituriin, ja siellä oli vanhanaikainen punamullattu venevaja ja seinällä kyltti, jonka teksti loisti kirkkaanvalkoisena kun Alex suurensi kuvaa: LILLA RAMSVIK. Talo josta Krister oli puhunut, suuri valkoinen talo vihreine yksityiskohtineen, oli korkealla kalliolla. Alex sai tukea Karinalta, joka sanoi että saisin asua yhdessä vierasmajoista saaren itäreunalla, siellä oli oma keittiö ja oma vessa, saisin olla itsekseni ja kirjoittaa jos haluaisin. Esitin myöntyväistä ja lupasin katsoa kalenteristani ja ehdottaa sopivaa viikonloppua tai viikkoa. Mutta en tehnyt sitä koskaan, keksin tekosyitä kuukausi kuukauden jälkeen kunnes sekä minä itse että Alex tajusimme, etten halunnut tulla hänen saarelleen.

En ymmärtänyt omaa asennettani, en käsittänyt miksi kieltäydyin muutaman päivän luksuselämästä vanhimman ystäväni luona: minä vain tunsin että minun oli tehtävä niin kuin tein. Mutta sitten solmin uudestaan yhteyden Linda Vogtiin ja huomasin, että Linda suhtautui minuun suunnilleen samalla tavoin kuin minä suhtauduin Alexiin. Linda oli muuttanut kaupunkiin, vuokrakaksioon Punavuorenkadulle, ja Tommi oli jäänyt Hakkilan taloon ja työskenteli urheiluliikkeessä ostoskeskuksessa kehätien varrella. Linda ei ollut enää taidesäätiössä vaan työskenteli nyt verkkotoimittajana Vantaan kaupungilla. Me kävimme lounaalla monta kertaa, hän ja minä, ja kerran pyysin hänet katsomaan yhtä musikaalia, keskinkertaista esitystä Kaupunginteatterissa. Yritin myös houkutella Lindan enempäänkin kuin lounaalle tai teatteriin. Ehdotin ensin päivällistä, joko ravintolassa tai minun luonani, ja kun kevät tuli, kysyin haluaisiko hän tulla Långholmenille lomallaan. Kuvailin hänelle miltä tuntui juoda viiniä kauniina heinäkuun päivänä luoteisella kalliolla, sanoin olevani varma että hän viihtyisi, hän saisi asua vierasmajassa jos haluaisi, ja siellä hän saisi olla omissa oloissaan jos se tuntuisi paremmalta. Linda nyökkäsi kiinnostuneena ja sanoi että se kuulosti hienolta, ja kerran hän vastasi tekstiviestillä että hänen piti tehdä ensin lomasuunnitelmia joidenkin ystävättärien kanssa, sitten hän palaisi asiaan. Mutta hänestä ei koskaan kuulunut sen enempää, ja minä ymmärsin että hän sovelsi samaa ystävällistä viivytystaktiikkaa kuin minä Alexiin.

Linda vastasi edelleen myöntävästi lounaskutsuihin, ja eräänä kauniina kesäkuun päivänä söimme kreikkalaisessa ravintolassa Kampin ostoskeskuksessa. Hän oli sekä surullinen että nostalginen sinä päivänä, surullinen siitä että Tommi oli menettänyt työnsä urheiluliikkeessä ja nostalginen koska ruoka toi hänen mieleensä erään hänen nuoruutensa kesän, jolloin hän oli työskennellyt tarjoilijattarena Santorinin saarella. Kun joimme kahvia, ravintolan kovaäänisistä soi matalalla äänellä I’d Rather Go Blind. Linda­ ei tuntunut huomaavan kappaletta mutta minä huomasin, ja se toi mieleeni abiturienttisyksymme ja Lindan soulsängyn Kaarelassa. Sanoin:

Sä et tahdo tulla Långholmenille vai mitä? Etkä halua tulla illalliselle mun kanssa. Olet vain niin kiltti, että et viitsi sanoa ­sitä.

Lindan katse kohtasi omani värähtämättä. Mutta hänen silmänsä olivat surulliset, ja ymmärsin että hänkin oli kuullut laulun ja se oli vaikuttanut häneen, mutta ehkä eri tavoin kuin ­minuun.

Ei se siitä johdu, etten tahtoisi, hän sanoi. Mutta mä en voi.

Miten niin et voi? minä kysyin. Onko sulla joku?

Linda pudisti päätään:

En voi enää päästää sua lähelleni.

Miksi et?

Meidän viimekertaisen yömme jälkeen mä uneksin vielä yhdestä yöstä. Lopulta mä hankin itselleni rakastajan. Yhden jokamiehen. Se kesti pari kuukautta. Kun se loppui, mä uneksin edelleen.

Ei kai uneksimisessa ole mitään pahaa?

Älä esitä tyhmempää kuin olet, Linda sanoi terävästi. Ihmiset tekee asioita toisilleen. Ja mä arvaan, että Stella on jättänyt suhun samanlaisia arpia kuin sä olet jättänyt muhun.

Elokuun kolmantena tiistaina Sirius-kustantamo piti perinteiset syyskauden avajaisensa Café Ursulassa Kaivopuiston rannassa. Ajankohta oli poikkeuksellinen, tavallisesti Sirius piti kauden avajaiset syyskuun alussa, viimeisenä isommista kustantamoista. Alex ei ollut toteuttanut suunnitelmaansa erottaa Regina Fricke, ja minä olin puhunut Reginan kanssa ja tiesin mitä oli tapahtunut kulissien takana. Alexin tyytymättömyys Reginaa kohtaan oli johtunut siitä, että tämä oli vastustanut Alexin elämäkerran julkaisemista Siriuksella. Regina oli ehdottanut WSOY:tä suomenkieliselle versiolle ja Schildts & Söderströmiä ruotsinkieliselle, hänellä oli läheiset yhteydet kumpaankin kustantamoon ja hän oli luvannut pitää huolta siitä että Alexin elämäkerta pääsisi hyviin käsiin. Mutta Alex oli ollut järkkymätön: elämäkerran piti tulla hänen omalta kustantamoltaan. Regina oli sitten luovuttanut ja ehdottanut että kirjan kirjoittaisin minä. Alex oli kieltäytynyt ja antanut Rasmus Rosengrenille tehtäväksi etsiä virheitä, joita Regina oli tehnyt, jotta hänen olisi helpompi erottaa tämä. Kustantamossa oli jo ennestään käynnissä valtataistelu, apulaisjohtaja Rosengren yritti kaikin keinoin syrjäyttää johtaja Reginaa. Ja kustantamo järjesti nyt syksyn avajaiset elokuussa siitä syystä, että Alex olisi koko syyskuun matkoilla. Hän oli sanonut Reginalle että tämä oli ainoa kerta hänen elämässään kun hän sai olla kirjailija, ja silloin hänen piti saada olla mukana juhlissa. Reginan ainoa vaihtoehto oli ollut totella.

Jos se jatkuu näin, Regina sanoi minulle, minä irtisanoudun ja muutan saaristoon ja rupean maanviljelijäksi. Lennart on aina uneksinut siitä että saisi ajaa postivenettä. Oletko muuten lukenut kirjan Alexista?

Olen, minä vastasin. Se on heikko. Huonosti tutkittu ja kaunisteltu kuva eikä muuta.

Sinä olisit tehnyt sen paremmin, Regina sanoi. Mutta saat nähdä, että Galvestonin käy hyvin tänä syksynä. Saat revanssisi nyt.

Reginan sanat eivät osuneet oikeaan heti, sillä avajaiset olivat minulle nöyryytys. Soita minulle Galveston oli ensimmäinen kirjani pitkään aikaan, ja vaikka urani oli ollut epätasainen, olin kuitenkin kirjoittanut Sepänpuiston uneksijan, jonka katsottiin kuuluvan suomalaisen nykykirjallisuuden kaanoniin. Mutta minä en kiinnostanut ketään, kukaan ei kysynyt minulta mitään. Kaikki toimittajat ja bloginpitäjät tungeksivat karismaattisen Alexin ympärillä, joka oli kasvattanut harmaansekaisen kesäparran ja lisäksi treenannut itsensä kuntoon: hän näytti ruskettuneelta ja jäntevältä, ei pöhöttyneeltä ja kuluneelta kuten jouluna.

Taloussanomien haamukirjoittajaa ei näkynyt paikalla eikä kukaan häntä kaivannutkaan, sillä Alex suorastaan säteili. Hän poseerasi valokuvaajille ympärillään muutamia Siriuksen nuorempia naiskirjailijoita. Hän puhui toimittajien ja bloggareiden ja tähti­tviittaajien kanssa alexmaisella tavallaan, levottomasti ja leikkiä laskien, salamannopeita assosiaatioita ja lukuisia kirosanoja viljellen. Niin se jatkui, kunnes glamourtoimittajat ja valokuvaajat ­ja julkkisbloggarit alkoivat hajaantua ja jäljelle jäimme vain me ­juopuneet ja huonosti pukeutuneet kirjailijat ja kulttuuritoimittajat.

Silloin Alex sai puhelun: seisoin ehkä viidentoista metrin päässä hänestä ja näin miten hän kaivoi puhelimen esiin ja vastasi. Juttelin juuri Regina Fricken ja Heimo Torstilan kanssa – joka piti Soita minulle Galvestonista ja oli ottanut minut armoihinsa vielä kerran – mutta menetin pian kiinnostukseni keskusteluun ja aloin sen sijaan seurata Alexin ilmeitä. Hänen tyytyväinen ilmeensä jähmettyi ja katosi, ja mitä kauemmin puhelua kesti, sitä huolestuneemmalta hän alkoi näyttää. Hän ei sanonut montakaan sanaa, hän kuunteli, ja rypyt hänen otsassaan syvenivät. Puhelun lopussa hän sanoi muutaman nopean lauseen, kaukaa katsoen näytti siltä kuin hän olisi haukahtanut ne, ja heti kun hän oli painanut puhelun poikki, hän kiiruhti ulos Café Ursulasta edes nyökkäämättä minulle tai Reginalle tai kenellekään muulle. Jouduin tietysti ymmälleni, ihmettelin mitä oli tapahtunut. Mutta sitten Regina ja Heimo ja minä ja muutamat muut lähdimme erääseen viinibaariin ja tilasimme monta pulloa kerralla, ja minä unohdin Alexin hetkeksi. Vasta myöhään illalla, kun tulin kotiin väsyneenä ja humalassa mutta tein kuitenkin tavanomaisen iltakierrokseni netissä, näin uutisotsikon joka selitti miksi Alex oli rynnännyt tiehensä:

RUORIJUOPPOUTTA?

RAHAMIEHEN TYTÄR VENEONNETTOMUUDESSA

YSTÄVÄTTÄREN TILA KRIITTINEN

Thea oli jäänyt Lilla Ramsvikiin muutamaksi ylimääräiseksi lomapäiväksi ennen kuin palaisi Lontooseen jatkamaan opintojaan. Hän oli viettänyt iltapäivän Korpoströmin ravintolassa kahden ystävättärensä, Cilla Tallbergin ja Nanne Stadlerin kanssa. Alex omisti monenkokoisia moottoriveneitä, joita yhdisti se että ne olivat kaikki nopeita. Kun Thean ja ystävättärien piti palata kotiin – Cilla ja Nanne olivat Thean vieraina saarella – Thea oli ajanut karille lähellä Lohmin saarta. Tai ei oikeastaan karille, vaan hän oli ajanut täysin näkyvissä olevan, matalan veden takia tavallista laajemman riutan vasempaan reunaan. Onneksi nopeus oli kohtuullinen ja Thea pysyi veneen ruorin takana ja selvisi aristavilla kylkiluilla ja murtuneella nenällä ja muutamilla pintahaavoilla, jotka hän sai kun hänen kasvonsa osuivat tuulilasiin. Mutta sekä Cilla että Nanne lensivät laidan yli ja loukkaantuivat pahasti. Cillalla oli parempi onni, hän päätyi veteen ja häneltä murtui käsivarsi ja toinen sääriluu ja hän sai lievän aivotärähdyksen. Nanne Stadler sen sijaan lensi vauhdilla maihin ja iskeytyi teräviin kiviin. Häneltä murtui poskiluu ja vasen reisiluu ja useita kylkiluita, ja hän sai myös sisäisiä verenvuotoja: juuri hän oli kriittisessä tilassa.

Vähitellen toipuivat ensin Cilla ja sitten Nanne eikä kumpikaan saanut onnettomuudesta pysyviä vammoja, ja tiedotusvälineet menettivät mielenkiintonsa. Mutta silloin oli jo viikko viikon perään kohistu siitä, että Thea oli puhaltanut yli kaksi promillea ja että hän joutuisi oikeuden eteen ja häntä odottaisi ehdoton vankeus. Lehtijutuissa sävy oli asiallinen, mutta kommenttikentissä, Facebookissa ja Twitterissä sitäkin raaempi. Siellä käytettiin sellaisia sanoja kuin kermaperse, prinsessa ja luksushuora, ja Thea pysyi sosiaalisen median pilkan kohteena vielä viikkoja sen jälkeen kun sanomalehdet olivat kyllästyneet. Sen sijaan hän sai tukea niiltä ystäviltään, joiden elämän hän oli vaarantanut: Rabellin, Stadlerin ja Tallbergin perheet olivat toisilleen läheisiä, ja myös vaikeasti loukkaantunut Nanne Stadler ja hänen vanhempansa pitivät suunsa kiinni kun tiedotusvälineet soittivat. Marraskuun oikeudenkäynnissä annettiin kuitenkin melko ankara tuomio, kahdeksan kuukautta ehdollista vankeutta ja melkein viisikymmentätuhatta euroa sakkoja ja korvauksia. Heti tuomion jälkeen Thea lensi Lontooseen ja sanoi Alexille ja Karinalle, ettei aikonut palata kotiin kahteenkymmeneen vuoteen, niin mustamaalatuksi ja nöyryytetyksi hän tunsi itsensä syksyn vainon jälkeen. Thea ei ollut voinut enää käydä missään, Alex kertoi minulle jälkikäteen, hänestä oli tullut Helsingissä persona non grata: kaduilla ja yökerhoissa ja jopa rauhallisimmissa kahviloissa, kaikkialla hän sai kuulla letkautuksia tapahtuneesta. Ja vaikka Thea ei koskaan näyttänyt tunteitaan – hän otti kasvoilleen ikävystyneen ilmeen ja antoi kauneutensa toimia naamiona jos joku arvosteli häntä, niin hän oli tehnyt jo lapsena – tapahtumien kulku koski häneen kovasti. Hän istui Nanne Stadlerin luona niin kauan kuin Nannen tila oli kriittinen, välittämättä siitä että paparazzit kuvasivat häntä monta kertaa sairaalan ulkopuolella. Ja myöhemmin Alex kertoi minulle, että Thea oli käynyt terapiassa ja syönyt Cipramiliä sen syksyn ja että monena päivänä hän oli piiloutunut huoneeseensa ja lukinnut oven.

Se oli menestyksen syksy sekä Alexille että minulle, hänelle suuressa mittakaavassa ja minulle pienessä. Mutta Alexin menestystä varjosti se mitä Thea oli tehnyt. Tosin Alex ei käyttänyt sitä sanamuotoa, hän käytti muotoilua se mitä Thealle tapahtui, kuin Thea ei olisi ollut vastuussa tapahtuneesta. Alexin elämäkerta Tuhannen elämän mies myi hyvin kehnoudestaan huolimatta, ja hänen vanavedessään minäkin sain sen revanssin, jonka Regina Fricke oli minulle luvannut. Soita minulle Galveston sai hyvät arvostelut ja pääsi kymmenen myydyimmän kirjan joukkoon joulukuussa, ja minä pääsin myös ehdolle eräälle maan suurimmista kirjallisuuspalkinnoista. Palkintoa en saanut, mutta se oli joka tapauksessa tunnustus ja paluu varteenotettavaksi kirjailijaksi, ja aloin tosissani pohtia lähtemistä Linnankoskenkadulta. Myös Tredje Svenskan oppilaat katsoivat minua uudella kunnioituksella: lehdissä ja televisiossa oli ollut haastatteluja ja Facebookissa oli vastaperustettu ihailijaryhmä. Se sai minut kulkemaan selkä suorempana, eikä tuntunut enää yhtä alentavalta kuulla kuiskausta tsekatkaa Sammal kun ohitin oppilasjengin käytävällä.

Alex teki yritysoston ja useita isoja pörssikauppoja sinä syksynä, mutta hän ei säteillyt sen enempää voitonriemua kuin tarmoakaan. Se oli ensimmäinen kerta kun näin hänen horjuvan, näin miten syvällä hänen sisällään liikahti jokin, jokin mikä oli pysynyt vuosikymmeniä piilossa, mykkänä ja näkymättömänä itsekontrollin terässeinän takana. Kävin melko usein hänen ja Karinan luona, ja Alex oli mietteliäs ja sanoi asioita, jotka osoittivat että hän pohti mitä oli opettanut Thealle ja mitä ei. Eikä Karina tukenut pelkästään Theaa, hän tuki myös miestään: oli ilmeistä että hänen ja Alexin suhde oli lämmennyt sen pitkän viileyden ja kyllästyneisyyden kauden jälkeen, jota olin todistanut Thean kasvuvuosina. He odottivat pelokkaina tapauksen oikeuskäsittelyä, ja oli mahdotonta olla näkemättä miten helpottuneita he olivat, kun oikeudenkäynti oli ohi ja Thea saattoi jättää huoneensa ja matkustaa Lontooseen. Mutta niin ankaria he silti olivat, että sakot maksettiin niistä osakerahastoista, joissa Thealla oli ollut osuuksia lapsesta asti. Pidin tuota elettä turhana, sillä vaikka sakot olivat suuret – summa oli korkeampi kuin vuosipalkkani – Thea ei välttämättä tullut edes huomanneeksi että hänen rahasto-osuutensa olivat kutistuneet.

Merkittävämpää oli se, että Alex oli alkanut pohtia. Kun me söimme pikkujouluateriaa Pastiksessa, hän puhui tavalla jollaista en ollut kuullut sen koommin kun me istuimme hänen huoneessaan Ehrensvärdintiellä ja puhuimme siitä mitä tekisimme elämällämme koulun ja asepalveluksen ja kaiken muun pakollisen jälkeen.

Sä et tiedä millaista on olla se, jonka täytyy aina kantaa vastuu kaikesta, joka ei saa koskaan hellittää, Alex sanoi nyt. Hänen äänessään oli sellaista vakavuutta, että hetken ajan halusin esittää hänelle sen kysymyksen jota olin pohtinut yli neljäkymmentä vuotta, kysymyksen miksi Jakobin sairaus oli ollut niin suuri häpeä, että pieni Alex oli nähnyt välttämättömäksi keksiä suuruudenhullun tarinan ja aikuinen Alex oli elänyt kuin panssarin suojissa. Mutta epäröin ja hetki meni ohi, enkä sanonut muuta kuin että kyllä minäkin tiesin mitä vastuu oli, minä joka olin vara­rehtorina eräässä kaupungin suurimmista lukioista ja olin saattanut yhden vanhempani hautaan ja suoritin uskollisesti pojan­velvollisuuksiani toiselle.

Keväällä sain osuuteni rahoista, jotka Soita minulle Galveston oli tuottanut Siriukselle ja Heimo Torstilan kustantamolle, ja huomasin että talouteni oli vahvempi kuin viiteentoista vuoteen. Kaikkein ensimmäiseksi siirsin isän hoitokotiin, jossa oli kalliimpi mutta myös parempi hoito. Sen jälkeen aloin käydä asuntonäytöissä iltaisin ja viikonloppuisin ja keräsin itselleni kymmenien kiinteistönvälittäjien käyntikortit.

Isä sopeutui nopeasti uuteen hoitokotiin Käpylässä. Hän ilahtui kun vierailin hänen luonaan. Mukavaa että tulit, siitä on kauan kun kävit viimeksi, hän tervehti vaikka olin ollut siellä edellisenäkin päivänä. Ensimmäisten viiden, kymmenen minuutin aikana minä usein vakuutin itselleni että isä oli kuten ennenkin, että hänen muistinsa oli tallella, sillä hän saattoi kuulostaa siltä kuin tietäisi mitä elämässämme ja maailmassa tapahtui, ja syntyi illuusio että me jaoimme saman todellisuuden. Mutta isän päässä pyöri silmukka, sillä kun viisi tai kymmenen minuuttia oli kulunut, hän katsoi minua, hymyili ja sanoi mukavaa että tulit, siitä on kauan kun kävit viimeksi, ja seuraavaksi hän kertoi samat asiat kuin äsken ja esitti kysymykset jotka oli jo kysynyt.

Minulla oli älypuhelin, mutta George Harrisonia ei voinut silloin soittaa Spotifyssa, Georgen oikeudenomistajat olivat kieltäneet sen. Eräänä lauantaina kun olin menossa isän luo, ostin halvan cd-soittimen – ”kuule, siitä on kauan kun mä olen viimeksi myynyt tällaisen kapistuksen”, nuori myyjä sanoi ylimielisesti hymyillen – ja sitten menin yhteen harvoista jäljellä olevista levykaupoista ja ostin kokoelman Georgen parhaita. Sitten isä ja minä istuimme hänen huoneessaan ja kuuntelimme musiikkia. Isä piti edelleen eniten Somethingistä ja My Sweet Lordista. Varsinkin Somethingistä, hän yhtyi aina laulamaan sitä ohuella äänellään, ja minä mietin mahtoiko hän nähdä edessään äidin laulaessaan something in the way she moves, attracts me like no other lover, vai ajatteliko hän Riitta-Liisaa tai Beritiä tai Solveigia tai Marjukkaa tai jotakuta muuta niistä naisista, joita olin kätellyt hänen asunnossaan Lapinlahdenkadulla ennen kuin isä väsyi kaipaamaan ja etsimään ja ryhtyi yksinäiseksi vanhaksi herraksi. Me kuuntelimme, ja minä katsoin isää ja hän katsoi minua, ja hän lauloi ja hyräili ja hymyili, ja tiesin etten saisi häneltä vastauksia enää.

Paitsi sinä yhtenä huhtikuun iltana. Käytyäni ensin Malmilla laskemassa tuoreita kukkia äidin haudalle pistäydyin hoitokodissa isän luona, viivyin aika myöhään, ja isä ja minä joimme appelsiininmakuista teetä. Ja me kuuntelimme Georgea kuten aina ja isä lauloi, ja tällä kertaa minäkin lauloin, sillä kaksi iltaa aiemmin olin vihdoinkin tehnyt sen mitä olin suunnitellut niin pitkään. Olin kirjoittanut Stellalle vanhanaikaisen kirjeen, pitkän ja tunteikkaan, ja se oli tehnyt minut tietoiseksi elämän suuruudesta ja ajan kulusta, joten nyt minä hoilotin Georgen lauluja täyttä kurkkua isän kanssa. Aina siihen asti kunnes isä lyhyenä taukona My Sweet Lordin ja Give Me Loven välissä katsoi ulos ikkunasta ja hymyili kuin elämännälkäinen pikkupoika. Hän ei yhtynyt lauluun vaikka piti kovasti Give Me Lovesta, vaan sanoi:

Helkkari millainen kuu. Oletko nähnyt miten se liikkuu?

Minulla oli kielen päällä ”ei kuu liiku, isä, pilvet liikkuvat”, sillä sinä iltana tuuli rajusti ja pilvet kiitivät taivaalla. Mutta nielaisin huomautukseni, nyökkäsin vain ja sanoin:

Joo, se on hieno.

Oli kuin jokin olisi herännyt eloon isässä sinä iltana. Viimeinen vilaus siitä millainen hän oli ollut voimansa päivinä, kun hän ajoi määrätietoisesti Simcaansa tai Escortiaan ja oli se joka päätti ajaisimmeko me Lauttasaaren eteläkärkeen Toini-tädin pikkuruiselle siirtolapuutarhamökille vai pohjoiseen, Nuuksion tai Luukin isoihin metsiin, vai jonnekin muualle. Isä kumartui minua kohti ja katseli kuuta ikkunasta, ja sitten hän irrotti katseensa kuusta ja katsoi sen sijaan minua ja nyökkäsi, ja hänessä oli jotain juhlallista kun hän sanoi:

Iltakallio.

Anteeksi? minä sanoin sillä en ymmärtänyt sanaa.

Iltakallio, isä toisti.

Mikä Iltakallio? minä kysyin. Mistä sinä puhut?

Ajattelin että se oli jotain mitä isä muisti lapsuudestaan, vähän samalla tavoin kuin Charles Foster Kane mumisee Rosebud.

Se hieno paikka jonka hankit, isä jatkoi. Kai sinulla on se vielä?

Långholmen? minä sanoin. Tietysti se on minulla vielä.

Ei mikään Långholmen, isä sanoi. Iltakallio sen pitää olla. Se katsoo niin kauniisti länteen.