Svante sai kohtauksen

Se oli ihan tavallinen kesäaamu, aurinko porotti ja me oltiin just lähdössä heinäpellolle. Tauno oli ainoa joka puuttu, se tuli aina viime tipassa. Mä olin huipputuulella ja Rutanenki näytti vähemmän hapanta naamaa. Mä join kolmatta kuppia kahvia. Yleensä mä en välitä siitä mut maalla sitä oppi miehen tapoja.

Tauno laahautu pirttiin tukka silmillä. Se ei ollu pessy sitä varmaan viikkoon. Se ei puhunu mitään, kaato kahvia kuppiin ja puolet valu pöydälle. Kahvinoro kiiri Svantea kohti ja sen polvelle alko tippua kuumia pisaroita. Se hätkähti ja paiskas sanomalehden pois.

– Mitä nyt? Mitä ihmettä?

– Anteeksi.

Taunon naamalla käväs pirullinen virnistys. Svante punastu kiukusta.

– Jos ei tuo tyrannia ala lähteä täältä niin lähtee joku muu! se kiljas ääni täristen. – Et sää tuu toimeen mua ilman, Tauno naurahti.

Lahja parka näytti joltain Dallasin Miss Ellieltä joka epätoivoisena seuraa sivusta Jockin ja JR:n riitaa jostain suihkulähteestä.

Svante purki ahdistuksensa radioon: Se väänsi sen auki niin että nuppi oli lähteä irti. –…niin että tällanen motiivi meillä nyt on… ajella täällä, levitetään rauhanajatusta kaikkiin pitäjiin ja informoidaan vaikutuskeinoista!

Pulunkesyttäjän ääni! Mulle tuli kylmät väreet selkään. Missähän se puhu, varmaan jossain Suomen ja Norjan rajalla, se ja sen jengi oli pysäytetty ku ne oli yrittäny salakuljettaa silkkiperhosen toukkia rajan yli.

– Tuo jätkä joka selittää on mun hyvä kamu Vaasasta, mä hihkasin innoissani. – Se ajaa rauhanasiaa sivubisneksenä. Sitä sanotaan Pulunkesyttäjäksi!

Tauno alko nauraa omituisesti. Mä en ollu kyllä tarkottanu laukoa mitään vitsiä. – Se pyysi muaki mukaan tonne mutta kyllä mä mieluummin tulin tänne! mä lisäsin. Tauno nauro enemmän ja enemmän. Svante vilkas sitä paheksuvasti ja muhun mielissään. Lahja hymähti imarreltuna.

Svante käänsi radion vielä isommalle. Ja Pulunkesyttäjän ääni täytti koko Takkisen pirtin. Sen ääni kuulosti nuhaselta mutta pirun innostuneelta. Tämä oli varmaan sen uran loistokkain hetki. Tästä lähtien se sais joka paikasta töitä ja se sais ajaa kaikkien osattomien asiaa. Mähän voisin pyytää sen mukaan vaikka Torvenkylä maailmankartalle -kampanjaan. – Nuoret sen uuden maailman tekevät, me sen teemme! Tulevaisuus on meidän käsissä! Ei mikään asia voi olla tällä hetkellä tärkeämpi kuin Rauha!

– Se on miehen puhetta! Svante huusi rehvakkaasti ja kulautti kahvia kurkkuun.

– Vitun posket, Tauno tuhahti. – Se ei oo kuule mitään muuta ku politiikkaa tuo uusi rauhanvouhotuski. Puolueet vaan tappelee kuka sitä saa alkaa järjestelemään sitä rauhaa, joka porukka yrittää omia sitä itelleen. Pitäkööt saatana rauhansa. Repikööt vaikka sen palasiksi saatana. Ja vaalilehtiä hautaseppeleeksi.

Svanten levee pärstä sykähti oudosti. Se näytti joltain sonnilta jolle oli vilautettu punasta villasukkaa. – Sinulla ei poika ole varaa selitellä tuommosta paskaa, se alko höpöttää, ääni kohos uhkaavasti. – SINÄ et ollu sotatantereilla näkemässä mitä hommaa se on. Sinä et oo nähny, etkä oo tehny mitään tämän maan hyväksi. Sinä et anna arvoa millekkän asialle, tuhauttelet vaan ja arvostelet vaikka mitään et mistään tiedä! Jos sinä poika kerran oisit saanu ettiä sotatoverisi päätä ruumiskasasta niin pitäsit suun visusti kiinni.

– Jukolauta, hiilty Tauno. Se tuijotti Svantea pöydän yli ja jauho pullaa kiivaasti. Tappelu oli melkeen tehny hyvää sen naamalle. Se kirottu apatia oli poissa. Lahja nyyhkäs. Se kieto villatakin ympärilleen tiukemmin niin ku sitä ois palellu.

– Se ei kuule hyövytä mikään mitään, sano Tauno. – Se on kuule Svante suurempi lihamylly joka näitä hommia nyt pyörittää. Jos tärsky tulee niin sua ei kukaan tarvi mihinkään hyppimään pössykkä kainalossa. Kukaan ei jumalauta tuu kysyyn sua puolustaan saatana isänmaan rauhaa. Sua ei tarvita – mihinkään!

– Mitä helvettiä mistään tulee jos tuommoset nulikat nousee johtoon tulevaisuudessa! kilju Svante. Sen hengitys alko vinkua ja naama punertua. – Te pilaatte kaiken mitä me ollaan saatu aikaan, edellinen sukupolvi! Ketä varten minäkin raadan pellolla, sama jos menisin vanhainkotiin mässyttämään!

– Sitä määki oon aatellu että sinne se on parempi! Tauno nousi seisoon ja katto silmät palaen isäänsä. – Painu sinne ja pistä hanskat naulaan! Pistä multarapakkos pakettiin ja iske aitan avaimet tiskiin. Mää en ainakaan tänne aijo jäähä nääntymään!

Sillon Svante kaatu. Sen kurkusta lähti hikkausta muistuttava ääni ja sit siellä korisi. Se kaatu selälleen niin että kolahti. Lahja rääkäs. Se syöksy polvilleen maahan ja ravisti Svanten jäykistynyttä vartaloa.

– Pasi! Nitropurkki kamarissa harmoonin päällä!

Rutanen kolahti alas penkiltä ja juoksi kamariin hakeen pillereitä. Tauno ryntäs ulos ja pamautti oven kiinni niin että ikkunat helisi. Ja mä istuin sydän pamppaillen enkä voinu tehdä mitään. Musta tuntu niin ku mä oisin liimattu penkkiin. Sen verran mä pystyin että suljin radion.

Ku Pasi toi purkin, Lahja repäs sen auki ja tunki tabuja Svanten kurkkuun. Rutanen haki sille vettä kupissa. Se oli kalpee, liikku niin ku unissakävelijä. – Pitääkö soittaa auto? mä kysyin. Lahja ei vastannu. Se hautas Svanten pään syliinsä ja purskahti hurjaan itkuun. Mua puistatti. Hetken mä luulin että se oli kuollu, Svante. Mut sitte se liikahti ja äänteli, alko virota. Lahja keinutti sitä edestakasin sylissään ja hyräili hysteerisesti jotain kehtolaulua. Kyyneleet valu pitkin sen ryppysiä poskia. Mä en koskaan voi unohtaa sitä. Se näytti valuvan kokoon ja katoavan lattian raosta iäksi pois. Se laulo tuu tuu tupakkirulla ja heilutti suurta heinäntekijäänsä ku lasta. Se ei nähny Rutasta ja mua enää. Mä katoin Rutaseen kysyvästi. Eka kerran me tunnettiin jotain yhteenkuuluvuutta. – Mitä nyt? mä kuiskasin. Hitto että teki mieli tupakkaa.

– Ei yhtään mitään. Eikä tää oo ensimmäinen kerta, Rutanen sano. Se ei voinu irrottaa katsettaan Lahjasta ja Svantesta.

Mä nousin ja hiivin vintin portaille. Mulla oli hautajaismainen olo.

– Alpo!

Lahjan kuiskaava ääni oli säikyttää mut kuoliaaksi. Mä käännyin. Se katto mua, oli jo rauhottunu. – Hae Hurmeen talosta kamferintippoja. Kun Svante herää nin se saattaa tarvita. Meiltä on omat kai loppu jo.

– Hurmeeltako? mä kysyin.

– Niin niin mene nyt. Anni kyllä antaa.

Mä vedin takin niskaan. Svante alko heräillä. Lahja pisti sen suuhun vielä yhden nitron. Mä en voinu kattoa Svanten naamaa ollenkaan.

Mä otin pyörän pihasta ja lähdin. Tauno seiso navetan edessä ja heitti tikkaa. Se heitti ku mielipuoli, nopeesti, pää eteenpäin työntyneenä, ja kaikki osu tauluun. Mulla oli mielettömän sekava olo kun mä poljin läpi kylän. Sydän jumputti vieläki. Hurmeen Annin äkänen naama kummitteli mielessä.

Keltasen talon kohdalla mä hidastin vauhtia. Jostain syystä mä en ajanu pihaan vaan jätin rukin ojanpenkalle kyljelleen ja kävelin pihaan.

Jalat tuntu velliltä. Sit mä rohkasin mieleni ja astelin tarmokkaasti eteiseen. Mä olin just koputtamassa leveeseen pirtin oveen ku se rämähti auki ja mä litistyin lyttyyn seinää vasten. Joku hurtta kumitossut jalassa paineli ulos eikä nähny mua. Mä pukkasin ovea kiroten hiljaa. Tuntu että otsa on keskeltä haljennu. Ovi ei menny kunnolla kiinni. Siitä raosta sitte alko kuulua se äläkkä. Annin kailottava tantan ääni ja Kertun kimakka kirpeä kilkutus. – Ja se on nyt sillä tavalla että sinä sanot missä kävit eilen illalla meijjän selän takana!

– Ulkona. Ulkonaulkonaulkona mää oon sanonu sulle jo sata kertaa.

– Kenen kanssa?

– No kaikkien, Vuokon, Token, kenen kanssa ja mitä väliä sillä on?

– KUKA se on se kuka tahansa? Siitähän tässä on kysymys! Onko se se tumma juippi joka sinua talutteli tässä yhtenä iltana? Sekö se oli?

Mulla ei ollu pienintäkään halua mennä enää sisään. Mä kurkkasin varovasti oven raosta. Kerttu nojas tiskipöytään. Sen käsi oli haastavasti lanteella. Silmät oli pienet sähäkät viirut. Ja sama yöpaidankauhtana päällä, tukka sekasin. Entä Anni. Se tomaatti käveli ympäri huonetta ja rivakasti raivas paikkoja: heitteli vaatteita naulakkoon ja paisko lusikoita pesuvatiin. Se oli varmaan niin tottunu riitelijä että se osas käyttää senki ajan hyvin hyödykseen. Kyllähän siivoaminen luistaa kun adrenaliini kärisee kiehumispisteessä.

– Sekö se on? Anni tiukkas ja hivautti mottikasan tiskiveteen.

– Se! rääkäs Kerttu. Se oli sulosen näkönen kun se oli raivona. Samalla mä kumminki toivoin ettei mun tarvis usein ottaa yhteen sen kanssa.

– Kaikenmaailman märkäkorvatoljakkeita norkoilee nurkissa ja päryyttelee mopoja! Voisit aatella ees isäs mainetta ellet muusta välitä. Kirkkokuorossa ja kaikkea.

– Mitä se siihen kuuluu? Mun syykö se on että ukko joikaa jossain helvetin taivasporukoissa! Onhan Mäkeliinin Suomaki kirkkokuorossa, ja Mäkeliinin Tuomo on siementäjä, kylän tärkein mies, hienoa sakkia, ja silti Touko saa olla missä tykkää! Mun pitää kärsiä ja näytellä jotain enkeliä, sädekehä killuu pään päällä!

– Kuuleppa Kerttu!

Annin lähestyy tytärtään hitaasti. Mä pelkäsin että se löis sitä. Jos se ois tehny sen niin mä oisin hukuttanu sen siihen paskaseen tiskiveteen.

– Sinä oot minun lapsijoukon nuorin ja minä haluan suojella sinua kaikilta kiusauksilta niin kauan kun henki vielä pihisee!

Kerttu hengitti kiivaasti. Oispa ollu kamera mukana. – Anna tulla vaan kaikki! se huusi niin että ääni särky. Joku sen poskessa nyki kummasti.

– Sulle ei ämmä merkitte mikään muu mitään ku joku maine ja tämän käpykylän juoruseura! Maine maine maine! Mä oon väsyny suhun. Kuuletko sää senki kuminaama? Mää oon väsyny suhun.

– Kuka se poika on? Sama se on kertoa kaikki, saanhan minä sen kumminki selville. Maailma on pieni!

– Se poika, sähisi Kerttu, – on ALPO KORVA, vuosimallia 65, asuinpaikka Vaasa, tummat silmät ruskea tukka, tulevaisuus toistaiseksi epäselvää. Oliko muuta?

– Ja taatusti on! Mitä koulua se käy? Onko se raitis?

– Mää tuun hulluksi.

– ONKO se raitis?

– Ei kun se on kokopäivätoimisesti juoppo. Se joutuu käymään Kalajoella terapiassa, Takkisen Svante nakkaa sen traktorilla sinne joka helvetin viikko. Ja kuule äiti rakas, säähän voit hommata semmosen vempeleen mihin se vois puhallella jos se sattuu tuleen kylällä vastaan, näkisit montako promillea sillä on veressä. Tai vielä parempaa: pistä se käveleen pyykkinarua pitkin.

Anni rämäytti taas mukeja johonki. Se käänty tohinalla ja mä vetäydyin äkkiä piiloon ovenraosta. Vanhat kiihkomieliset äidintuskissa kieriskelevät ämmät on hengenvaarallisia. – Minulla kasvattajana, huusi Anni, – on oikeus tietää minkälaisten tyyppien kanssa pesueen nuorin peuhaa! Ja mitä te ylipäänsä teette? Mitä minä oon seurannu niin te istutte maitolavoilla kiinni toisissanne ja tirisette ohikulkijoille!

– Mitä muuta me tehtäis hä? Eihän tässä surkeessa kolossa oo mitään kehittäviä harrastusmahollisuuksiakaan!

Anni piti parin sekunnin tauon. Kerttu oli lyöny sen hetkeksi seinää vasten eikä sillä ollu muuta mahdollisuutta ku heittäytyä maitomaisen mairittelevaksi.

– Laps kulta kuule Kerttu rakas kun se on tytön maine äkkiä pilalla ja sitten ei pääse kunnon naimisiin, kunnon pojan kanssa.

Kerttu naurahti teennäisesti. Sit se nakkas niskojaan, vaihto suuntaa ja alko kaahata ympäri huonetta niin et polvilumpiot hölsky.

– Niin niin niin niin niin, se pauhas ykstoikkosella nuotilla ku haaremieunukki. – Niin niin äiti rakas, alota taas äiti rakas. Pistä mulle lappu selkään ku käyvvään Kalajoella. Kirjota siihen että Tyttäreni, Taatusti Läpäisemätön! Varatkaa mukaan taltta ja käykää kiinni!

Anni päästi valloilleen volisevan itkunpurkauksen. Se näytti nälkäkuolemaa lähestyvältä ahvenelta ku se auko kitusiaan ja ulvo. Mut Kerttu sai vaan lisää vettä myllyynsä.

– Ja sano vielä yksikin elämänviisaus, niin mää meen ja jumputtelen pohjaan asti ensimmäisen tolpan kans joka kävelee kylällä vastaan, joo kaikkien nähen niin mää teen! Mää oon väsyny suhun! Itte oot voinu kyllä olla polkematonta reviiriä ennen ku kirkkokuorolainen kanto sut kynnyksen yli mutta älä tuu mulle tulkuttaan teorioitas!

Anni pyöritteli harmaata nuppiaan ku autistinen aamujumpalla.

– Että tämä on kamala, kammottava koettelemus. Kukaan muu meijän perheen lapsista ei oo ollu yhtä kamala ku sinä, niin, niin se on! Pitihän se jo aavistaa sillon kun sinä viisvuotiaana syötit voikukkia omalle serkulles, kyllähän minä jo sillon aavistin ja mielessäni huokasin että mitä ihmettä tuommosesta kehkeytyy! Lempillekki olit sanonu, Lempi kerto, sille olit sanonu kun se oli kysyny että mitä varten sinä ajat vasenta puolta tiestä pyörällä kun pitäs oikiaa puolta käyttää, niin sinä siihen että sinun suvussas on ollu paljon kommunisteja jotka on ajanu aina vasenta puolta etkä sinä voi pettää perinteitä! PETTÄÄ PERINTEITÄ! Se nyyhkytti. Mua riipas. Nyyhkyttäminen on koskettavampaa ku suora ulvonta, se ei suututa, se pistää vaan runosuonen sykkimään.

Kerttu pysähty ja latautu. – Sää kuolisit jos tietäisit minkälaisia elämän periaatteita mulle on kertyny, se sano vittumaisen pehmeesti, silmät viiruiksi venyneinä. – Mää eroan vaikka kirkosta jos sattuu huvittaan. Ja meen kommunistin kans avoliittoon ja saan kaksostytöt joille pannaan oikeen ryssä-nimet, Katjuska ja NATJUSKA. Joka kesä me mennään Venäjälle pikku lomaa viettään ja käytetään koko perhe punasia alushousuja ja syödään paprikasoppaa muitten toverien kanssa, niin ja äänestetään Leniniä. Strastvuitje Tavarits! Sitte mun härski punanen avomies perustaa maatuska-tehtaan ja mää maalaan maatuskoille naamoja aamusta iltaan ja Savosen Elintarvike tilaa niitä hirveet määrät etkä sää voi mennä kauppaan enää ilman mustaa rättiä ja peililaseja kun sua hävettää niin paljo!

Kerttu hyppäs penkille ja veti nautinnollisesti henkeä. Se kohotti katseensa kattoon ja alko tanssia niin et laudat naris, se oli kummaa tanssimista, itämaista venkuttelua ja kiemurtelua. Sit se alko laulaa kimeellä äänellä. – Kaalinkka kaalinkka kaalinkka moja, satu vjaakotaa maalinkka maalinkka moja hei kaalinkka kaalinkka lallallalalla…

Anni puri ylähuultaan alahampailla ja sen naama nytki hirveistä kouristuksista. Mä olin yhtä aikaa kuolla nauruun ja sulaa kasaan pelkästä säälistä.

– Olispa isäs näkemässä, Anni hengähti ja lysähti tuolille, sen katseessa oli jotain helvetin syvää ja kaukasta ja toivotonta.

– Älä muuta sano! kiljas Kerttu ja pomppas lattialle keveesti ku keijukainen. – Olispa täällä niin saatas laulaa yhessä uusimmat pioneerihitit läpi! Meillä sointuu aika hyvin yhteen. Ja vielä yks juttu: jos se kerta on niin hurskas mies että sen mainetta täytyy henki kurkussa varjella niin miten se SINUT alentu ottaan elinkumppaniksi? Olis nainu äiti Teresan! Täälläpähän Jeesuksen nimeen ja vereen porskuttaisivat täytteet pihalle!

Mä pyrskähdin. Mun piti tunkea molemmat kädet turvan eteen.

– Isästä et noin puhu! Anni kiljahti ja pomppas ylös. Mä aattelin että nyt se viimestään lämäsis Kerttua poskelle. – Isä on yhtä huolissaan sinusta kun minäkin. Näistä sukupuoliasioista kanssa.

– Ei se ainakaan tuu joka päivä lässyttään mulle niin ku sää! Eikä Jomppekaan oo tullu vaikka onki sun kultanen mallipoikas! Haluaksää tietää mitä se mulle sano kerran? Että »sustahan on Kerttu tullu nätti likka, kelpaa kyllä tommosta siskoa kattella. Se taitaa mennä sormi suuhun ja jonnekki muuallekkin kun huomaa äkkiä olevansa täys nainen!»

Anni peitti korvansa. Sit se meni Kerttuun kiinni, tarttu sitä tukasta ja nyhti. Kerttu sähis ja pukkas sen pois. Annin käsi väänty ja se alko vollottaan sitä. Voi että sen pitkästä nokasta valu limaa ku se märistä märskytteli. – Jos vielä kosket muhun niin mää naulaan sut tuohon pihakoivuun kiinni, sano Kerttu ääni täristen. Silläki oli kai sattunu. Mä nousin ylös oven takana ja vedin henkeä. Mua ei huvittanu kattella enää. Äkkiä mä kuulin lähestyvät askeleet ja sit ovi pukattiin auki. Mä jäin jumiin seinää vasten ja löin pahasti otsani. Anni! Se oli hermostuksissaan halunnu ulos ja jäi seisoon ku löylyn lyömä siihen mun eteeni. Sen suu loksahti auki. Sit alko nappisilmissä kyteä taistelun tuli. – Mitä se SINÄ täällä teet? se huusi.

– Kampperintippoja, mä änkytin salamannopeasti. – Kampperintippoja. Svantelle.

Mä en oo ollu ikinä niin punanen ku sillon. Luoja että mä olin kipsissä. Kerttu ryntäs kans eteiseen, kurkkas mua Annin selän takaa. – Mitä sää tänne tuut? se sihahti. Luoja, se tuli tosi iloseksi ku näki mut, rakastettunsa. Mä olin sen elämän valo, idoli. – Niitä jotain tippoja, mä sanoin kolmannen kerran. Mun ääni kuulosti joltain ekaluokkalaisen runonlausujan ohuelta ininältä. Siinä ei paljo leikitä ku Hurmeen äkäset naiset seisoo eteisessä ja itse on ahdistettuna johonki loukkuun.

– Svantelle kamferintippoja niinkö? Anni toisti epäuskoisesti. – Mitä ihmettä varten?

– Se sai kohtauksen.

– Herrajumala varjele!

Anni muuttui raivopäästä hurskaaksi nunnahahmoksi, hyvä ettei ristinmerkkiä tehny. Ja Kerttu räpytti silmiään, katto mutsiinsa avutomasti.

– Tule toki pirttiin, minä haen ne tipat!

Mä astuin sisään ja jäin ovensuuhun. Anni paineli kamariin. Me katsottiin Kertun kanssa toisiamme silmiin ja mua alko armottomasti naurattaa. Mä olin säikähtäny jo niin monesti sille aamulle että oli kumma etten saanut nervoosiromahdusta. Ja Anni touhotti tippojensa kanssa, pisti pullon paperipussiin ja puhu lakkaamatta. – Soitetiinko auto? Miten se nyt sillä tavalla yhtäkkiä, eilenkin oli vielä niin hyvissä sielun ja ruumiin voimissa… Kerttu pistä Lahjalle pullapitko pussiin niin Alpo saa viijä tuomisiksi… vai syvänkohtaus tässä vielä… pysyisi Svante poissa pellolta… minä kysyn jos tuo meijän Kerttu sais tulla auttelemaan pariksi päiväksi.

– Joo mielihyvin, mä sanoin ennen ku ehdin harkita asiaa. Anni heitti muhun terävän katseen. Kerttu tuhahti. Mutta mä näin innostuneen pilkahduksen sen silmissä. Ehkä siitä tuntu hauskalta ajatus, että se sais olla mun kanssa heinäpellolla vetohankokoukkausta aamusta iltaan.

Mä sain pulloni ja kiitin ja painuin ovelle. Sieltä mä vielä käännyin ja sanoin näkemiin sitte. Pitäähän sitä tehdä hyvä vaikutus. Varsinki kun on aiheuttanu sellasen perhekohtauksen. Anni nyökkäs mulle armollisesti.

Kun mä astelin pyörän luo niin mä kuulin pikku askelia takaa ja tajusin että Kerttu oli käyttäny Annin armollisuutta hyväkseen ja seurannu mua.

– Tuuksä kyytiin? mä kysyin. Mä en voinu olla hymyilemättä sille. Se oli niin liikuttava siinä tiellä avojaloin, yöpuku päällä. – Tuun, se sano melkeen ujosti.

– Eksä vaihda vaatteita?

– En. Missään nimessä.

– No mennään.

Se hyppäs renikalle ja pullapussi heilahti mun päähän. – Jos et kumminkaan viittis runnoa mua, mä pyysin. – Mä oon saanu jo pariin otteeseen ovesta ottaan niin että ohimoissa kumisee.

– Leipälapio, Kerttu sano melkeen hellällä äänellä. – Leipälapio. Se piteli musta lujasti kiinni kun mä ajoin. Torvenkylän juoruseura tais saada uuden jymyuutisen vaahdottavaksieen. Ja Kerttu hyräili Paula Koivuniemen »Tummat silmät ruskea tukka».

Takkisen pihassa mua oudosti pelotti. Mä olin viipyny poissa jo melko kauan ja Svante oli voinu potkasta tyhjää sillä välin. Ilman tippojaan. Mulle tuli mieleen yks näytelmä minkä mä pienenä näin telkusta. Siinä oli pikkutyttö jonka piti lähteä ostamaan kymmenellä pennillä siirappia, se oli sellanen tumma pikkutyttö joka unelmoi vaan kaiket päivät ja pyydysti perhosia ja unohti asiat joita sen ois pitäny tehdä. Sen mutsi käski sen ostaan kymmenellä pennillä siirappia ja sano että jos se nyt unohtaa niin se hakataan. Se tyttö lupas muistaa ja ku se käveli kauppaa kohti niin se hoki koko ajan että kymmenellä pennillä siirappia, kymmenellä pennillä siirappia. Sit se unohtu jutteleen sen kavereiden kanssa ja näki torilla tädin joka myi pitsinenäliinoja. Ja se oli poissa kotoa monta tuntia ja lopulta se unohti mitä sen piti tuoda kaupasta. Mä en vaan muista loppua. Mä muistan vaan siihen asti ku se seiso keskellä tietä tyhjä muki kädessä. Sellanen olo mulla oli.

Mä menin sisään ja Kerttu kipitti mun jäljessä. Pirtti oli tyhjä. Kello raksutti tasasesti. Kissa venytteli sohvalla ja tuli hyrräämään meidän jalkoihin. Mun sydän alko pumpata taas verta, kaksinkertasella teholla.

– Missähän ne on? mä kysyin ja nielasin kuuluvasti. Kerttu ei vastannu. Se nosti kissan syliinsä ja silitti sitä. Sit se näki jotain pöydällä ja meni kattoon. Se oli lappu. Mäki katoin sen läpi. – Ollaan Kalajoella lääkärissä. Lahja, siinä luki hätäsellä käsialalla. Mä huokasin helpotuksesta. Mikä hermoja repivä tapahtumarikas aamu. Mä sytytin sätkän.

Kerttu kuljeskeli pehmeesti pirtissä ja piteli kollia sylissään. Se oli ihan pikkutytön näkönen siinä, yöpuku takertu jalkoihin. – Sä oot vielä pieni tyttö, mä sanoin. – Sellanen joka menee ostaan kymmenellä pennillä siirappia.

– Menee ostaan mitä?

Voi miten suurilta ja kysyviltä sen silmät näytti.

Mä halusin lähteä sen kanssa Stokikseen asuun, yksiöön. Mut se ei ollu sellanen vapaa nainen jonka kans mulla ois vapaus mennä ja tulla ja jonka kans mä aina vaan tulisin. Sellanen se ei ollu. Mä halusin sen lasikaappiin maskotiksi eikä kukaan muu sais koskea siihen. Kun mä painaisin sitä perseestä niin se tanssis.

– Ei susta oo Stokikseen, sä kuolisit sinne.

– MITÄ?

Se murmelsi nauruaan ja alko keinutella itseään ympäri huonetta. Samalla se veti kissan suuta ylöspäin ja leikki Lilli Suomalaista: – Tää meidän kiffa ei fyö mitä tahanfa ja fikf mä oonki fyöttäny fille tota felinee ja ja fe on fillai et heti ku vaan vähä kantta raottaa niin jo kiffa menee fiuh!

Katti ulvo kauhussaan. Sit Kerttu otti paperipussista sen tippapullon ja tiputti kissan maahan ja iski pullon pöytään. Sit se pisti sen pussin päähän. Se oli ku hiustenkuivauskoneesen hukkunu kääpiö. Jumalauta, parempaa saa hakea.

Mä otin pussin ja heitin sen maahan. Sit mä hipasin nopeesti huulillani sen suuta. Se jäi kattoon mua suurin silmin ja sit se väänsi naamalleen jonku hymyntapasen. – Jaa, se totes.

Mä katoin sitä ku haudankaivaja eikä mulla ollu asiaan mitään lisättävää. Ja kun ei ollu muutakaan tekemistä niin mä menin taas ihan kiinni siihen ja otin sen naaman käsieni väliin ku Marlon Brando. Se alko hengittää kiivaasti ja sit mä suutelin ihan tosissani ja mietin sekunnin pitikö työntää kieli sen suuhun ku jotku tahtoo ja jotku ei ja sit mä työnsin sen ja se kavahti taaksepäin ja jos se oli vastannu aikasemmin niin sillon se oli kyllä mennyttä. – Ei nuin, se kuiskas. – Sinne päin kylläki…

Se kohotti käden mun poskelle ja puristi vähä siitä. Sit se sulki silmät ja opetti mulle mitä se halus eikä se kyllä ollu mikään ensikertalainen jumalauta. Mun kurkkua kuivas ja mä paloin. Ku se liikahti kauemmas niin mä olin horjahtaa.

– Kuule ei se haittaa, se kuiskas rinta kohoillen. – Sillon ku mää ekan kerran suutelin niin meillä kalahti hampaat yhteen sen jätkän kans ja se sano että vittu ethän sää osaa ollenkaan ja hyvä ettei veri pursunnu ikenestä.

– Ei tää kyllä ollu mikään ensimmäinen kerta, mä sanoin painokkaasti.

Mun kädet vapis eikä ne vapise kovin pienestä syystä. Kerttu pyyhkäs harjatukkaansa taaksepäin ja hymyili uskomattoman itsetietoisesti.

– Jaa.

Mä tollotin sitä avuttomasti silmiin ja nieleskelin. – Mutta sun kanssa mä kuule haluan enemmän ku kenenkään muun kans koskaan oon halunnu mitään.

– Mää en usko että asia on niin, sano Kerttu rauhallisesti, yhä hymyillen.

– Se ei oo koskaan ollu enempi niin, mä sanoin hiljaa.

Mä luulen et se usko sillon. Se hymyili jotenkin puhtaammin ja anto ryhtinsä lysähtää. – Sulla on vihreet silmät, se sano.

– Mun passissa lukee että harmaat.

– Eihän niillä oo OIKEUTTA semmosta mennä tekemään.

– Ne tekee vaan. Lähetään yläkertaan.

– Miks.

– Siks.

Me hiivittiin mun punkkaan ja mä kannoin sen sänkyyn, mä en oo mikään erikoisen hentomielinen tyyppi. Sit mä pidin sitä hyvänä eikä se pitäny sitä yhtään pahana. Sen iho tuoksu käristetylle auringolle ja maistu suolalle. Sit me maattiin ihan hiljaa vierekkäin ja tuijotettiin toisia. – Mitä mietit? se kysy ja tarttu mua peukalosta kiinni.

– Mä mietin että onkohan sut tehty inkivääristä ja kanelista.

– Ei kummastakaan. Mut on tehty hiivataikinasta.

Sen jalat harotti pitkin vilttiä ku kolhuset puupalikat. Miten kaikki oliki käyny niin helposti? – Se aamullinen tappelu oli tosiaan liikuttava juttu, mä naurahdin. Mulla oli uskomattoman pehmee olo. Kerttu tuhahti. – Se ämmä luulee mua joksiki pesunkestäväksi saatana ruiskuperseeksi.

– Eksä oo sellanen?

– Mitä se sulle kuuluu.

Se sulkeutu yhtäkkiä kokonaan. Se vaan käänty selin eikä halunnu puhua mulle ja ku mä kysyin miks niin se sano et sitä pelottaa. Sit vielä alakerran ovi kävi. Mä säikähdin ja nykäsin sen alas sängystä.

– Tonne sängyn alla äkkiä! mä suhisin ja raotin peittoa. Kerttu katto mua ja sen meritähdet laajeni raivosta.

– En takuulla, kuule.

– Sinne, saatana!

Mä pakotin sen ryömiin sinne ja oikeen pukkasin selästä perille asti ja vedin peiton eteen. Rutanen ja Touko Mäkelin kolis sisään samalla hetkellä ja mä istuin tuolille ja tuijotin ulos. Mut Kerttu tuli pois sängyn alta ja jäi istuun maahan niska kyyryssä.

– Ahaaa! rääkäs Rutanen ja Touko alko hihittää. – Montako vetoa? Rutanen kysy ja pyöritteli päätään idioottimaisesti.

– Kuuskytä. Muuten, painu vittuun.

– Ken ties, ken ties.

Siinä ne rätkätti keskenään. Kerttu istu sykkyrässä ja katto maahan. Voi että mua riso. Ettei jyväjemmareitten kulttuurissa sulatettu edes kahden nuoren puhdasta kiintymystä.

– Mitä te tänne änkeette? mä kivahdin Rutaselle.

– Mitä itte.

– Painukaa siitä kannunaamat.

– Iisi boi iisi boi.

Rutanen maiskutteli suutaan typerästi ku kala. – On vähän päiväpeitto rypistyny!

– Jos sä tulit tänne tarkistaan päiväpeittotilanteen niin voit sen jälkeen painua vittuun.

– Tuu Rutanen – mennään, Touko maanitteli. Se oli jo perääntyny ovelle. Jotain järkeä sillä munakuppipäällä sentään oli. Rutanen kumma kyllä lähti. Ovella se vielä käänty: – Joo olkaa ihan reippain mielin, me voidaan pitää vahtia tossa portaitten alapäässä. Siis huomaa: alapäässä.

– Pidätsä yhtään omasta naamataulusta? mä kysyin. – Jos asia on niin niin juokse ja äkkiä. Kohta konttaat nenääs sängyn alta. Hyvät jatkot.

Ovi pamahti kiinni. Portaikosta kuulu kamala naurunremakka ja Touko Mäkelinin kiihtyny huuto: – Sillä oli yöpaita päällä!

Mä käännyin Kerttuun päin. – Jumalauta, se sano. Se keinu kummasti ja piti käsiä ympärillään. – Jumalauta pukataan sängyn alle ku elukka.

– Anteeks, mä mumisin. – Mä en tiedä mikä mulle tuli. Mut ku nuo kannunaamat on semmosia ku on. Anna anteeks.

Mä kumarruin siihen päin ja mua alko naurattaa, mä tunsin itteni ihan musiikkiterapeutiksi joka maanittelee pikku pyromaania avautumaan.

– Ihan totta pieni.

Se katto muhun kulmainsa alta ja pehmeni vähän. – Niin no joo. Kyllähän mää tajuan ettet sää vielä oo tottunu tähän hommaan täällä. Mutta tykkään mää susta.

Mun vatsassa liikahti lämmin vesilammikko. – Lähinnä mistä osasta mussa? mä kysyin.

– Sun käsistä ja päästä, se vastas. Mä koskin sitä käsilläni. Se oli jotenkin sellanen ettei se ensiks koskenu vaan sitä piti vatkata kunnolla ennen ku se lämpeni. Mä en koskaan saanu selville mitä lukkoa siinä oli. Sen vaan tiesi.

Takkisen auto kaarsi pihaan ja mä muistin taas Svanten ja mua kylmäs.

– Tuu perässä, mä kuiskasin ja painuin alakertaan. Lahja tuli mua vastaan pirtissä. – Onko Svante… missä se on? mä kysyin.

– Lahja repi villatakkia pois päältä itkettyneen näkösenä. – Niin, sinne se jäi lepäämään sairaalaan pariksi päivää… ei olis millään suostunu… kyllä minä Svanten tunnen, olis heti rynniny traktorin kimppuun ja saanu uuden kohtauksen.

– Luojan kiitos, mä ajattelin helpottuneena. – Sehän hyvä, mä sanoin.

Pikku hymy valas Lahjan naamaa. – Vaan oli se shou siellä sairaalassa kun herra Takkinen suuttu! Minullekki huusi täyttä kurkkua että se on Lahja myötä- ja vastoinkäymisissä, myötä- ja vastoinkäymisissä ja että katotaan vanha kiero koppelo kun pääsen kotia täältä!

Sit Lahja huomas Kertun portaikossa, yöpuku päällä. – Jaa vai niin? se huikkas ja silmät alko kiilua uteliaasti. – Kerttukos se siinä… ihan kahestaanko te… täällä?

– Niin kai, Kerttu sanoi ja tuli pari porrasta alemmas.

– Tuommonen lurttana päällä eikö sinua palele? Lahja päivitteli. – Ja Alpo ootko sinä kahvia antanu sille?

– En mä oo ehtiny.

– No onpa sinulla kiire ollu. Joutuin nyt pöytään niin minä pistän tulelle. Haitko sinä ne tipat?

– Joo ne on tossa.

Lahja virnisti. – Nyt meni seki reissu hukkaan.

– Tuskin, mä sanoin ja viittasin Kerttuun. Se tuli alas ja venytteli tahallaan ku Nefer-Nefer. Sit se istu pöydän päähän ja mä änkesin sen viereen. Mä tartuin sitä salaa polvesta pöydän alla. – Yks kysymys vielä, mä kuiskasin ja puristin lujaa. – Tää on saatanan tärkee juttu. Että jos kuvitellaan että ois kettufarmi. Mä omistaisin sen farmin. Jos mä kysyisin sulta, me oltas jo niin ku sopivan vanhoja, jos mä kysyisin sulta oleksä valmis jättään kotis ja omaisuutes ja sukulaises ja vanhempas ja kaiken ja lähteen mun kans yksinomaan huoltaan kettuja niin mitä sä vastaisit? Kerttu kallisti päätään. – Oikeinko johonki jumalan selän taa?

– Justiinsa sinne.

– Mä taitaisin vastata että kyllä.

Mä puristin niin lujaa ku pystyin ja Kerttu vinkas ja Lahja iski kupit pöytään ja vilkas mua epäluulosesti. Rutanen ja Touko tuli kamarista kans ja tiris meitä vastapäätä ku pihvit kiukaalla. – Tosta sun suusta, mä sanoin Rutaselle ja ojensin kupin Lahjalle täytettäväksi.

– Mitä?

– Eikse vois yhtä hyvin pysyä kiinni?

Rutanen tuhahti. Kerttu kaato kahvinsa lautaselle ja hörppi äänekkäästi. Kaikki oli niin itsestäänselvää. Se istu siinä ja hörppi kahvia lautaselta ja sillä oli niin helvetin pienet jalat ja mä vannoin itselleni etten mä koskaan sanois sille et mä satun rakastaan sitä. Sellasta ei sanota ääneen, se on suora kaulankatkasu.

Mut mä kuuluin sillon just siihen enkä mä ollu sitä ennen käyny missään muualla.