Mä poljen. Mä poljen korkeella huterassa heinähäkkyrässä ja musta tuntuu että mun sorkat tippuu heiniin just. Aurinko kärvistää ku vastarasvattu patteri ja mun selässä noruu hikipuroja ja ne taas tunkeutuu pienimpäänki haavaan ja kirvelee ku tinneri tärykalvossa. Kello on tasan kymmenen. Me ollaan oltu vasta puoli tuntia, enkä mä elä enää kovin kauan.

Svante vetää edessäpäin menemään traktorinrämällään ku viimestä päivää. Rutanen hikoilee jäljessä ja paiskoo ylivoimasia heinätuppeloita mun naamaani, pölyttää, kuumottaa, yskittää. Tauno lenkottaa viimeisenä ja haravoi ja syljeskelee. Taas uus heinätervehdys, se salpaa mun saatana hengityksen. Traktori pärisee ja levittää öljyistä katkua ja Svantella on päässä valkoinen pyyheliina.

– Hei älä mee niin lujaa!

Rutanen rääkyy jostain traktorin tärinän läpi. Se paiskaa annoksen heiniä ja sylki valuu sen leukaa pitkin. Ja räkä nokasta. – Svanteeee, hei!

Ukko ei kuule, se ajaa tohkeissaan verkkopaita ihoon liimautuneena. Paksu makkaraniska punottaa ku katkaravun pyrstö. Paskat se mitään sairas on. Mua on nyt pahasti petetty.

– Svante!

Heinäkasa. Nytkyttämistä ja peuhaamista. Pistää. Puristaa. Koska täällä saa kahvia?

Aamulla mä heräsin johonki helvetin kangaspuiden loukutukseen. Lahja siellä harrasti kotitalouskulttuuria. Pirullinen ääni aamutuimaan vaikka kyllä se paremmalta kuulosti ku joku sinipiikapauke aamuyöstä, mutsi taas harrasti sitä. Seuraava ääni oli kyseenalainen laulunujellus Svanten kamarista, taustalla kiduttava epävireinen säestys. Svantella on uus pienoisharmooni ja tottakai sitä pitää oppia käyttään. Se kai luuli olevansa kovinki vaikuttava.

Mä voin pahoin ja halusin aamutupakan. Mut ei puhettakaan, kun mä olin sytyttämässä niin Rutanen kohos petiltään ja alko sähistä ihan paniikissa.

– Pois se! Tumppaa se tuohon tolppaan niin ku olis jo!

– Mulla on oksettava olo, mä inahdin ja tökkäsin sätkän sammuksiin.

– Sää oot varmaan raskaana. Mutta täällä et polta. Mee hyyskään vetään. Jätä mulle jämät sinne. Mulla on aski tyhjä.

Jätät jämät. Mä hiippailin ulkovessaan. Kuuma inhottava koppero täynnä kärpäsiä. Savut lohutti vähä. Sit aamukahvit naamaan ja karautettiin heinäpellolle.

Mä poljen. Mun jokainen solu janoaa nikotiinia ja jäistä kaltsua. Kieli puuroutuu kitalakeen ja maistuu pilaantuneelle postikille. Nyt mä vasta tajuan miks jyväjemmarit on niin pimeitä jätkiä. Ne yksinkertasesti polki heiniin viimesetki järjenrippeensä. Mulla on vielä risat tennarit jotka puristaa varpaat pottumuusiksi. Eikä edes omia housuja saanu panna vaan naurettavat teryleenit, Taunon vanhat. Lahja pakotti paneen jalkaan, väitti että farkut on liian kuumat. Tennarit ja teryleenit. Että kelpais Taalan olla kattomassa. Mulla on nälkä.

– Sulla on helppoa siellä pummi! Rutasen pänikkä älisee ja kostaa ahdistuksensa mulle sadalla kilolla korsia. Viu saatanan kuustoista.

– Kato ny vähä mihin isket niitä rehuja!

Mä ponnistan ja hyppään ylös. Heinäkasa painuun sentin verran alemmaksi. Mä huohotan vinkuvasti ja mätkähdän sekunniksi velttona polvilleni ja pakotan itteni taas kömpiin ylös. Kone on taas lähteny käyntiin. Musta tuntuu suunnilleen samalta ku sillon siinä kirotussa reikäleipäkoneessa. Sä olet koneen pieni osanen Alpo pieni. Sä sulaudut siihen. Sun kätes muuttuu kitiseviksi saranoiksi ja pää liikkuu kätevästi ku koukku vaijerissa. Sulla ei oo enää sydäntä Alpo-pieni, vaan jumputtava höyryävä pienoisikiliikkuja.

– Svanteeee! Mitä, eikö se muka kuule kun mää huudan sille eikö se muka kuule!

Rutanen alkaa selvästi hermostua, honottaa ja kompastuu, töyhtö häviää häkkyrän taakse. Tauno-super-haravamies laahustaa traktorille ja saa sen ihmeen kaupalla pysähtyyn. Svante hyppää kyydistä, virnistää.

– Mene sinä Pasi rattiin niin saat vähä levähtää!

Rutanen luovuttaa hangon sille mielissään ku porkkana ja rientää pukille.

– Osaako se Alpo ajaa yhtään niin saisit hengähtää sinäkin?

– En mä.

Jumalavita miks mä en oo käyny kursseja tai jotain. Miks mua ei etukäteen varotettu? Ja kehtaako siltä kysyä lupaa käydä pusikossa vettä laskemassa niin sais edes kiroilla rauhassa? Mä en kerkee avata suutani, Rutanen lähtee. Häkkyrä keikahtaa ja mä valahdan taas alas. Tauno antaa sataa heinää ku Esterin perseestä. Me ollaan takuulla oltu jo tunti täällä.

Svante sydäntautimarttyyri heiluttaa vihellellen hankoa ja sen naama näyttää puhkeavan äitelästä hymystä. Se on suunnitellu tän kaiken. Se nauraa sille että sen sukulaispoika polkee rehua kärryssä niin että kusi tippuu. Se on vetäny nenästä rannikonpoikaa mutta mä vannon että viimesen kerran.

Tauno ei välitä mistään. Tasasella tahdilla se vetää haravaa ja asettelee Svantelle röykkiöitä joita äijä sitte paiskaa mun muhennettavaksi.

Kaiken lisäks Svante alkaa iskeä tarinaa. – Onko se Tauno kuullu sitä ihmejuttua Kylmäahon Laurista?

Tauno ei oo kuullu. Jospa tahti hidastuis vähä tarinan myötä, mä mietin. Mä jaksan elää toivossa. Svante iskee hangon seipääseen että kalahtaa.

– Lauri oli kylän kovin juoppo, niin viinaan menevä että lähti akka ja lapset Amerikkaan sukulaisten tykö pakoon. Jos ei puhasta ainetta ollu niin se teki itte jyskyä, pisti hiivaa ja mitä siinä nyt on ja sitte kellahti ojanpenkalle. Kerran se sitte oli taas humalapäissään kotitalonsa portailla kauniina kesäiltana ja tosiaan äkkiä se oli äkänny jotain kirkasta häikäisevää valoa siinä tuomen katveessa. Tauno hymähtää ivallisesti ja nykäisee haravaa. Se puree heinää ja vilkuilee taivaalla. – Älä ny.

– Joo joo se oli suuri valkonen valo!

Svanten ääni hukkuu kun se ponnistaa ja työntää raskaan lastin Allun päälle. Siis suoraan naamaan.

– Siitä valosta oli tosiaan sitte erottunu hahmo, suuri valkia enkeli! Svanteen syttyy hurmos ja juhlallisuus ja se koventaa volyymia pärinän yli.

– Se ensiksi oli luullu sitä juopon harhatilaksi, nehän niitä näkyjä myötäänsä saa. Mutta se oli totisinta totta! Häikäisevä enkeli! Ja se enkeli oli alkanu puhua Laurille!

Tauno pysähtyy, nojaa haravaan. Se on pirun ylimielisen näkönen.

– No mitä se muka oli sanonu?

(A. Korva polkee menemään koko ajan.)

– En minä viiti sitä sinulle sanoa, levität vielä juttuja ympäri kylää.

Svante pistää rukkaset handuihinsa arvokkaasti. Se haluaa kuollakseen että me alettas udella siltä.

– No sano!

Se olen mä joka huudan. Mun on pakko saada pieni levähdystauko.

– En minä sano… ei se tuo Taunokaan usko vanhan miehen sanaan…

Asia loppuunkäsitelty. Heiniä. Traktori ratkeaa taas ärisemään. Mutta Svante ei sittenkään raski antaa periksi. Jostain kuuluu innokas ääni.

– No se oli sanonu että sinä Lauri, tee parannus ainaisesta juopottelusta joka sinun elämän on pilannu, tee parannus ja käy herrasi alttarille! Se oli Lauriin tehny niin suuren vaikutuksen tämä ilmiö ettei sen koommin viinaan koskenu! Talkoissaki istu kuivin suin. Minäki henkilökohtasesti voin sanoa että vaikkei minulla takan tuollaista elämystä ole niin viinaan en ole koskenut minäkään. Minun kuolevan äitini viimeinen katse tulee mieleen jos pullon korkkaan ja se estää ottamasta sitä ensimmäistä ryyppyä…

Taas meillä yks raittiusintoilija. Ja siitä aamullisesta virrenjoikusta päätellen, plus enkelijuttu, Svante kuuluu samaan klaaniin niiden kaiken maailman hihhulien kanssa. Sen käännytystä pitää nyt varmaan kuunnella kaiket päivät heinäpellolla. Ihme ettei se Lahjaa oo saanu völjyyn mukaan. Se varmaan haaveilee että sen vaimo ois tiukka uskovainen kans, tukkaki niin kireellä nutturalla ettei silmät mee kiinni. Jumala varjele Lahjaa siltä.

Mä oon kyllä valmis vaikka päälläni seisomaan ja siinä laulamaan Soi kunniaksi luojan, jos vaan pääsen pois täältä. Pois. Mä oon valmis myöntään kaiken, mä voin vaikka sanoa tuolle sadistille että kuule Svante, minäkin olen samaa mieltä, kaikesta. Jumala heittelee kuumia kiviä niskaan ja jos kivet loppuu niin kuumaa silitysrautaa, tämän saavat kokea kaikki jumalattomat. Ollaan siis samaa mieltä ja samassa leirissä joten et viitsisi pitää pienen tauon?

Svante ei arvaa mun ajatuksenjuoksua. Se on päättäny tarinansa ja harppoo traktorille ja ajaa Rutasen takas kidutukseen. Siitä alkaa rääkki. Traktori tärähtää, tahti kiihtyy. Heinää. Kusettaa. Kahvia. Mitähän ne sanois jos mä kylmän rauhallisesti poistuisin paikalta? Mä en oo tullu tänne kuolemaan janoon ja hikeen. Elämää rehurattaan pohjassa. Oi Lahja Lahja minne kahvi jäi?

– Ei mahdu enää!

Mä huojun täyden kuorman päällä. Se tässä vielä että lentäsin maahan ja katkosin kinttuni.

– Pakko mahtua vielä kaksivarvia on jäljellä! Mun on pakko päästä röökille!

Rutasenki ääni tärähtelee jo, posket tirsuu suolaa ja se on kumman laikullinen, ku tuulennussima vinkuheinä. Kyllä on kummaa hommaa. Jos täällä ollaan polkemassa vielä yksiki minuutti niin mä kierrän ihan apaattisena ympyrää. Pistääpolttaajanottaakirveltääitkettäänaurattaa. Mä oon kohta joku rasvaa tirisevä sekasikiö.

Mitähän jos mä yhtäkkiä heittäytyisin kuolleena maahan, retkahtaisin vinksin vonksin alas häkkyrästä, hautautuisin kuiviin heiniin ja kun Sante tulis hangon kanssa ja iskis heinäkasaan niin se osus velttoon rannikkopoikaan, jonka silmät muljahtas ulos päästä, kieli roikkus ulkona mustaksi korventuneena?

Mitähän jos mä kaatuisin traktorin etupellin päälle, luisuisin alas ja delaisin päänupin murskaantuessa teräkseen, valahtaisin tönkkönä huishais pyörien sekaan vispaantumaan? Ne luultavasti survois mut pieneen sievään pakettiin ja siihen lappu VIIMEINEN MYYNTIPÄIVÄ OHITETTU.

Häkkyrä huojuu uhkaavasti. Mä en jaksa mä en kestä enää. Eihän täällä voida kauaa olla yhteen menoon, se on epäinhimillistä. Tai ei noista tiedä. Mielipuolia kaikki.

Äkkiä mä näen pelastuksen enkelin viuhtovan kaukana ojanpenkalla. Lahja hyllyy meitä kohti korin kanssa. Traktori sammuu, Svante alas, Tauno paiskaa aseensa vitikkoon, Rutanen kiiruhtaa Lahjan luo ku kenguru mutsinsa taskuun. Mä saan selvitä alas omin nokkineni.

Vihdoinkin. Vihdoinkin. Mä lysähdän maahan ja suljen silmät. Tupakkaa.

Kehtaakohan polttaa? Ei tietenkään saatana. Rutanen on kans helvetin nikotiinintuskissa ja kiemurtelee ku syyhytautinen muttei voi panna palamaan. Eihän sillä ookaan yhtään.

– No niin ottakaa ja kastakaa siitä, Lahja käskee, kaataa kahvia kippoihin. Sen paksut reidet ovat levällään ojanpenkalla, täynnä sinisen mustia suonikohjuja. – Ai teillä on vielä nuin paljon ottamatta tuolta.

Se tähyilee peltoa. Helppohan sen pyykkilaudan on siinä puhua. Me ollaan hommattu murkinaa sen elukoille ku seinähullut ja se vaan valittaa.

Mä pyyhin hikeä ja alan ryystää ylimakeaa kahvia. Käntty pahentaa tilannetta, se on paksua ja kuivaa. Kunnon öölit olis kyllä paikallaan. Vaan mitä tuo Svante sellasesta ymmärtää, palvoo kuolevan äitinsä viimeistä silmäystä. Jos tätä jatkuu niin sen oma viimenen vilkasu ei o kaukana. Rutanen on kerranki hiljaa, vitsit silläki vähissä.

– No mitä kaupunkilainen? kysyy Svante. Saatanan hangonkeksihymynen paistinpannu. – Ei taida Vaasassa pojat tällä menolla rehkiä, ne on tottunu saaman purkkiruokansa tiettyyn kellonaikaan ja sitten ne menee pitkälleen ja valittaa turhautumia. Tätä se elämä on.

Mä syyllistyn hymyileen vaisusti. Lahja purskauttaa naurun. – Elä sinä Alpoa säikytä heti alkuun, lähtee vielä salaa kotia ja sitte sinä saat kuolemantaudin. Vahi sinäki Tauno ettei se tapa ittiään aivan.

Tauno pälyilee taivaalle. Mä en oo kuullu sen paljo puhuvan kyllä.

Voi ei, nyt se alkaa taas. Mä saan käteeni vuorostani hangon, ja Rutanen kipuaa kidutustelineeseen ja valmiiksi noituen. Saatanankoneen pärinä päälle, öljynkatku. Me toimitaan. Mä en tajua paljonko kello on, ei kai sillä oo mitään merkitystä.

Mä nostelen. Mä nostelen heinää seipäältä kärryyn ja musta tuntuu et niskanikamat naksahtaa poikki just. Tauno vilkuilee mun touhua huvittuneesti. Saatana kukaan ei oo seppä syntyessään. Hanko seipääseen, koukkaus, nosto, käännös, ponnistus, työntö kärryyn, veto, maahan, huokaus. Hanko seipääseen koukkaus nosto käännös ponnistus työntö veto maahan huokaus, seipääseen koukkaus käännös ponnistustyöntövetomaahanhuokaus.

Mun käsissä on hiertymiä, hikisensuolaisenkirvaavia läikkiä. Tää on ku joku kauhunäytelmä. »Kuinka kivespussi kärvennetään», dokumenttipohjainen raportti heinäpellolla kituvista kansakunnan nuorista toivoista. Ensimmäinen ja viimeinen näytös.

– Kato ny vähä MIHIN sä niitä rehuja tuikit!

Rutasen vihanen yrmynaama irvistää heinien seasta. Kutistunu pesusieni. Kanankoipi. Torahammasnäätä.

– Kuulitko!

En kyllä piru vie kuullu. En kuullu. Mä pidän ikioman erikoispaussin, nojaan paskaseen hankoon ja pistän kirvelevän peukalon suuhun. Nyt se saatana kolera viimestään tulee. Hevosenhidas Tauno ohittaa mut laahustaen haravansa kanssa.

Kirottu aurinko. Kirottu mutsi. Kirottu kohtalo. Mä pakotan itteni jälleen liikkeelle ku robotin. Polvet tuntuu veteliltä kastemadoilta. Pientä tärinää reisissä. Mitähän jos mä äkkiä jäykistyisin paikalleni enkä pystyis pikkurilliäni liikauttaan, mun kurkku kuristus käärmeeksi ja posket alkas sinertyä ku hallanpurema herkkutatti, mä en vois edes hengittää vaan silmät päässä seisoen oisin tukossa ja alkasin kaatua taaksepäin, halvaantuisin siihen paikkaan ku pakastettu kampela eikä missään tuntus vaikka Svante vetäs nuijalla takaraivon auki. Ne kai pistäs mut Torvenkylä-cityyn jalustalle seisoon ja iloitsis että nyt meilläkin on oma patsas turistihoukuttimena. Mä kuljen ja teen duunia. Hanko. Koukkaus. Nosto. Työntö. Veto. Kaikki alkaa valua ja painua jonnekkin. Mä en jaksa ajatella enää, ihan ku mä oisin vetisessä suossa kiinni ja joku painais mua päälaelta koko ajan alemmaksi, suo litisee mun alla eikä millään oo väliä. Pärinää. Pärinä siirtyy mun päähän ja väpättelee siellä… kirvelyä… luitten nitkumista ja notkumista… nostotyöntökoukkaus… tunti ja toinen… vetohankokoukkaus… aurinko armas luo loistettaan…

Mä tuun mielipuoleksi. Mä OON jo mielipuoli. Mun silmien verkkokalvolla killuu pikku-ukkoja, sellasia millä ei oo kaulaa… ja kymmenittäin lötkyviä vanuttuneita rottia jotka mölisee ku oisivat ympäripäissään… mulle tulee anorexia nervosa ja mä kuihdun olemattomaksi yhdessä viikossa ja vaikka Lahja työntää mut pää edellä soppakattilaan niin en syö… mä vaan tärisen yhdessä nurkassa ja välillä saan kohtauksen ja riisun ilkosen alasti ja viiletän pellolla menemään lentäjänlakki päässä ja mut viedään väkisin sairaalaan pienellä kivalla sinisellä autolla jossa on mehunsekoittaja katolla ja siellä mut turrutetaan lääkkeillä ja musta tulee tulisielu pyromaani ja mä sytytän kaiken juhannuskokoksi ja nielen kolme tulitikkua aina minuutin välein ja saan mahalaukkuun tuhkamunakasvaimen ja kärvenen niin et sisäelimet tirsuu pihalle ja mutsi tulee kattoon kun mä oksennan itseäni tyhjäks pienessä pehmustetussa sellissä.

Aurinko on kauempana… työntökäännöskoukkaus… aurinko kai viilenee jo ja liikkuu kauemmaksi… ja sitten tulee yö… ja pöllö huutaa… kirkkaassa kuutamossa… ja mä olen vaan liikkeessä ja valun verta ruisranteistani… ja olen uskollisesti hankohankotyöntö…

Mä jaksan edelleen sisäistää jotain oleellista grillattuihin aivonkopperoihini. Mä jaksan sisäistää että Rutanen on yhä hengissä. Se painii heinissä nenä valuen. Onko silläkin hallusinaatiot päällä…

– Jumalauta perkele kupata ny pellolla yöhön asti, on sairasta hommaa saatana!

Se kimittää epätoivoisesti, ääni särkyy, menee keskeltä kahtia ja pehmenee rahisevaksi vongellukseksi, muistuttaa romanialaista vesikukkopilliä… armain kohtalotoveri… pänikkä…

Alkaa pimetä taas. Heinää. Rahisevan pistävää ritisevän pölyistä heinää. Ja Svante Takkinen ajaa. Svante Takkinen ajaa ja laulaa pirullisesti kihittäen: I can get no satisfaction…

Heinää. Raapivan risputtaavaa raskasta heinää…

– Ei mahu enää yhtään kortta perkele!

Rutanen töhnii ja möyryää, kolisee lautoja vasten. Häkkyrä natisee liitoksissaan. I can get no satisfaction… no satisfac…

– Ei mahu!

– Pakko mahtua. Tunge vaikka kitalakees ne!

Missä Tauno? Missä haravamies, onko se lähteny ja jättäny meidät tänne kuolemaan? Ei, ei Tauno ole jättänyt… Tauno laahustaa harava kourassaan ja tuijottaa tyhjin silmin eteenpäin. Kyllä on kummaa hommaa. Kaikkien aikojen heinäshow, liput etukäteen Hankomiehestä maajussiclubilaisille puoleen hintaan, paljasta pintaa, kuolevien tiikereiden viimeisiä örinöitä, mukana myös Tapio Rautavaara. Oi Emma Emma oi Emma Emma miten tässä saattoi näin käydä?

Yhtäkkiä traktori tärähtää viimeisen kerran. Svante nousee ylös ja harppoo meidän luo ja hymyilee tullessaan niin helvetin viattomasti.

– Eiköhän pojat vejetä vielä tuo toinen pelto saman tien?

Mä en heti tajua sitä vitsiksi. Sit mä avaan kuivan suuni ja räjäytän krahisevan käheän naurun. Sen palkkamurhaajan vitsit on irvokkaita. Ne saattaa tappaa salavihkaa takaapäin. Mutta vitsejä ne on. Jumalankiitos herranrauhaa. Mä lasken hangon maahan ja lysähdän varjoon heinäladon seinustalle. Mun nenä on palanu pilalle.

Tauno pyyhkii hikeä ja potkii saappaat jalasta. Svante viheltää vaimeesti jätkän humppaa ja ottaa pyyheliinan päästään. Ei ole infarktit yllättäny.

Rutanen laskeutuu kuormanpäältä naama paskasena ja kosteena. Sit kauhunäytelmän viimesen näytöksen viimenen repliikki: Loppukse jo?