Taunon notkoselkä oli jännittyny ku jäinen trikoo pyykkinarulla. Se on kumarassa, odottaa jo viidettä minuuttia, tähtää toinen silmä sirrillään. Mä kyykin pensaan takana enkä uskalla kunnolla edes hengittää ettei missään vaan rasahda. Hyttynen imee parhaillaan mua kuiviin enkä mä voi tehdä mitään. Jossain rääkäsee lintu ja mä oon kuolla säikäyksestä.

Tauno ampuu yhtäkkiä. Napakka pamaus, veltto siipien räpsäys ja varis on maassa. Tauno ojentaa pyssyn mulle. Sen naama on kivenkova ja keskittyny kun se kumartuu poimimaan linnun ruumiin kanervikosta. Se roikottaa sitä jalasta ja paiskaa pois. – Taas yks vähemmän.

Se vilkasee mua nopeesti ja vetää pyssyn takas. Se on osunu siististi oikeeseen kohtaan joka ainoaa lintua jonka se on ampunu. Sen kasvot ei oo niin ahdistuneet ku tavallisesti. Ne näyttää jotenki vaaleemmilta ku ennen. Hailakat silmät kimaltaa niin ku niissä ois vettä ja aurinkoa.

Se lähtee saapastelemaan taas pitkin mättäitä. Mä seuraan uskollisesti perässä. Sillä on raskaat pitkät sotilaan askeleet ja se heittelee päätään taaksepäin ku hevonen.

Mä ihmettelen yhä miksi se pyysi mut mukaan. Se vaan alko vetää jumpperia niskaan kesken telkkariohjelman ja sano välinpitämättömästi: – Mää lähen variksia ampuun, lähetkö Allu matkaan?

– Miksei, mä änkytin. Lahjan naamalla käväs riemullinen väläys. Se pisti evästä pakettiin ja vilkuili mua merkitsevästi, niin ku ois halunnu sanoa että ota nyt kontaktia minun poikaani! Tuo hänet tasapainoisena takaisin. Svante kohotti päätään sohvalta, se oli vielä uupunut sairaalareissun jäljiltä. Se ei vaikuttanu kovinkaan innostuneelta, pikemminki se oli jotenki varuillaan.

Mut Rutanen riemastu ja alko vetää saapasta jalkaan. – Sää et tuu nyt, sano Tauno jurosti. Ja Rutanen kavahti niin ku sitä ois lyöty keskelle lautasta, potkas saappaat jalasta ja ryntäs vinttiin.

Mulle Tauno ei antanu asetta. Mä sain vaan seurata sitä kun se käveli pyssy olalla umpimetsään, järven ohi, täyteen korpeen. Se ei puhunu sanaakaan koko matkan aikana.

Kun me pysähdytään kyttäämään variksia, koko sen olemus muuttuu. Se keskittyy ja latautuu ja painaa liipasinta vasta kun se on ihan varma. Luoti osuu maaliin just eikä melkeen. Sekunnin murto-osan ajan hymyntapanen vilahtaa sen kasvoilla. Vaan sekunnin murto-osan. Sit se lysähtää taas. Mä voisin tuijottaa sen naamaa vaikka miten kauan sillon ku se on latautunu.

Se hinkkaa asettaan takin hihaan, mä en tiedä mitä varten. Sit se lähtee taas kulkeen. – Kattele ympärilles, se sanoo mulle. Mä kattelen. Mä en nää mitään.

Sit äkkiä se pysähtyy ja lataa. Se katsoo johonki kauas, astuu pari askelta lähemmäs kohdetta ja tähtää. Mä jähmetyn paikoilleni ja venttaan. Mä pelkään etukäteen pyssyn ääntä.

Jossain rahisee joku. Lintujen ääniä. Tauno laskee aseen ja katsoo muhun. Sen kasvoille on taas tapahtunu jotain uutta. Se on tarkkaavainen ja jännittyneen näkönen. – Kuuleksää? se kysyy hiljaa.

– No mitä?

– No kuuntele.

Mä kuuntelen. Tuulen huminaa. Lintuja.

– En mä kyllä paa merkille mitään erityistä.

– Joku huutaa mua. Miehen ääni. Se huutaa mua.

Taunon silmistä näkyy hätä. Sen kasvot vääristyy. Mä oon ihan varma ettei kukaan huuda sitä. – Huutaakse lujaa? mä kysyn.

– Voi jumalauta kuka saatana siellä on! se kysyy kovalla äänellä.

Se pelkää. Se pelkää hirveesti. Se kääntyy muhun. – Eksä saatana KUULE miten se huutaa?

Mä maksaisin mitä tahansa että voisin kuulla. Mut siellä ei oo mitään. – Mitä, mitä! se ulvahtaa ja kaiku vastaa.

Sit se odottaa, hengähtää, kääntää pään kallelleen. – No nyt, se kuiskaa helpottuneena. – Nyt se loppu.

– Sä kuvittelet vaan, mä sanon ontosti.

– Niin vissiin. Mää kuvittelen vaan. Mää luulin että nämä jutut sattuu vaan sillon ku mää oon yksin metällä mutta näköjään ei. Vaikka sää oot mukana niin jumalauta sama huuto.

Se ottaa lakin päästään ja istuu kannolle. – Kerranki ku mää olin talvella ammuskelemassa jäniksiä, se alkaa selittää, – niin just ku mää olin tähtäämässä niin mää huomasin että kahen koivun latvat alko vippasta. Oli ihan tyyni sää, ei varmaan mitään tuulta. Ja puitten latvat vaan heilu niin ku hirmumyrskyllä. Kun mää koitin mennä lähemmäs kattoon niin ne asettu. Ja jänis pääsi pakoon. Tuntu kummalta sen jälkeen. Mää olin ihan ku unessa. Tai humalassa. Taas vähän ajan päästä mää näin jäniksen ja menin asemiin tähtäämään. Sit saatana kuusen latva alko heilua niin että mää luulin sen menevän katki kertakaikkiaan. Silmissä mulla ei koskaan oo ollu mitään vikaa. Mää menin lähemmäs ja latva vippas. Ja mää koskin sitä puuta, siinä se oli eikä mikään harhanäky. Sitte vippaus loppu ku iskusta. Uskoksää?

Tauno kattoo muhun harhaillen. Mulla on kammottava fiilinki. Mä en voi liikkua ollenkaan. – Miten tommosta voi sattua? mä kysyn. – Noita huutoja ja muuta?

– Minkäs sille mahtaa. Se on vaan joku saatana.

Se nousee ylös. Se näyttää äkkiä helvetin vanhalta ja väsyneeltä. Se nostaa pyssyn olalle ja lähtee laahustaan yhä syvemmälle metikköön. Mä seuraan. Mä seuraan vaikka jalat on loppuun kuluneet. Jos se kävelee avosuohon ja uppoaa niin mä seuraan sitä.

Variksia. Raakkumista ja rasahtelua. Tauno syttyy taas eloon. Pysähtyy, katselee, kuulostelee. Se näkee yhden kaikkein korkeimmassa kuusessa.

– Pysy hiljaa, se kuiskaa. Sit se pamauttaa. Varis pytoaa maahan. Mut se ei putoa tönkkönä alas ja jää hiljaseksi. Se alkaa räpistellä ja pyöriskellä maassa. Luoti on osunu johonki siiven paikkeille. Veri alkaa hitaasti tihkua ulos.

– Ammu se, mä sanon vieraalla äänellä. Mua kuvottaa. – Ammu uudelleen! Taunossa tapahtuu jotain. Se tuijottaa haavotunutta lintua kauan aikaa ja sen rinta kohoilee kiivaasti. – Mää en koskaan ammu kahta kertaa, se sanoo ja sen ääni on aivan levollinen. – En ikinä ammu kahta kertaa. Sen pitää osua heti.

Se roikottaa pyssyä niin että piippu viistää maata ja hengittää tasasesti ja kattoo miten varis kituu. – Juma, anna tänne se pyssy sitte, mä huudan ja meen lähemmäs. Mä en oo mikään hentomieli mutta pahaa tekee. Tauno ei kuule. Se kattoo ja sen silmät näyttää sokeilta.

– Tänne se pyssy!

– Hiljaa! Hiljaa nyt.

– Ooksä hullu!

Mä meen ja potkasen lintua. Mä potkin ja hypin sen päällä ja se alkaa pehmetä mun saappaitten alla. Se nuljahtelee ja pehmenee ja nytkähtää ja kuolee. Mä lopetan vasta sitten ku mä oon ihan varma että se on kuollu.

Ja Tauno kattoo tyhjyyteen. Velliksi muussattu lintu ei kiinnosta sitä. Allu ei kiinnosta sitä. Se vaan on.

Mä lähen käveleen varovasti pois päin. Mä en tiedä oonko mä menossa oikeeseen suuntaan. Vähän matkan päästä mä katon taakseni. Tauno on pudottanut pyssyn maahan.