7.

Hän oli kirjoittanut:

Älä ikinä enää katsele tai kuuntele A:ta. Muiden kanssa ei ongelmia, Theaa dissattiin facessa kokonaisen syksyn ajan, Sammal puhuu tv:ssä kirjoistaan: No worries, keeping the distance. Mutta A. Mä kirjoitin asiat niin kuin A ne sanoi! Yritin olla kirjoittamatta mutta siitä ei tullut mitään. A tuli minuun AJATTELI MUN AJATUKSIANI. Mä olin se. Nyt mä voin paremmin. Hiukan vahvempi päivä päivältä. Pian.

***

Muutin Särkiniemenrannan tuntumassa olevaan asuntoon lokakuussa, viikko sen jälkeen kun olin sulkenut kesämökkini siltä kaudelta. Nyt minä näin meren kummastakin kodistani, ja juuri sitä olin aina halunnut. Muuttaessani otin käyttööni muutamia äidin huonekaluja ja tauluja, mutta vuokrasin myös pakettiauton ja siirsin hänen irtaimistonsa jäänteet Töölön varastosta Stellan autotalliin. Vähäiset korut ja marsalkka Mannerheimin ja äidin­isän kirjeet panin pankkilokeroon, jossa säilytin Långholmenin tontin lainhuutoasiakirjoja.

Sinä syksynä kävi selväksi, että Stellasta ja minusta oli tullut ystäviä. Meiltä oli vienyt melkein neljäkymmentä vuotta päästä siihen, mutta se mikä oli alkanut eräänä heinäkuun päivänä 1976 Ramsvikin nurmikkorinteessä oli vihdoinkin lopussa. Se ei ollut tuonut meille asioita, joita monet pitävät rakkauden symboleina – avioliittoa, yhteistä kotia, yhteisiä lapsia – mutta se oli antanut meille onnellisia hetkiä ja myös paljon onnettomia, ja sitten, vihdoinkin, pysyvää rakkautta joka ilmeni ystävyytenä. Sen lisäksi että Stella antoi minun säilyttää äidin tavaroita autotallissaan, hän tuli myös Långholmenille ja auttoi minua sulkemaan paikan talveksi, ja hän yritti ylipuhua minut kutsumaan paikkaa Iltakallioksi kuten isä oli toivonut. Vastineeksi minä autoin häntä laittamaan Mankkaan puutarhan talvikuntoon, ja hänen päätettyään vaihtaa olohuoneen huonekalut kävin huonekalukaupoissa kehätien varressa etsimässä sohvia hänen kanssaan. Me teimme oikeastaan kaikkea muuta yhdessä paitsi nukuimme ja rakastelimme. Sitä tein muiden kanssa, mutta paljon harvemmin kuin ennen. Ja niin Stellakin varmasti teki: en kysynyt sitä häneltä.

Kaikista näistä asioista, paitsi rakasteluun liittyvistä, minä kerroin isälle kun kävin Käpylän hoitokodissa. Hän nyökkäsi iloisesti ja vastasi mukava kuulla, mukavaa että tulit käymään, mutta kun tulin seuraavan kerran, saatoin kertoa samat asiat ja ne olivat hänelle yhtä uusia kuin edellisellä kerralla. Mutta sitten me lauloimme jälleen Something ja Give Me Love, ja niiden sanat isä muisti aina kuin vettä vain.

Stella oli ensimmäinen jonka kutsuin syömään uuteen kotiini. Oli lokakuun loppupuoli ja aurinko oli jo laskemassa kun hän teki tupatarkastusta uteliaan näköisenä: asunto oli niukasti sisustettu, minulta ei ollut liiennyt vielä aikaa käydä etsimässä huonekaluja. Hetken kuluttua hän meni parvekkeelle, seisoi siellä sukkasillaan ja katseli yli rannan ja Länsilahden. Hän näytti mietteliäältä ja haroi vastavaalennettua tukkaansa:

Kumma juttu, musta tuntuu kuin olisin ollut täällä aiemminkin. Mutta mä en keksi milloin se olisi voinut olla.

Mmm, minä sanoin oikeastaan kuuntelematta. Tule nyt pöytään. Lammaspataa ja couscousia.

Me istuimme pitkään sinä iltana, istuimme pitkään joka kerta, meidän oli niin helppo jutella kun välillämme ei ollut enää mitään selvittämättömiä asioita. Seistessään parvekkeella Stella oli huomauttanut että vesi oli epätavallisen korkealla, laitureille oli tulvinut ja jopa leikkipuisto oli uhattuna, ja me puhuimme äärim­mäisistä sääilmiöistä joista oli tullut yhä tavallisempia kaikkialla maailmassa. Ja muistan että Stella sanoi:

Me ei välitetä ennen kuin on liian myöhäistä. Sellaisia me ollaan. Ja siitä meidät muistetaan.

Keskusteluissamme oli uusi sävy, tunne siitä että nykyhetki ja menneisyys ja tulevaisuus olivat kaikki läsnä yhtä aikaa ja niillä oli kaikilla merkitystä, mutta mikään niistä ei saanut koukuttaa muita enemmän. Ja ehkä juuri tuo vastalöytynyt samanaikaisen painavuuden ja vapauden tunne sai minut vihdoinkin uskaltamaan, joten selvitin kurkkuni ja sanoin Stellalle:

Minusta sun pitää ottaa yhteyttä Alexiin. Teidän täytyy puhua keskenänne. Tää järjettömyys on kestänyt jo liian kauan.

Stella katsoi minua tyynesti, ja siniset silmät olivat vakaat kun hän sanoi:

Niinkö? Siinä tapauksessa Alex saa luvan ottaa ensimmäisen askeleen.

Esitin saman viestin Alexille kun olin jouluaterialla hänen ja Karinan luona Munkkiniemessä. Me olimme kolmistaan, sillä Thea ei ollut astunut jalallaan Suomen kamaralle yli vuoteen ja Regina Frickekin oli toteuttanut uhkauksensa. Regina ei ollut enää Sirius-kustantamon johtaja – uusi johtaja oli Rasmus ­Rosengren – vaan oli muuttanut vanhalle maatilalle Hiittisiin, ja hänen Lennartinsa todellakin ajoi postivenettä. Alex oli kysynyt minulta pyytäisikö hän heidän tilalleen Jan-Roger Johanssonin ja Susannan, mutta olin sanonut varovasti, että jos hän ja Ka kestäisivät pelkästään minun seuraani, olisin tyytyväinen siihen. En ollut koskaan kertonut Alexille että olin nähnyt Jan-Rogerin Clarabellan kannella Kirjurinluodon vierasvene­satamassa, mutta en ollut myöskään pystynyt pyyhkimään näkyä mielestäni.

Aterian aikana puhuimme Alexin ja Karinan suunnitelmista muuttaa ulkomaille, vaihtoehtoina olivat Lontoo, Lissabon ja Tukholma. Muuton syistä he vaikenivat, mutta arvasin että sille oli verotekniset syyt – sinä syksynä oli paljastettu, että Alex omisti kaksi kirjelaatikkofirmaa Luxemburgissa. Myöhemmin, kun Alex ja minä istuimme hänen työhuoneessaan grogeinemme ja hän poltti joulusikariaan, hän kysyi kohteliaan kiinnostuneesti kirjoitinko jotain uutta. Sanoin kuten asia oli, etten kirjoittanut, että tunsin olevani kylläinen Soita minulle Galvestonin suhteellisen menestyksen jälkeen ja että olin tyytyväinen vararehtorina ja historianlehtorina. Ja sitten sanoin hänelle:

Mä olen vähän jutellut Stellan kanssa. Sanoin sille, että minusta teidän pitäisi tavata. Etkö sä voisi ottaa siihen yhteyttä?

Alex katsoi minua, ja hänen kasvoilleen tuli ahdistunut ilme:

Et kai sä tarkoita että sinä ja se… ette kai te nyt taas?

Ei ei, minä kiiruhdin sanomaan. Ei mitään sellaista. Me ollaan vain hyviä ystäviä.

Näin miten Alexin ahdistunut ilme katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Ja sekunnin tai parin ajan näin hänessä surun häivähdyksen. Oli kuin ovi hänen sieluunsa olisi avautunut, paikkaan joka oli ollut pitkään suljettu ja luoksepääsemätön mutta jonne joku valpas, joku joka osasi lausua oikeat sanat, olisi voinut sillä hetkellä kurkistaa. Sitten ovi sulkeutui taas. Alex suoristi selkänsä tuolissaan, ja hänen kasvonsa olivat ilmeettömät ja ääni kuiva kun hän sanoi:

Ei mulla ole mitään sitä vastaan. Mutta Stella saa tehdä aloitteen. Mä matelin sen edessä monta vuotta perinnönjaon jälkeen mutta mikään ei auttanut.

Se mitä tapahtui Sandrinelle, hänen näyttelylleen ja valokuvalleen yksitoistavuotiaasta Fikrusta tapahtui vain reilu viikko sen jälkeen, kun Kouachin veljekset olivat rynnänneet pilalehti Charlie Hebdon toimitukseen Pariisissa ja murhanneet ja haavoittaneet yli kahtakymmentä ihmistä. Kuoliaaksi ammuttujen joukossa oli kahdeksankymmentävuotias Wolinski, jonka kuva miehestä jonka kalun hai puraisee irti oli koristanut Stellan vessan seinää Kristianinkadulla. Raporttien mukaan Wolinski oli ollut sitä mieltä, että pilanteko islamista ja profeetta Muhammedista oli ollut virhe, joka oli tullut aivan liian kalliiksi Charlie Hebdolle. Ne olivat järkytyksentäyteisiä päiviä, ja minä soitin Krister Tuomiselle kuten niin usein ennenkin ja pyysin häntä lasilliselle kanssani. Krister oli lähtenyt keravalaisesta seurakunnasta ja oli nyt uskonnon ja elämänkatsomustiedon opettaja erään itäisen lähiön koulussa, ja istuutuessaan keittiönpöytäni ääreen hän sanoi olevansa edelleen onnellinen Samin kanssa:

Siinä ei ole samaa intohimoa kuin alussa. Mutta miten paljon meidän iässä voi vaatia? Se että on terve ja asiat on hyvin riittää varsin pitkälle. Oletko samaa mieltä?

Joo, minä sanoin.

Musta tulee vaari, Krister jatkoi. Jessica on mennyt naimisiin ja odottaa vauvaa. Entä sinä? Onko sulla joku uusi nainen?

Ei, minä sanoin. Nyt on aavikkoa.

Kirjoitatko sä jotain?

En mitään kirjaa. Mutta mä olen luvannut kirjoittaa muutaman esseen.

Sä olit järkyttynyt jostain kun soitit, Krister sanoi. Jostain mitä sä olit lukenut.

Kerroin siitä, mikä minua oli järkyttänyt. Helsingin Sanomat oli pyytänyt neljän eri uskontokunnan edustajia esittämään näkemyksiään Pariisin terroriteosta. Peruskysymyksiä oli kaksi: onko mahdollista mitenkään ymmärtää sellaista tekoa kuin Charlie Hebdoa vastaan tehty ja onko meidän hyväksyttävä että on olemassa asioita, joita jotkut – sinä tai minä tai kolmas osapuoli – pitävät niin pyhinä, että se jonka mielestä pyhää on rienattu saa kostoksi tappaa rienaajat? Minua järkytti se, että sekä islamilaisen että juutalaisen seurakunnan edustajien kanta oli niin selkeä – on aina väärin tappaa, eikä se ratkaise mitään ongelmia – kun taas evankelisluterilaisen ja ortodoksisen kirkon edustajat epäröivät sanoissaan. He tuomitsivat teon, mutta vain laimeaan sävyyn, ja he puhuivat mieluummin kunnioituksen puutteesta meidän ajassamme ja siitä ettei maallistunut maailma ymmärtänyt pyhyyden käsitettä. Vastausten kärki ei ollut suunnattu niitä ihmisiä vastaan jotka murhasivat uskon tai ideologian nimissä, vaan niitä vastaan jotka puolustivat yksilön oikeutta sanoa tai kirjoittaa tai piirtää mitä halusi.

Mä tiedän että kysymys on monimutkainen, minä sanoin. Mutta kai loukkaantumisella pitää olla jokin raja? Että syöksytään paikalle kalašnikovit tanassa ja ammutaan avuttomia kahdeksankymppisiä? Kuinka kukaan voi puolustella sellaista tekoa, kuinka kukaan voi tehdä siitä filosofiaa?

Ymmärrän että kaipaat selkeitä vastauksia, Krister sanoi. Mutta pelkään että mun täytyy…

Minä keskeytin hänet:

Mä kaipaan vastauksia jotka ovat ihmisen ja vapauden puolella!

Toisen vapaus on usein toisen vankeus, Krister sanoi. Minulla on samanlainen näkemys kuin sinulla, on aina ollut. Lähimmäistään ei saa koskaan tappaa, häntä ei saa vainota eikä hänestä saa puhua pahaa. Mutta mä olen usein eri mieltä meikäläisten kanssa. Ajattele fundamentalistien raivoa Scorsesen Kristus-filmin takia.

Mä kammoan kaikkia uskontoja, minä sanoin. Sä tiedät sen. Mutta kristityt fundamentalistit ei rynnänneet Scorsesen kotiin tappamaan häntä.

Siitä ei ole nyt kysymys, Krister sanoi. Vaan siitä, ettet sä ymmärrä miten usko toimii. Ihmisen usko Jumalaan tai tiettyyn aate­järjestelmään tai yhteiskuntajärjestykseen on suurempi kuin oma minä.

Väitätkö etten mä välitä kenestäkään muusta kuin itsestäni? Se ei ole totta. Mä välitän ihmisistä. Siksi mä olen kirjani kirjoittanut ja siksi me istutaan nyt tässä puhumassa.

Välität ihmisistä? Krister toisti. Se kuulostaa kauniilta. Mutta ei se riitä, jos sulla ei ole mitään rakennelmaa johon se kiinnittyy.

Ei jumalauta, te tärkeilevät pirulaiset rakennelmienne kanssa…, minä yritin panna väliin, mutta ennen niin arka Krister korotti ääntään ja pakotti minut vaikenemaan:

Sä olet nomadi, et ole ikinä pysynyt kenenkään tai minkään luona. Ja sun humanismisi? Pohjimmiltaan se ei ole kuin sä ja sun individualistiset ihantees. En väitä että olisit sen takia tyhjä. Olen tuntenut sut koko ikäni ja tiedän että sinulla on sielu, vaikka sä niin itsepäisesti kiellätkin sen. Sanon vain, että tuon asenteesi takia teet itsekkään valinnan kerta kerran jälkeen. Ja että se tekee sinusta sokean ja kuuron sille, miten pyhyyttä kokevat ihmiset näkevät maailman.

Jo oli saarna, Kride! minä sanoin ja yritin tehdä hymystäni niin pilkallisen kuin osasin.

Ajattelin miltä tuntui maata Stellan pää olkapäätäni vasten ja katsella rikinkeltaista taivasta, ja jatkoin:

Ja sä olet väärässä! Mä tiedän että pyhää on olemassa. Minussa on puoli, joka näkee kauemmas kuin itseeni ja haluihini.

Juuri sitähän mä yritin sanoa, Krister sanoi. Sulla on sielu, älä kiellä sitä.

En mä ole ikinä kieltänyt sitä, minä sanoin. Se ei vain ole niin puhdas kuin sen pitäisi olla.

Puhdasta sielua ei ole, Krister sanoi. Ja mä annan vielä yhden vastauksen sun kysymykseesi. Minusta tappaminen on anteeksiantamatonta, mutta joku toisenlainen pappi sanoisi että meidän teot seuraa meitä. Jos olen tehnyt asioita nuoruuden ylimielisyyden vallassa, tai pomoni käskystä edistääkseni uraani, en saa synninpäästöä siksi että minusta on tullut vanha ja heikko.

Hän vaikeni hetkeksi, katsoi minua ja lisäsi:

Minä olen tekoni.

Ajatukseni palasivat taas kerran talvi-iltapäivään metsikössä: näin miten Jan-Roger Johansson viskasi Kristerin maahan kuin lapasen ja miten Krister päätyi jäätyneiden puunjuurien ja kivien päälle ja miten hänen nenästään vuoti verta Jan-Rogerin lyönnin takia. Muistin mistä Krister ja minä olimme vuosikymmenten ajan puhuneet, kaikki elämän suuret päätökset ja omantunnonkysymykset joita olimme kosketelleet, ja ajattelin että kaikki meidän keskustelumme olivat tislattavissa kolmeksi suureksi kysymykseksi, jotka halusin esittää hänelle nytkin, kun hän puhui minulle ankarasti oman keittiönpöytäni ääressä. Miten Krister oli aina jaksanut valita hyvyyden? Miten hän oli jaksanut kääntää toisen poskensa? Miten hän oli jaksanut edelleen uskoa rakkauteen niin julmassa ja rakkaudettomassa maailmassa kuin meidän? Mutta en esittänyt kysymyksiäni, sillä uskoin tietäväni suunnilleen miten hän vastaisi: että hänessä oli yhtä paljon puutteita kuin muissakin ihmisissä ja että jos hän joskus teki hyvää, hyvyys oli valinnut hänet, ei päinvastoin.

Sandrinen ensimmäinen oma näyttely avautui tammikuun puolivälissä vastaperustetussa galleriassa Kalevankadun eteläpäässä. Sandi tuli avajaisten takia kotiin Roomasta ja jäi yli viikoksi. Minutkin pyydettiin avajaisiin, mutta koulussa oli vanhempainilta joten en voinut mennä.

Sandin näyttelyssä oli selkeä ajatus, ja minusta se ajatus oli loistava. Hän oli matkustellut Euroopan puolella Välimerta ja yrittänyt kertoa kasvavan pakolaiskriisin traagisuudesta kuvaamalla ihmisiä eri tilanteissa. Hän näytti, millaiset kuilut meitä ihmisiä erottavat, vaikka meidän sanotaan elävän saman auringon alla ja vaikka me mekaanisesti tviittaamme R.I.P. aina kun on sattunut uusi tragedia. Samoilla saarilla, joille uupuneet ja kuivettuneet pakolaiset nousivat maihin ravistuneista puisista purtiloista tai vajoavista kumiveneistä, tai joskus, kun veneet olivat kaatuneet kumoon, viimeisillä voimillaan uiden, oli myös vierasvenesatamia, joihin maailman rikkaat antoivat kiinnittää valtavia moottoriristeilijöitään. Samalla Lampedusan tai Maltan tai Kosin saarella, joilla hukkuneita ihmisiä tuotiin maihin ja säilytettiin valkoisissa ruumispusseissa tai veistoksin koristetuissa kauniissa arkuissa tarkoitusta varten luovutetuissa halleissa, tunteettomat miljardöörit istuivat komentosillalla ja söivät kaviaaria ja ostereita ja joivat vuosikertasamppanjaa ja menivät sitten kannen alle ja vaativat­ seksipalveluja tarkoitusta varten vuokratuilta tytöiltä ja pojilta, jotka saivat hyvän korvauksen mutta olivat käytännössä orjia. Sen saman meren rannoilla, jossa oli hiilenmusta yö ja myrsky ja vuotava vene ja inha tunne housuntakamuksiin tarttuvasta ja ihoon hiertyvästä ulosteesta ja virtsasta, oli myös notkuvia ruokapöytiä ja säihkyviä ostoskatuja ja valtavasti viinaa ja kinoksittain kokaiinia ja kaikkea muuta ylenpalttisuutta ja kaikkia muita ylettömyyksiä mitä kuvitella saattaa. Kaikki on olemassa rinnakkain, viha ja rakkaus, jäätävyys ja lämpö, petos ja uhrautuminen, mässäily ja äärimmäinen köyhyys, usko ja nihilismi, julmuus ja armo. Ja kaiken tämän Sandi oli onnistunut vangitsemaan. Vain kompastuakseen epäonniseen kuvavalintaan, joka teki hänestä maalitaulun eikä sankaria, jollainen hän oikeasti oli.

Hän oli viettänyt Välimeren rannoilla puoli vuotta alkujaan suunnittelemiensa kolmen viikon sijaan. Hän oli tehnyt joka päivä töitä silmissään unelmansa – oma näyttely. Niinä vuosina ­jolloin olin asunut Mankkaan talossa Stellan ja Sandin kanssa, olin oppinut tuntemaan hänet melko hyvin. Hän oli ollut herkkä ja älykäs teinityttö, ja muutaman vuoden kuluttua hän oli kunnianhimoinen ja varhaiskypsä nuori aikuinen, joka tiesi jo varhain mitä halusi elämällään tehdä. Mutta niihin aikoihin hän oli edelleen arka: minun oli vaikea yhdistää tuntemaani Sandia kaikkiin matkoihin ja rasituksiin, joille hän muutamaa vuotta vanhempana altisti itsensä. Luultavasti hän oli ottanut mallia Lucista ja muista toimittajista joiden kanssa oli työskennellyt, mallia siitä miten maailmassa selviydytään ja miten herätetään vieraiden ihmisten luottamus. Paitsi englantia ja espanjaa, Sandi osasi nyt italiaa ja hiukan kreikkaa, ja oli valmis ottamaan riskejä. Hän rakasti merta, hän oli elänyt vene-elämää serkkunsa Thean kanssa nuorena, ja nyt hän työskenteli muutaman viikon tilapäisenä matruusina venäläisen miljardöörin loistoaluksella: hän pestautui ja erosi palveluksesta samassa satamassa, Puerto Banúksessa Espanjan Aurinkorannikolla. Hän osti seitsemän päivän risteilyn Sapphire of the Seas -aluksella ja sai varustamolta luvan kuvata kanssamatkustajiaan siinä määrin kuin nämä itse suostuivat siihen. Muina aikoina hän matkusti lautoilla ja reittilaivoilla ja kalastustroolarien kannella, ja vietti paljon aikaa Sisiliassa ja Maltalla ja Lampedusalla ja monella muulla saarella.

Seuraavat asiat – kuten edeltävätkin, sillä en ollut tavannut Sandia moneen vuoteen – kuulin Stellalta:

Sandi tuli Lampedusalle lautalla Etelä-Sisiliassa sijaitsevasta Porto Empedoclesta. Se ei ollut hänen ensimmäinen käyntinsä Lampedusalla vaan kolmas. Kun hän saapui, oli syksy mutta edelleen aurinkoista ja lämmintä. Tuulet olivat alkaneet lisääntyä, meri oli kuoppainen kun hän matkusti sinne lautalla. Sataman vieressä oli haaksirikkoutuneiden pakolaisveneiden kalmisto, jota Sandi ei ollut edellisillä käynneillään dokumentoinut. Nyt hän kuvasi veneenhylkyjä auringonlaskussa kun mereltä puhalsi voimakas tuuli. Tuulen yksitoikkoinen ulina voimisti Sandin tunnetta siitä että hän oli hautausmaalla, ja hylkykasat olivat niin epätodellinen ja pelottava kokemus, ettei hän saanut unta koko yönä. Hän makasi sängyssään vaatimattomassa hotellissa, hikoili ja vääntelehti, ja jo ennen sarastusta hän nousi, pukeutui, pesi hampaansa, otti mukaan vähän hedelmiä ja lähti satamaan valokuvaamaan troolareita niiden lähtiessä merelle. Tuuli oli laantunut, aamu oli kaunis, mutta satamassa näytti käynnistyneen yleinen liikkeellelähtö. Rantavartiosto, palokunta, paikallispoliisi ja troolarit, kaikki olivat lähdössä merelle. Sandi lyöttäytyi puheisiin kiireisen rannikkovartijan kanssa ja sai kuulla, että kahdenkymmenenviiden meripeninkulman päässä saarelta isohko pakolaisvene oli kaatunut ja satoja ihmisiä oli joutunut veden varaan. Hän meni yhden troolarin kapteenin luo, puhui parasta italiaansa ja pääsi mukaan troolarille sillä ehdolla, ettei hänen valokuvaamisensa häiritsisi miehistöä pelastustöissä. Ja juuri silloin, kaukana merellä, tyvenessä ja aamun valossa Sandi otti joitakin parhaita kuviaan siihen mennessä. Kuvan kaatuneesta ja vajoavasta laivasta, puupurtilosta jossa oli valkoinen runko ja sininen sisäpohja ja jonkun maalaama kissamainen keltamusta silmä keulassa. Ja kuvan yksitoistavuotiaasta eritrealaispojasta Fikrusta, joka oli hukkumaisillaan valkoisessa auringonpaisteessa ja kristallinkirkkaassa vedessä.

Stella oli kertonut minulle, mikä oli Sandin näkemys roolistamme maailmassa. Stellakin rakasti Välimeren aluetta, etenkin Provencea ja Korsikaa, ja erään Skype-puhelun aikana Sandi oli sanonut hänelle, että ne jotka edelleen matkustivat lomalle ja uivat Välimeressä, uivat keskellä kuolleiden ihmisten hajonneita ruumiita. Stella oli raivostunut Sandille silloin, sanonut että tämä oli kauhea ja julma ja ettei hän itsekään ummistanut silmiään ihmisten hädältä: hän antoi joka kuukausi rahaa Unicefille ja Amnestylle.

Sandin näyttely oli avoimen kantaaottava. Inhimilliseen tragediaan sekoittui sitä huumoria ja ihmisten välistä lämpöä, jota joskus syntyy kun hätä ja kärsimys ovat suurimmillaan. Eräässä kuvassa italialaiset rannikkovartijat heittivät vesipulloja kymmenille afrikkalaisille pakolaisille, jotka tungeksivat jo vettä haukkaavassa pienessä kumilautassa. Sandi oli tallentanut vesipullot kun ne kieppuivat ilmassa rannikkovartioston moottoriveneen ja kumilautan välillä, ja vanginnut janoisten, käsiään ojentelevien pakolaisten toiveikkaat hymyt. Eräässä toisessa kuvassa jänteikäs ja kuivahtanut mies polvistui Vallettan satamassa kääriytyneenä pelastajien antamaan huopaan ja kiitti Jumalaa siitä että oli elossa. Mutta siellä oli myös monia äärimmäisen surullisia kuvia. Epätoivoinen äiti yritti herättää henkiin pientä tytärtään, jolla oli lapaset ja myssy ja monta kerrosta vaatteita mutta joka oli silti kuollut hypotermiaan. Vaimonsa ja kaksi lastaan merelle menettäneen miehen tyhjä katse. Kolmesataa ruumisarkkua Lampedusan autiossa hallissa, jokaisen kannella yksinäinen ruusu. Ja sitten siellä oli kuvia jotka Sandi oli ottanut Sapphire of the Seasin kannella, ja kuvia jotka hän oli ottanut salaa venäläisestä miljardööristä ja tämän rakastajattaresta. Mässäilyä esittävissä kuvissa Sandi oli muuttanut ja vääristänyt ihmisten kasvot niin ettei kukaan ollut tunnistettavissa, ja hän oli tehnyt sen tavalla joka sai syövät ja juovat ja tanssivat ihmiset näyttämään Joseph Merrickiltä, Elefanttimieheltä. Ja hän oli nostanut esille vahvoja yksityiskohtia kuten niissä vanhoissa vanitas-maalauksissa, jotka olivat aina kiehtoneet häntä: samppanjalasi, osterivati, venäläisen rakastajattaren korkeakorkoiset kullanväriset sandaalit, jopa pääkallokoristeisen sormuksen Sandi oli saanut mukaan.

Ja sitten oli se kuva Fikru-pojasta. Kävin näyttelyssä vasta kun Helsingin Sanomien arvostelu, jonka oli kirjoittanut Inka Lehtopuro -niminen nuori kriitikko, oli julkaistu. Galleria oli täynnä ihmisiä kun tulin sinne kello viisi. Näytti siltä kuin koko taiteesta kiinnostunut Helsinki olisi päättänyt käydä katsomassa Sandin näyttelyn työpäivän jälkeen. Ja kaikki tungeksivat tietysti Fikrun kuvan ympärillä.

Inka Lehtopuro ei tyrmännyt Sandin näyttelyä. Hän ylisti kokonaisuutta ja antoi erityistä painoa Sapphire of the Seasilla ja miljardöörin veneellä otetuille kuville. Hän kirjoitti että vanitas-teema oli taitavasti toteutettu ja että ajatus tehdä mässäilyn kasvoista anonyymit ja luoda lisäksi yhteys Elefanttimieheen oli rohkea, joskin ajatukset pakostakin hakeutuivat Francis Baconiin. Silmämme ovat tottuneet näkemään köyhät ja hädänalaiset tuhoon tuomittuina, Lehtopuro kirjoitti, mutta nyt Sandrine Miller oli vaihtanut näkökulmaa ja näimme maailman sellaisena kuin moralisti sen näkee: tuhoon tuomittuja maailmassa ovat rikkaat.

Mutta sitten Lehtopuro otti käsiteltäväkseen Fikrun kuvan. Hän kirjoitti että hukkuvan pojan pelko oli ikiaikaista ja että sen kohtaaminen turvallisessa taidegalleriassa oli lähes sietämätöntä: ainoa kunniallinen reaktio oli haluta ojentaa kätensä ja vetää poika pois vedestä. Hän huomautti että problematiikka kuvan ympärillä oli yhtä vanhaa kuin Fikrun hätä. Katsojan dilemma, käsky joka oli kirjattu jokaiseen vastaavaan kuvaan ammoisista ajoista asti: pudota liitu, pensseli, kynä, kamera, filmikamera, matkapuhelin, päästä kaikki mitä sinulla on käsissäsi ja pelasta henki sen sijaan että kuvaisit kuolemaa. Lehtopuron mukaan sama ristiriita oli sisältynyt pakolaiskriisiin alusta asti. Vuosien 2003 ja 2007 välillä oli otettu lukemattomia kuvia kuolleista ja elävistä länsiafrik­kalaisista pakolaisista, jotka olivat kelluneet tai nousseet maihin Kanariansaarille. Tunnetuimmassa kuvassa musta mies ryömi polvillaan hiekkarannalla Fuerteventuralla. Mies oli paljain jaloin mutta muuten talvivaatteissa; paksussa duffelissa jossa oli huppu ja paksuissa tummissa housuissa. Hänen jalkapohjansa olivat yhtä vaaleat kuin hiekka. Hän oli nuori mutta näytti vanhalta: hänen kasvonsa olivat riutuneet ja kärsivät. Taustalla näkyi kolme pohjoiseurooppalaisen näköistä ihmistä, yksi mies ja kaksi naista. He olivat hyvin lihavia, ja kontrasti heidän ja ryömivän miehen välillä oli groteski. Mutta samaan aikaan, Lehtopuro kirjoitti, kuva haastoi valokuvaajan. Miksi et pannut kameraa pois, ojentanut kättäsi ja auttanut miestä nousemaan pystyyn? Miksi et antanut hänelle vettä juotavaksi sen sijaan että otit kuvan?

Tekstin viimeisessä kappaleessa, ennen kuin päätti arvionsa muutamalla hyvää tarkoittavalla sanalla, joiden oli määrä lievittää hänen esittämäänsä kritiikkiä, Lehtopuro mainitsi Kevin Carterin, eteläafrikkalaisen valokuvaajan, joka voitti Pulitzer-palkinnon nälkäänäkevää pikkutyttöä ja vaanivaa korppikotkaa esittävällä kuvallaan mutta riisti henkensä pian sen jälkeen. Kun luin arvostelun, ajattelin että viittaus Carteriin varmaankin osui Sandiin kaikkein kipeimmin, olihan hän Manics-fani ja pohdiskelija.

Odotin melkein sulkemisaikaan asti saadakseni katsella kiisteltyä kuvaa kaikessa rauhassa. Kun seisoin kuvan edessä yksin, sen voima iski minuun. Sandrinen oli täytynyt roikkua reelingin ulkopuolella sen ottaessaan, enkä ymmärtänyt miten hän oli onnistunut tekemään sen häiritsemättä troolarin miehistöä työssään. Hän oli vanginnut Fikrun kasvot suoraan ylhäältäpäin. Pyöreät ja kauniit kasvot – puoliksi lapsen, puoliksi jo nuorukaisen – olivat melkein veden alla. Vain otsa, silmät, nenä, suu ja poskipäät olivat vedenpinnan yläpuolella, ja vesi ympäröi pojan kasvoja kuin kehykset. Mutta sietämättömän kuvasta teki se, mitä Fikrun silmissä näkyi. Se oli syvintä pelkoa mitä olen koskaan nähnyt. Ikiaikaista, puhdasta kauhua, mutta myös niin voimakasta elämänhalua, että katseesta säteili vihaa kohti katsojaa. Samalla se oli myös puhtain rukous mitä olen kenenkään silmissä nähnyt. ­Pelasta minut. Pelasta ruumiini. Pelasta sieluni. Pelasta henkeni. Ja sitten veden kauhistuttava, mykkä sinisyys ja paljas aamun valo. Muistin Anselmin ja sen mitä hän oli kertonut illasta, jolloin löysi hukkuneen Jakobin. Hän oli kertonut myös Stellalle, juuri Stellalle hän oli kertonut ensimmäiseksi, ja Stella oli varmasti kertonut Sandille. Sillä Sandin kuva jäljitteli kertomusta siitä miten Jakob kellui pystyssä kaislikon reunassa, silmät auki ja kasvot heti pinnan alla, hiukset aaltoillen kuin meriruoho. Fikru näytti olevan matkalla samoille seuduille, muutaman hetken kuluttua vesi alkaisi valua hänen suuhunsa ja nenäänsä ja pian hän ei enää pystyisi hengittämään mutta kelluisi edelleen paikallaan, ja tukka aaltoilisi kuin musta ruoho veden pinnalla.

En ehtinyt tavata Sandia ennen kuin hän matkusti takaisin Roomaan. Mutta puhuin Stellan kanssa, joka kertoi Sandin epätoivosta. Luulen että Stella käytti minua purkupintana, hän ei jaksanut kantaa tyttärensä tuskaa yksin. Sandi oli halunnut antaa panoksensa hädänalaisten puolesta, mutta nyt hän oli merkitty kuten Kevin Carter, hän oli raadonsyöjä, ihmiskorppikotka, joka oli valmis antamaan lapsen kuolla jotta saisi valokuvan, joka nostaisi hänet maineeseen.

Stella kertoi miten Sandi oli toistellut että sekä Guardia Costiera, rannikkovartiosto, että Lampedusan palomiehet olivat olleet siinä vieressä veneillään ja että kuva oli otettu vain sekunteja ennen kuin rannikkovartioston sukeltaja hyppäsi veteen ja oli Fikrun luona. Ei ollut enää pienintäkään riskiä, Sandi itki Stellalle yhä uudestaan, että Fikru olisi voinut hukkua. Useita satoja oli hukkunut, heidän joukossaan Fikrun äiti ja isosisko. Mutta eräs toinen pakolainen, aikuinen mies, oli pysytellyt kannella kauemmin kuin Fikru ja nähnyt tyhjät muovikanisterit joissa oli ollut juomavettä: epäitsekkyyden hetkenä hän oli heittänyt kaksi kolmesta kanisterista veteen, jotta muut voisivat takertua niihin. Toinen kanistereista oli osunut niin lähelle Fikrua että tämä löysi sen pimeydestä huolimatta, ja se oli pelastanut hänet kun muut hukkuivat. Aamun sarastaessa Fikrun sormet olivat puutuneet, hän oli menettänyt otteensa kanisterista ja se oli ajelehtinut tiehensä, mutta hän oli pysynyt hengissä polkemalla vettä ja uimalla aina välillä ympyrää: hän oli ikäisekseen hyvä uimari. Pelastusveneet olivat tulleet paikalle viime hetkellä, ja silloin Sandi oli nojautunut ulospäin ja ottanut sellaisen kuvan kuin oli ottanut, rajannut sen sellaiseksi kuin oli rajannut, näyttääkseen miten yksinäistä Fikrun taistelu oli ja kiinnittääkseen yleisönsä huomion siihen että tuhansittain ihmisiä kuoli sillä tavalla, vuosi vuoden jälkeen, maailman hylkääminä.

Tiedän ettei Stella liioitellut kuvatessaan Sandin mielentilaa. Myöhään keväällä olin eräänä sunnuntaina syömässä Mankkaalla ja sain todistaa Skype-puhelua Stellan ja Sandin välillä. Pysyttelin syrjässä, en edes astunut näytön eteen tervehtimään, sillä Stella sanoi että minun olisi väärin solmia uudestaan yhteys Sandiin juuri nyt, kun hänellä oli niin vaikeaa. Mutta istuin viereisessä huoneessa lukemassa enkä voinut välttyä kuulemasta mitä he sanoivat. Kuulin Sandin toistavan mantransa vielä kerran, että hän oli toivonut että hänen kuvansa herättäisi ihmiset, ja että Fikrun henki oli jo pelastunut, kun hän otti valokuvansa. Ja kuulin Stellan sanovan: älä ajattele sitä enää, Sandi kiltti, tule kotiin, tiedän että sinua kohdeltiin epäreilusti, mutta tule kotiin silti, olet elänyt kiertolaisena niin kauan, sinua kaivataan täällä, voit asua minun luonani, minä pidän sinusta huolta kunnes alat voida paremmin.