Mä näen unta: Toivo Tuuhonen huhkii mahallaan vanhan hylätyn savusaunan lattialla ja hänen allaan makaa Kerttu Hurme kasvot vääristyneenä tuskasta. Toivo Tuuhonen painaa halkeilleet huulensa naisen valkealle marmorikaulalle ja imee pitkään, kieli lipoo limaisena kaulakuopassa. Toivo Tuuhosen siivoustakki on puoliksi auki ja paljastaa laihan karhean ylävartalon, jonka poikki juoksee rosoisia juovia, hänen taisteluissa saamiaan arpia. Hänen kurkustaan kuuluu tahmeita simpanssin korahduksia ja hänen ihostaan huokuu suurennuslasin desinfiointiaineen pistävä tainnuttava haju. Naisen valkea alushame on tiimellyksessä repeillyt. Kukaan elävä olento ei kuule avunhuutoja, savusaunan ovi on tarkoin lukittu sillä salapoliisi Tuuhonen hallitsee lukko- ja sarana-asiat. Sitä paitsi, Villin Korren lakeihin kuuluu että jokainen hoitaa omat asiansa. Heikot murtuvat, vahvat kohoavat loistoon.

– Ei… ei… koskee koskee… inahtelee nainen ja koettaa suojella siveyttään pienillä käsillään. – Päästä… ole kiltti… päästä…

– Nythän on tilanne tämä, huohottaa Toivo villissä kiihkossaan – että perääntyä ei enää voi. Olen jo tarpeeksi kauan saanut turvautua Tee-se-itse-menetelmiin.

– Ajattele mainettani…

– Maine, valheellinen kaksinaismoraalin ilmaus, kuiskaa Toivo hamuillen hänen olkapäitään. – Maine ei takaa miehen moraalia, tämä on todettu jo monta monituista kertaa muun muassa seksuaalirikoksia selviteltäessä. Sitäpaitsi…

(Naisparka parahtaa sillä Tuuhosen vikkelät tutkijansormet ovat löytäneet pikkuhousujen nyörit.) – Sitäpaitsi tilastot kertovat että jokainen nainen unelmoi tulevansa väkisinmaatuksi…

Toivo Tuuhonen on juuri vetämässä kourallaan housuja pois, kun ovi rämähtää auki ja irtoaa saranoiltaan läjähtäen melkein hänen päälleen. Alpo Korva seisoo oviaukossa. Hän on pukeutunut mustiin trikoisiin ja mustiin laseihin, hänen lanteillaan painaa asevyö, hän vetää puolessa sekunnissa jos on selvänä. Pehmein pantterin askelin hän hiipii Tuuhosen luokse ja kellistää miehen selälleen nopealla keskisormen suoralla. Hän vetää naisen maasta ja lähtee raahaamaan häntä ovea kohti mutta saa yllättäen niskaansa viiltävän iskun. A. Korvan refleksit toimivat ennätysvauhtia, hän ulvahtaa ja kääntyy suunnaten potkusarjan vastustajan nivusiin ja sen jälkeen kämmensyrjän etukiertokoukkaus. Toivo Tuuhonen lyyhistyy kasaan.

A. Korva ei kaihda leikinlaskua edes kaikkein kiperimmissä tilanteissa sillä hän on huumorimiehiä. Niinpä hän nytkin heilauttaa kättään nitistetylle vastustajalleen. – Hyvää päivänjatkoa sinulle, hän toivottaa Toivolle ja ryntää ulos nainen kainalossaan.

Hänen hevosensa odottaa vaahto turvasta tyrskyten saunan edessä. A. Korva heilauttaa naisen ratsaille ja hyppää hänen taakseen ja antaa mennä. Nainen voihkii hermoromahduksen partaalla. Hänen riekaleinen asunsa on paljastanut kaksi melonirintaa mutta A. Korvalla ei ole nyt aikaa kiinnittää huomiota naiskauneuteen. Hän ohjaa ratsun alas Villin Korren pahamaineisimpaan laaksoon. Koska tahansa he voivat saada nuolet ohimoidensa koristeeksi mutta riskit ovat A. Korvan erikoisala. Tällä kertaa ei partioita asemissa. He ratsastavat maa savuten ylös vuorille. Siellä A. Korva suo hevoselle lepotauon ja nostaa naisen maahan. Nainen kohottaa päätään pahoinvoivan näköisenä.

– Hyvä jumala senor, hän kuiskaa kurkku krahisten. – Pelastitte henkeni… ja miten teidän on käynyt? Päänne vuotaa kuin öljysuoni…

A. Korva heilauttaa kättään. – Vain pintanaarmu!

Nainen kohoaa varovasti pystyyn ja horjahtaa häntä vasten. Hän suutelee A. Korvan kaulaa hitaasti imeskellen. A. Korva tuntee tutun poltteen kiirivän ruumiinsa joka soluun. – Ei nyt, hän kuiskaa. Hän vaistoaa vaaraa muttei voi kumminkaan torjua naista luotaan, sillä loppujen lopuksi hänkin on vain ihminen eikä hän ole pitkään aikaan saanut valkoista naista. Hän vastaa suudelmaan ja laskee kätensä naisen kuumottavalle uumalle. Sitten hän pistää peliin kaiken tahdonvoimansa ja pukkaa naisen kauemmaksi.

– Otsanne vuotaa yhä senor, nainen sanoo, peittäen hyvin torjumisen aiheuttaman nöyryytyksen. – Antakaa minun puhdistaa! Hän repii alushameestaan palasen ja painaa sen A. Korvan tykyttävälle otsalle. A. Korva ei kestä äidillisiä naisia. Hän ei kestä huolehtimista eikä minkäänlaista sitomista, hän haluaa aina repäistä itsensä irti. Niinpä hän nytkin repäisee, hän repäisee kankaan pois ja kääntyy selin naiseen.

(Hän on tottunut peittämään tuskansa, oppivuosiensa aikana hän koki monia koettelemuksia. Hän on muun muassa joutunut seisomaan ilmeettömänä viidennen asteen kuulusteluissa, vaikka mielisairas vesikauhuinen minkki on murentanut hänen maksaansa sadeviitan alla.)

A. Korva näkee savupilven lähestyvän heidän piilopaikkaansa. Hän huutaa naiselle espanjankielisen komennon heittäytyä vatsalleen pensaan suojiin. Hän erottaa savupilvestä kolme hahmoa, kolme uhkaavannäköistä Villin Korren kovaa. A. Korva vetää aseensa esiin. Se ei ikävä kyllä ole ladattu mutta hän arvelee selviävänsä.

Miehet lähestyvät ja hidastavat vauhtiaan. Silloin A. Korva tunnistaa heidät, hän on tavannut miehet pronssinkaivantakaudella Torvecin pohjoisosassa. Ensimmäinen, pienikokoisin on P. Rutantöyhtö, intiaanien parissa kasvanut kovanaama jonka fyysistä notkeutta ei korvaa mikään.

Toinen on T. Mäclini, maineikas kilpa-ajuri ja härkien siittäjä.

Kolmas, suurikokoisin on Liipasin-Rippey. Hän on ollut A. Korvan kanssa läheisimmissäkin tekemisissä sillä hän on melkein yhtä nopea ampumaan ja melkein yhtä nopea laukeamaan kuin A. Korva.

Miehet kyräilevät ja jäävät pienen välimatkan päähän. Liipasin-Rippey aloittaa keskustelun. – Terve vanha kaveri! hän murahtaa.

– Rauhaa, toivottaa A. Korva. Hän on edelleen varuillaan sillä hän tuntee Villin Korren lait. Kukaan ei voi olla ystävä kenenkään kanssa.

– Kuka tuo seuralaisesi? äännähtää Liipasin-Rippey. Hän on pannut merkille pensaan takana makaavan naisen ja hänen suunsa leviää turpeaan hymyyn. – Ei sinun heiniäsi, sanoo A. Korva kireästi. Hän vaistoaa miehistä lähtevän kierouden. Hän huomasi sen jo Torvecissa: miehet yrittivät petkuttaa häneltä Riepu-pokerissa Herttoniemi-viitosen ja kolminkertaisen potin mutta A. Korva nosti patakakkosella ja sai heidät kiipeliin.

– Vai sitä rataa vanha kaveri! naurahtaa Liipasin-Rippey kyynisesti. P. Rutantöyhdön irvokkaat kasvot aukeavat myös vääristyneeseen hymyyn ja T. Mäclinin silmät kiiltävät kun hän tarkastelee naisen tiedostamattoman viettelevää asentoa.

A. Korva ei anna heille tilaisuutta hyökkäykseen. Hän tietää mikä on pelastus. Hän avaa suunsa apposen ammolleen ja päästää korkean kutsuhuudon, niin korkean että Liipasin Rippeyn aurinkolasit räsähtävät rikki. Hänen omansa eivät räsähdä sillä ne ovat erikoisvalmisteiset Vintermix-lakalla vahvistetut lasit.

Huuto kiirii ilmassa ja kaiku vastaa laaksosta. Välittömästi alkaa kuulua uhkaavaa töminää. Lehmälaumat ovat tulossa.

Niitä tulee joka ilmansuunnalta ja ne raatelevat maata raskailla kavioillaan ja mylvivät aggressiivisesti. Ne saapuvat kun kuulevat A. Korvan kutsuvan, ne eivät unohda miten A. Korva on pelastanut ne nälkäkuolemalta monet kerrat.

A. Korva toistaa huudon riemukkaasti. Miehet jähmettyvät kauhusta ja hämmästyksestä paikoilleen. P. Rutantöyhdön hevonen hirnuu ja nousee pillastuneena takajaloilleen. Lehmät puskevat eteenpäin. A. Korva pomppaa ratsunsa selkään ja komentaa naisen mukaansa. He ehtivät juuri ja juuri puskevien ja meluavien eläinten tieltä pois. He ratsastavat pakoon ja kuulevat takaansa vain miesten avunhuudot ja lehmien töminän ja mässytyksen. He eivät koskaan saa tietää miten miesten on käynyt.

He ratsastavat auringonlaskuun saakka. Viimein, pienen keitaan luona A. Korva pysäyttää ratsun ja puoliksi valahtaa alas nainen mukanaan.

Hän kierähtää keitaalle ja hörppää kerralla pari litraa vettä, tätä taitoa varten häneltä on skalpeerattu Kurkkutunneli-risat. Hevonen kahlaa veteen vatsaansa myöten ja lotkuttaa ahneesti. Nainen valittaa.

– Mikä ongelma? kysyy A. Korva käheällä äänellä.

– Senor… minulla on nälkä!

– Odota hetki, järjestän asian.

A. Korva suo itselleen vielä sekunnin lepotauon. Sitten hän nousee jälleen. (Hän on tottunut käyttämään hyödykseen vähäisimmänkin levon oltuaan kuusi kovaa vuotta Takkis-Tappajien Kummajaislegioonassa.)

Hän vetää satulassa roikkuvan laukun alas ja ottaa sieltä ruoka-annoksensa. Kovalla helteellä hän pitää aina mukanaan proteiinipitoista, helposti kuljetettavaa Mustin Murkinaa ja pölysokerikapseleita, niistä hän saa rautaista energiaa.

A. Korva tarjoaa naiselle ensin. Tämä ahmaisee osuutensa eläimellisellä halulla. A. Korva nakkaa parit kapselit alas kurkustaan. Hän syö osuutensa hillitymmin, sillä ahmiminen aiheuttaa hänelle aina kiusallista kylkikihelmöintiä ja se taas hidastaa vetonopeutta.

– Senor…

Nainen vaatii jälleen hänen huomiotaan.

– En tosin ole sellainen nainen mutta… haluan palkita teidät!

Nainen ei odota kutsua vaan painaa huulensa A. Korvan koville huulille. A. Korva nykäisee naista hiuksista ja katsoo hetken hänen hehkuviin silmiinsä Sitten hän sortuu ja he suutelevat pitkän pölysokerinmakuisen suudelman. Ja aurinko laskee vuorten taakse hiiltyvänä.

Jostain kuuluu haaskavarppisten soidinhuudot ja unisten olkikuukkelien sirkutus.

Tämä yö on heidän. Nainen saa A. Korvan hetkeksi unohtamaan kaiken, vaikean lapsuuden, katkerat oppivuodet, kaiken. A. Korva hukuttautuu naisen hellyyteen samanlaisella kiihkolla kuin kuolemaantuomittu syö viimeistä ateriaansa, sillä hän tietää että huominen tuo tullessaan uudet tehtävät, uudet vaarat.

Vihdoin hän vaipuu raskaaseen uneen, toinen käsi naisen rinnoilla, toinen hevosen harjalla. Ja haaskavarppiset huutavat, ja lempeä tuuli käy yli erämaan.