Kevätjuhlat. Mä istuin massan seassa ja kuuntelin kärsivänä jotain puhetta. Mulla oli aivan tajuton kusihätä.
Kaikenlaiset juhlat kammottaa mua. Se nariseva jäykkyys ja painostava hiljaisuus. Ohjelma on niin naurettavan tehtyä että siitä sais Hukkaputkeen kivan parodian lauantai-illaksi. Joulujuhlat on ehkä kaikkein pahimpia. Alkuvirsi. Sit joku värisevä tulitikkutyttö tulee lausuun runoa seimenlapsesta ja näyttää että se murtuu just, ja sit tulee pikku poika nokkahuilun kans. Musiikinope heiluttaa pianon takaa kättä aivan ku ne leikkis vinkkiä, se heiluttaa kättä että NYT ala luikuttaa poika ja poika luikuttaa niin että sen sormet liukuu reikien päällä ja ihan takuulla sillä menee pieleen. Mutta eihän se voinu kieltäytyä esiintymiskutsusta vaikka pelkäsikin kuollakseen, sen musanumero olis tippunu muuten ja se ois haukuttu kotona. Sit joku tyttöjen liikuntaryhmän tonttutanssi. Ne hyppelehtii siellä ku variksenpojat ja pelkää levittää liikaa haarojaan. Mä VIHAAN JUHLIA. Sanokaa mulle miks mulla on aina niissä niin jumalaton kusihätä!
Mä katoin Taalaa. Se hyvin viattoman näköisenä viilteli linkkarilla tuolin selkämykseen nimikirjaimiaan. Pöntössä reksi just sano niin liikuttavasti että tie teille hyvät yhdeksäsluokkalaiset on avoin kunhan pysytte aina rehellisinä itsellenne. Se minkä teette tehkää kunnolla niin menestytte elämässä. Mulla teki mieli huutaa että pannaanko ranttaliksi, kilpaillaan kuka pystyy nopeimmin konttaamaan salin päästä päähän virsikirja selässä. Mulla teki mieli huutaa sille naiselle että sä oot tekopyhä perse ja syöt salaa suklaakeksejä kansliassas ja annoit kaikki mun muikkarit vaan siks että saisit kehittää nimikirjotustas hienostuneemmaksi. Kättä pitää harjoittaa, sanotaan Jaanan erikoisnumerossa.
Kerran kevätjuhlissa ekaluokka esitti tosi tasokkaan Kalevala-näytelmän. Joku pikku Jänttärä oli Väinämöinen ja joku Pullapirtin houkutuslintu oli Aino. Likka pelkäs tajuttomasti, posket hehku ja huulet tärähteli. Niin sen ois pitäny sanoa Väinämöiselle joka houkutteli sitä veneeseen, että en halua kultiasi en halaja hopeoitasi. Ja se sano hauraalla äänellä: En halua kulliasi en halaja hopeoitasi.
Se todella eläyty osaansa eikä tajunnu miks ope etupenkissä alko rykiä.
Ku tilaisuus viimein oli ohi, me saatiin tokarit. Mä huokasin helpotuksesta: matikasta vitonen. Sirkka oli ollut armeliaalla tuulella. Muuten mun tokari oli keskinkertanen, kaikkien aineitten keskiarvo 7,6.
Taalan keskiarvot mä sensuroin. Mä luulen et se oli joskus kateellinen mulle. Kerranki me saatiin molemmat matikankokeesta neloset, mä sain yhden pisteen ja Taala kaks, kautta kolkytä. Taala jakso puhua koko päivän mulle siitä yhdestä pisteestä millä se oli mua parempi.
Mä menin kotiin ja kuulin inhottavaa imurin ääntä olohuoneesta. Ku ovi pamahti niin imuri sammu ja mutsi kipitti eteiseen.
– No näytä.
Se seiso siinä paplarit päässä. Se on kaunis nainen kolkytviisvuotiaaksi ja se taas on multa paljon sanottu. Sillä on vitun hyvä lantion kaari. Eikä se ikinä jumppaa, ahmii vaan suklaata. Mä oon kai periny siltä hyvän ruumiinrakenteen.
– Rouva on hyvä vaan ja häikäistyy, mä sanoin ja painuin kämppääni. Mä tapaan rojahtaa aina koulun jälkeen sänkyn ja rämästä heavyn päälle. Täysille. Mut mulla on kuulokkeet. Stereot mä oon ostanu omilla raoilla, säästäny viikkorahoista.
Nyt mmä pistin Rainbown. Mä makasin selälläni ja annoin katseen ekiertää seinillä. Mun huoneessa on violetit seinät. Violetti on mun lempiväri. Joskus ku mereltä päin tuulee mun huoneesen ja taivas on jotenki violetti ja raskas niin mä elän kipeemmin ku koskaan. Mulla on yhtä aikaa hautajaismainen tunnelma ja tuntuu ku sata ruumissaattuetta lähtis yhtä aikaa eri suunnilta ja kellot kumisis, ja kumminki mä hengitän syvään ja tajuan et mä oon elossa. Sama jos mä oon juna-asemalla. Mä vihaan juna-asemia, mä vihaan ku ne kuuluttaa kaiuttimista ja ihmiset seisoo rappusten lähettyvillä liikkumattomina eikä tiedä mitä sanois toisilleen ja vielä pahempaa jos jotku lähtee juokseen perässä ja vilkuttaa. Mä muistan miten mä pienenä näin aina saman painajaisen: Pieni pullee poika silittää mustassa tunnelissa kuollutta lintua ja tunnelista kuuluu aavemaisia ääniä. Se vaan silittää ja sen poskessa on kaksi sinertävää mustelmaa.
Mä leijuin, rytmi sykki mun käpylisäkkeessä asti ja mä valuin syvälle johonkin. Mutsi ei kestä mun valumista. Se on sille yhtä mustakkanen ku se aikoinaan oli kirjottamiselle. Jos mä makaan ja valun musiikin mukana, se saattaa tulla ja repiä kuulokkeet päästä ja voivottaa ettei tule enää mistään mitään kun ei omaan poikaan saa mitään otetta ja kaikki se sulkee ulkopuolelle ja on niin niin passiivinen! Mutsi ei tajua et mun on saatava ajatella joskus rauhassa, olla yksin. Se ottaa sen henkilökohtaisena loukkauksena.
Mua on aina hirvittäny ajatus et mun pitäs jakaa huone jonku kimittävän pikkuveljen tai systerin kanssa. Mä oon tässä suhteessa aika itsekäs. Mä en oo kaivannu sisaruksia. Sais vähemmän joululahjoja. Taalan kotona on viis lasta. Sillä on isoveli joka pieksää sen vähintään kerran viikossa ja omituinen mykkä pikkusisko. Taala asuu sen kans samassa lokerossa. Se likka kerää kaktuksia ja levittelee niitä ikkunalaudalle ja pöydille. Sillä on niitä kymmenittäin. KAKTUKSIA. Se saattaa istua käsi poskella ja vaan kattoa niitä älyttömiä kasveja miten kauan vaan. Taalaa se ei vilkasekkaan. Paitsi silloin jos Taala on siirrelly sen koppakuoriaispurkkia. Sillä on lasipurkissa kelluva koppis.
Mä oon pelänny sitä et Pekka ja mutsi pyöräyttäs penikan keskenään. Mua ei huvita ajatus jostain Pekan pikku kopiosta johon vielä yhdistys mutsin puhelahjat. No, mutsi alkaa olla jo liian vanha.
Isä kuoli kolarissa. Mutsilla ja sillä oli ollu vaikeuksia jo sillon. Isä oli ollut jonku naikkosen kans, mutsi oli saanu kaks kärpästä yhdellä iskulla. Sit astu Pekka mukaan kuvaan. Se on vaaraton pieni lonttanaama. Sitä ei oikeestaan kannata ajatella. Se jättää ihmisen henkisesti typötyhjäksi.
Muhun ei päde se yleinen käsitys et kaikki ne joilla ei oo isää joutuu päiväkodin mustaksi lampaaksi ja koulussa tarkkailuluokalle ja sit ne saa kilsan mittasen rikosrekisterin ja alottaa laulun »nyt mua viedään linnasta linnaan». Psykilogien mielestä kaikkeen on syynä se ettei kaveriparalla oo isää. Typerintä mitä aikoihin on kuultu. Oli tyypin tausta mikä tahansa niin se pystyy kyllä tekeen ittestään kunnon kunkun jos haluaa.
Mä en tiedä mitä varten mutsi otti Pekan. Se on napakka ja itsenäinen nainen, ei se ainakaan mitään kasvatusapua ois tarvinnu. Mä oon sitä päätä pidempi mut yhä se tapittaa vihasesti ylöspäin ja sanelee Alpo Korvalle tuomioita. Kun se rakastu Pekkaan niin en mä kyllä mitään ahdistuskohtauksia saanu enkä ollu mustasukkanen. Mä vaan päätin ettei tyyppi hypi mun silmille. Eikä muuten oo hyppiny. Alkuaikoina, pari kolme ekavuotta se yritti puuttua mun kasvatukseen. Sen pakkomielteenä oli et mun piti kattoo Noppa-ohjelmia kun ne oli muka niin kehittäviä. – Päivää, minun nimeni on Anton. Tässä näet itsetekemäni kuorma-auton. Arvaa olenko ostanut sen kaupasta vai tehnyt sen itse?
Pekan ulkonäkö ärsyttää mua. Sen tukka ei oo MINKÄÄN värinen eikä sen silmätkään. Sillä on pienet hienostuneet viikset. Sen naamakerroin on tyhjä. Musta tuntu aina pienenä ettei sillä ollu valokuvissakaan naamaa ollenkaan, vaan valopallo pään kohdalla. Se verhoaa velton kroppansa uuden muodin mukaan. Jos se on vaan tarpeeksi hillittyä, tietysti. Sillä on siistit vaatteet siisti kieli puhdas tukka ja puhdas mieli. Mutsi on takuulla ottanu sen seinäkoristeeksi. Musta tuntuu et mutsi ois onnellisempi kovemman miehen kans. Sellasen joka uskaltaa läiskiä sitä ohimoon.
Ennen Pekka yritti tosissaan olla joku mulle, saada kontaktia. Heti kun mä näytin surkeelta niin se tarjos kultasella vadilla pari aforismia mitä se ei ittekään tajunnu. Mä tajusin pitää kunnon välimatkan. Ettei hypitä silmille. Mä en jaksa keskustella sen kans mistään. Kirjaimellisesti, keskustella. Sen kans ei voi keveesti vaan heittää huulta ja porista, se ottaa heti niin vakavan otteen hommaan ja KESKUSTELEE. Se käyttää yleensä kirjakieltä. Se lukee vielä enemmän ku mä, ja nimenomaan Dostojevskia. Se ei siis oo tyhmä. Mut jos sä kävelet sen kans ulkona ja siinä on pari kaveria lähettyvillä ja se sanoo että miellyttävää tämä lumisateessa ulkoileminen niin sä toivosit et se ois tukkijätkä jolta on äänihuulet kastroitu.
Mä sain sen liikuttuneeseen mielentilaan kun mä alennuin kerranki keskusteleen sen kanssa. Se oli pikkusen ottanu ja herkistyny ja pujahti mun huoneeseen ku koira. Se viiletti nihkeitä sormiaan mun kirjanselkämyksiä pitkin ja kyseli et mitä pidät tästä ja tästä. Se alko kysellä mun asenteita ja mielipiteitä, se selvitti tahtovansa tietää mitä Suomen nuoriso pohjimmiltaan ajattelee. Mä annoin huvikseni oikeen raportin ja se innostu ja tarras kiinni joka lauseeseen ja märritti haileilla tiskivesisilmillään. Että kun hänelle nyt suodaan tällainen kunnianosoitus!
Mä aloin kysellä kans. Mä olin siihen aikaan kova varastaan ja mä kysyin: Pekka, anteeks nyt jos oon henkilökohtanen mut pölliksä pienenä mitään?
Se naurahti jäykästi. – Kyllähän minä joskus näpistelin. Kirjakaupathan ovat tähän tarkoitukseen varsin otollisia paikkoja.
Mä aloin nauraa ihan litkana. Mä kuvittelin Pekkaa minikokosena pyörimässä kovana jonku divarin kulmilla ja raakuin naurusta. Se ei kysyny enää mitään vaan painu häntä koipien välissä ulos.
Se ei sekaannu mun menoihin enkä mä sen. Ja mitä menoja sellasilla voi edes olla. Rahaa mä kysyn mutsilta. Vaikka Pekka kyllä vois säikäyksissään nakata huntilla jos sitä kattos sillä silmällä. Mut mä en oo mikään kumipallorakastajien hyväksikäyttäjä. Enkä mä jaksa jauhaa siitä ihmisestä sen enempää. Se on vaan yks isäpuoli joka työskentelee ATK-alalla ja antaa toisen olla rauhassa.
Mut Pekan isästä mä tykkäsin ku se vielä eli. Se oli toista maata. Se oli jonkulainen taiteilijaluonne, se maalas Lapin tauluja vaikkei se varmaan ollu jalallaan sinne astunu. Sit se ryyppäs. Se oli humalassa sillonki ku se kävi virallisesti kylässä, vaikka mun nimipäivillä.
Pekka oli kuolla häpeestä. Mut musta se vanha juoppo oli paljo parempi ja rehellisempi ku kolme Pekkaa yhteensä. Se luki mun pieniä kertomuksiani ja hakkas mua päähän ja kehu et hänen »lapsenlapsestaan» tulee vielä toinen Elias Lönnrotti. Mä pelkäsin et se kuolee siihen viinaan. – Katotaan nyt, se rauhotteli. Joskus mä vihasin sitä. Sillon ku se tuputti mulle jotain helvetin kakkua vaikka mä olin jo ihan täynnä. Se vaan örisi ja tuputti.
Ja se kuoli siihen litkuun. Pekka helpottu silminnähden.
Mä siis valuin musiikin mukana. Mut kaiken sykkeen läpi mä aloin kuulla omituista puhelinkeskustelua eteisestä. Mä sammutin pelit ja vehkeet ja kuuntelin ku luulosairas lepakko. Mutsi puhu puhelimessa ja se oli maininnu mun nimeni.
– Joo, kyllä minä järjestän kaiken ei sillä Alpolla mitään erikoisempaa ole järjestetty heinäkuuksi – mitäs niillä nyt tuonikäisellä – niin kyllä minä järjestän juu – ja maallahan sitä on terveellisempää olla kun kaupungissa…
Jumamutteri! Se oli järjestämässä jotain mun varalle mun selän takana. Mä melkeen lensin eteiseen. Se nainen istu puhelinpöydällä ja huymyili tyytyväisesti peilikuvalleen. Ja jutteli huolettomasti MUN ELÄMÄSTÄ. Mua se ei ollu näkevinään, enhän mä siihen juttuun oikeestaan kuulunu.
– …sittenpähän saa tutustua siihen pikkuserkkuunsakkin… varmasti pojille tulee hauskaa… Alpo on sellanen seuraihminen oikeen… ja se on puhunu matkustelemisesta niin kauan… No minä soittelen ja järjestän asian hyvä hei!
Se sulki luurin. – Miten sä selität tän? mä kysyin helvetin rauhallisella äänellä. Mutsi hymyili epävarmasti ja katto muhun peilin kautta.
– Tuolta soittivat Torvenkylältä ne minun sukulaiset Takkiset. Sinä lähdet sinne heinäkuuksi heinätöihin kun siellä tarvitaan miehiä, se Svante on sairastellut ja sitten siellä on se Pasi, pikkuserkku jota et ole tavannut…
Voi Jeesus. Mä olin ihan out. Heinätöihin. Lähdet Takkiselle heinätöihin poju.
– Vai niin olet junaillu, mä sanoin, vähä vähemmän rauhallisella äänellä. Mutsi nakkeli niskojaan ja käänty muhun. – Itsepähän olet siitä matkustelemisesta koko ajan puhunu ja minä sitä paitsi lupasin jo ja mitä tekemistä täällä muka on heinäkuussa sanopa se!
– Kyllä mä omat tekemiseni tiedän! Oot muka luvannu voi jumalauta – multa mitään kysymättä johonki korpeen!
Ton mä huusin. Mutsi alko kuumeta. Se nousi ylös ja tuli ihan mun eteen.
– Torvenkylällä tarvitaan apumiehiä ja Lahja-tätikin on sinut viimeksi kolmekuisena nähnyt!
– Torvenkylällä? Missä helvetin kuusessa seki on? Joku olkikuukkelien kolo! Todella kätevää äiti rakas!
Mä ryntäsin kämppääni ja paiskasin oven kiinni. Ei kyllä tavallisesti kuulu mun tapoihin mut sillon mua tosiaan rasitti. Silmissä pyöri aurinkoa ja Stokista ja Taalan naamaa. Mä en vieläkään osannu kunnolla pelätä, koko juttu oli niin naurettavan surkea esitys.
Mutsi tuli perässä. – Lähe vetään siitä! mä sähisin.
– Vedä itse mihin haluat!
– Miten ois käteen?
Mä lähdin vaihteeksi keittiöön. Ämmä perässä. – Kuule Alpo tästä et kyllä järjestä mitään kohtausta! Olisi aika sinunkin ajatella muiden ihmisten kärsimyksiä!
Mä käännyin ympäri hurjana. – Mä en lähde piste loppu aamen! Sitäpaitsi, mä en VOI lähteä kun mä oon jo luvannu lähteä pyöräretkelle Norjaan, se on rauhankampanjan juttuja! Mä AJATTELEN muitten ihmisten kärsimyksiä!
Mä juoksin keittiöön ja avasin jääkaapin. Mua melkeen nauratti. Pyöräretkelle Norjaan. Pekka istu pöydässä ja söi makaroonia, jotenki kuvaavaa sille, se söi ja oli niin ku mitään ei ois tapahtunu.
– Mistä lähtien sinä olet alkanut kiinnostua YHTEISHYVÄSTÄ? mutsi kilju. Se alko nauraa pilkallisesti. – Vai että rauhankampanja!
– Nainen, mä sähisin ja paiskasin lenkkiä pöytään. – Älä ivaile mun vakaumusta!
Mutsi alko vetää Pekkaa mukaan taistoon. – Sano sinä sille minä en jaksa!
Mä katoin luttanaa uhkaavasti. Se nielas makarooninsa ja yskäs.
– Niin ehkä se olis mukava kokemus. Matkustaa sinne maalle.
Mikä saatananperkeleensylppäripullapoikakomerorunkkaajasaatana.
– Te haluatte toimittaa mut ulos tästä talosta, mä sanoin. – Että saisitte nuolla toisianne rauhassa kaiket päivät.
– Kuule Allu! mutsi kirkas. Hyvä ettei peili menny säpäleiksi, se oli takuulla neliviivanen c. Se ei voinu muuta ku toistella että kuule Allu. Mä vedin kylmää lenkkiä putkeen ja olin tukehtua siihen ja parempi oliski ollu. Kaks aikuista mua vastaan muka mun puolesta. Mikä saastanen juttu.
– Sinä menet sinne ja sillä siisti, mutsi sano ja kolautti jonku pannun topakasti pöytään. Se sai melkeen orgasmin sen saatanan Torvenkylänsä kanssa. Sillä siisti.
Pekka oli lukevinaan lehteä.Se oli tuijottanu jo samaa saatanan sivua monta minuuttia.
– Onko sulla mitään lisättävää asiaan? mä kysyin mahdollisimman uhkaavasti.
– Se tuota… jos olisit ensin toimistolla ja sitten matkustaisit, luppakorva sano, tuijotti koko ajan lehteensä.
– Pieni juustoposki, mä kuiskasin.
Sillon mutsi sai vuosisadan kohtauksen, ei henkeä vetäny välillä.
– Suu kiinni Allu täällä ei käytetä tuollaista kieltä siellä Torvenkylällä tarvitaan apua ja täytyyhän sitä nyt sukulaisia auttaa ja ne on sinut viimeksi kolmikuisena nähneet sinun on aika aikuistua kerta kaikkiaan koko heinäkuuhan TÄÄLLÄ menisi hukkaan sinä olet aina niin ennakkoluuloinen ja mitä sitten olet siitä kesämatkustelusta koko ajan puhunut?
Musta tuntu että jos se vielä kerran sanos sen kolmekuisena nähneet niin mä iskisin ohimon leikkuulautaan. Se saatanan kolmiodraama jäi siihen. Kellään ei ollu enää mitään sanomista. Mutsi käänty sörssään jotain sylttyjään. Mä seisoin liikkumatta ja joku kuristi mun kurkkua.