2.

Vuonna 1969 isä ja äiti vuokrasivat Metsätorpan suurtilallinen Lindqvistiltä joka viljeli Syd-Ollasin tilaa. Lindqvist istui eduskunnassa Ruotsalaisen kansanpuolueen edustajana ja oli eräänä talvisena iltapäivänä ostanut kodinkoneita siitä sähköliikkeestä, jonka apulaismyymäläpäällikkönä isä toimi. Liike oli Kaisaniemenkadulla ja Lindqvist oli ostanut vaikka mitä, ja isä oli tarjonnut hänelle kahvia ja konjakkia ja sikareita, he olivat jutelleet niitä näitä ja päätyneet mutkien kautta isän unelmaan lomapaikasta perheelle. Muutamaa kuukautta myöhemmin isä allekirjoitti 25 vuoden vuokrasopimuksen torpasta, joka sijaitsi täsmälleen siinä missä mantereen pellot ja isot metsät loppuivat ja alkoi Ramslandet, laaja niemimaa joka kurotti suoraan Suomenlahdelle ja kapeni eteläisestä kärjestään. Helsinkiin oli matkaa runsaat neljäkymmentä kilometriä. Minä täyttäisin kymmenen sinä kesänä, eikä meillä ollut ollut kesäpaikkaa sitä ennen. Olimme viettäneet muutamia viikkoja mummun ja äidin serkkujen luona Pohjanmaalla, ja silloin tällöin viikonlopun isoisän ja -äidin luona Kirkkonummella. Mutta useimmiten olin kaupungissa avain kaulassani ja välttelin parhaani mukaan pelättyä Jan-Roger Johanssonia. Minä en kuulunut niihin, jotka Jan-Roger rutiininomaisesti kaatoi maahan, joita hän potki ja kutsui surkeiksi hinteiksi jotka pitäisi viedä nurkan taakse ja lopettaa niskalaukauk­sella. Minä olin isokokoinen lapsi, ja Jan-Roger näytti tuntevan vastentahtoista kunnioitusta minua kohtaan. Olin kuitenkin luonteeltani arka ja huono tappelemaan, joten sisimmässäni pelkäsin häntä kuollakseni aivan kuten muutkin. Mutta minä piilotin sen: kohdatessani Jan-Rogerin minä nyökkäsin viileästi ja yritin näyttää vahvalta ja vaaralliselta.

Olen varma vuodesta, sillä muistan että isä soitti olohuoneen levysoittimella While My Guitar Gently Weeps ennen kuin me kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina nousimme vuokrattuun pakettiautoon ja ajoimme maalle huonekaluinemme ja talous­tavaroinemme. Isä oli syntynyt kolmekymmentäluvun alussa ja oli oikeastaan liian vanha kuuntelemaan popmusiikkia, mutta näinä vuosina syttyi hänen rakkautensa George Harrisoniin. Hän ei välittänyt Beatleseista, eikä äiti myöskään, mutta Harrisonin kirjoittamat laulut – While My Guitar, Something, Here Comes The Sun, All Things Must Pass – jollain lailla koskettivat isää. Harrison ei ollut hänelle Harrison vaan George aivan kuin he olisivat tunteneet henkilökohtaisesti, eikä isä koskaan kyllästynyt Georgen lauluihin. Monta vuotta sitten, kun minä jouduin ankaran kritiikin hampaisiin, kirjojeni painokset olivat pienentyneet ja minua vaivasi kirjoituskammo koska en ollut onnistunut uusimaan Sepänpuiston uneksijan menestystä, isä saattoi muistuttaa minulle ettei Georgekaan ollut kirjoittanut kovin montaa menestyskappaletta ja että vain yksi Somethingin kaltainen laulu riitti tekemään taiteilijasta kuolemattoman. Mutta silloin George olikin tietysti jo kuollut.

Kiinnyin Metsätorppaan ja Ramslandetiin jo ensimmäisenä kesänä. Sain polkupyörän syntymäpäivälahjaksi heinäkuun alussa – olen syntynyt USA:n kansallispäivänä – ja aloin pyöräillä seudulla ympäriinsä. Äiti ei pitänyt siitä, hän pelkäsi että jäisin auton alle. Siihen aikaan ajettiin lujaa ja ihmisiä kuoli sellaisia määriä, että kerran presidenttikin oli uudenvuodenpuheessaan puhunut liikennekuolemista ja vaatinut kansalaisilta malttia. Ramslandetin halki kulkeva hiekkatie, joka haarautui Ramsnäsuddin tieksi ja kapeammaksi Ramsvikin kartanoon johtavaksi tieksi, ei ollut mikään poikkeus. Kaikki ajoivat siellä hurjaa vauhtia, autot ja moottoripyörät liirsivät pölyävissä mutkissa, ja kaikkein hurjimmin kaahasi jäntevä iäkäs mies, joka ohjasi tummansinistä Saabia ja napsautti tuiman näköisenä vilkun päälle ennen kuin kääntyi kohti niemimaan lounaiskulmassa sijaitsevaa Ramsvikin kartanoa. Se oli vuorineuvos Per-Olof Rabell, isoisä Poa, mutta sen sain tietää vasta ensimmäisen kesän lopussa.

Raja-alueesta mantereen ja Ramslandetin välissä tuli minun kotiseutuni. Siellä olivat Syd-Ollasin tilukset, laajat vehnä- ja kaurapellot ja tummat kuusimetsät niiden välissä. Siellä sijaitsi myös itse maatila, sen kaunis keltaiseksi maalattu päärakennus, tummanpunaiset aitat ja kaksi suurta tammea maantielle viettävässä rinteessä. Syd-Ollasia ympäröivillä seuduilla ymmärsin miten paljon pidän elokuusta. Opin rakastamaan lämpimiä päiviä, jolloin vehnä ja kaura liikkumattomina odottivat korjuuta, ja opin rakastamaan kovaa oljenkeltaista sänkeä sadonkorjuun jälkeen. Rakastin ojanpiennarten mansikoiden ja apiloiden viipyilevää tuoksua, rakastin sitruunaperhosten lepattavaa lentoa ja sudenkorentojen nykiviä hämmentyneitä hyökkäyksiä torppamme edessä olevalla avoimella pihamaalla. Rakastin illan valoa joka oli niin kylläistä ja raskasta heinäkuun valoon verrattuna, rakastin haukien pyrstöniskuja kun ne tulivat kaislaisiin lahtiin saalistamaan viilenevässä vedessä, pidin jopa mäkäräisparvista jotka lensivät suoraan suuhuni jos unohdin pitää sen kiinni pyöräillessäni.

Metsätorppa itse ei ollut mitenkään erikoinen. Ränsistynyt kolmikymmenluvun talo, punaiseksi maalattu hilseilevin valkoisin nurkkalaudoin, keittiö ja isompi huone ja sitten kamari jossa minä nukuin ja vintti jonka katto oli niin matalalla, että isän piti kulkea siellä kyyryssä ja varoa ruosteisia nauloja joita törrötti­ ­ruodelaudoista. Keittiön pääty oli itään päin, keittiö oli iltaisin hämärä, ja äiti näytti usein eksyneeltä kun hän seisoi siellä auringon laskiessa ja kattoi pöytään teetä ja leipää, meetvurstia ja viiliä. Isä hakkasi usein halkoja tuolloin, tai istui kuistilla ja luki Hufvudstadsbladetia, ja joskus hän lopetti lukemisen ja katsoi yli pihan ja vihelsi jotain tuttua melodiaa. En ymmärtänyt sitä silloin, mutta Metsätorppa oli enemmän isän unelma kuin äidin: luulen että äiti olisi mieluummin tehnyt koko kesän töitä seurakunnan kansliassa minun leikkiessäni avainlapsena Töölön pihoilla ja isän seistessä Kaisaniemenkadun liikkeessä valkoisessa paidassa, jonka hihat oli kääritty.

Ramslandetista etelään oli meri, ja siellä niemimaan eteläpuolella oli myös Seikkailu. Seikkailu ei alkanut sinä elokuun päivänä kun tapasin Alex Rabellin ensimmäistä kertaa, se alkoi jo ensimmäisellä kauppamatkalla Berglundin kauppaan Simcan kyydissä ja se jatkui Ramsnäsuddiin suuntautuvilla pyöräretkillä melkein joka päivä.

Matka Metsätorpasta Ramsnäsuddiin oli seitsemän kilometriä. Ensin oli sekametsää, laitumia ja aukioita, joilla kasvoi kantarelleja. Sivuteitä ja polkuja oli vain vähän, sillä useimmat ­ke­sä­­huvi­lat sijaitsivat kauempana etelässä. Puolivälissä matkaa oli metsälampi, sen jälkeen niemimaa kapeni ja hiekkatietä reunustivat korkeat männyt, joiden välistä lankesi paljon valoa tielle ja joiden rungot paistoivat appelsiininvärisinä auringon laskiessa. Siellä kasvoi kanervaa, ja kun lähestyin etelärantaa, kiviröyk­kiöt ja rantakalliot ­lisääntyivät ja männyt muuttuivat ryhmyisiksi ja vantteriksi.

Sivutie vasemmalle Ramsvikin kartanoon haarautui reilun viiden kilometrin päässä. Mutta sinne minä en uskaltanut ajaa, sillä yhtenä iltana kun äiti oli seissyt hämärässä keittiössä ja keittänyt teetä ja kattanut pöytään leipää ja viiliä, isä oli tullut kuistilta sisälle ja he olivat puhuneet Syd-Ollasin Lindqvisteistä ja muista seudun ihmisistä, ja olin kuullut isän sanovan äidille, että helsinkiläissuvulla joka omisti Ramsvikin oli ynseä ja erikoinen maine. En tiennyt mitä ynseä tarkoitti eikä meillä ollut torpassa sanakirjaa, mutta kuulinhan minä ettei se voinut olla mitään hyvää. Joten en kääntynyt koskaan itään vaan poljin ne kaksi kilometriä Ramsnäsuddiin asti.

Kallioinen niemi ulottui pitkälle kaakkoon ja muuttui alavaksi vasta loppupäästä. Niemen päässä oli vain punaiseksi maalattu kaupparakennus ja pölyinen kääntöpaikka jonne Berglundin asiakkaat pysäköivät autonsa, ja sitten bensiinipumput ja kolme pitkää ponttonilaituria jotka muodostivat vierassataman. Kahden isomman saaren välisestä salmesta näkyi Suomenlahti, ja kauempana merellä oli vilkkumajakka jonka punainen valo leikkasi hämärää yhä terävämmin kesäpäivän laskiessa, ja joskus väylällä kulki ohi rahtialuksia: kun ilta oli oikein tyyni, niiden koneiden jyskytyksen saattoi kuulla. Pumput haisivat bensiiniltä ja dieselöljyltä, ja toisinaan tunsin grillatun makkaran ja sytytysnesteen tuoksahduksen joltain kesämökkitontilta sisämaasta päin. Pidin Ramsnäsuddista ensi hetkestä asti, vaikkei siellä ollut oikein ­mitään tekemistä. Minulla ei ollut koskaan rahaa enkä voinut ostaa mitään, joten enimmäkseen vain seisoskelin ja katselin kesävieraita jotka ajoivat sinne autoillaan, menivät kauppaan ja tulivat taas ulos. Muutaman kerran viikossa merivartioston tai tullin isot veneet laskivat laituriin tankkaamaan, ja silloin satama heräsi hetkeksi eloon. Yhdellä merivartiomiehellä oli tapana laskea leikkiä kanssani, ja kerran hän osti minulle jäätelön ja pörrötti tukkaani ojentaessaan sen. Mutta yleensä olin vain pitkästynyt ja pidin siitä. Olin pitkästynyt keskittyneellä ja hyvällä tavalla: sydän hakkasi kiivaasti rinnassa, sillä vaikkei satamassa tapahtunut paljon mitään, tunsin siellä aavistuksen suuremmasta, avarammasta maailmasta.