Suvijuhla.

Mä makaan Hurmeen aitassa pukkisängyssä aistit äärimmilleen herkistyneinä. Kerttu hyräilee ulkona ja nyhtää kukkia maasta. Koko Torvenkylä hymyää leppoisassa suvijuhlatunnelmassa. Anni ja Jaakko Hurme on seurakunnan suviretkellä Kalajoella. Nuoriso on mennyt suvijuhlimaan särkille. Ja mulla Kertun kanssa on vapaus veljeys ja tasa-arvosuus.

Se tulee sisään ja sen perässä kipittää pieni kissanpentu ja naukuu. Se tulee eikä vilkasekkaan muhun päin, siitä mä tiedän aina et se suunnittelee jotain saatanan keskittyneesti. Mä kohoan ylemmäs ja katselen sitä. Sen hiukset on vielä saunan jäljiltä kosteet. Se pistää kimpun hirren rakoon roikkumaan ja jää tuijottamaan samasta pikku raosta ulos.

– Irvikissa, mä sanon sille hetken mielijohteesta. Mä en koskaan sano rakas tai kulta, ne maistuu joltain vanhalta yskänlääkkeeltä. Se ei oo mikään rakas. Se on ku lämmin vehnäpulla vanttuut kädessä, tai harottava karvatassukka. Tai unilintu.

Se liikahtaa ja etsii jotain katseellaan. Sit se ottaa puupöydältä kynttilänpätkän ja tulitikkuja. – Sulje ovi, se kuiskaa ja raapasee tikkuun tulen ja sytyttää kynttilän.

Mä vedän narisevan oven kiinni ja koko koppi lepattaa aavemmaisesti.

Sit Kerttu suoristautuu juhlallisen näkösenä. – No niin, se sanoo matalasti. – Yks juttu vaan. Paa silmät kiinni.

Mä hautaan pään tyynyyn. Kissanpentu nuoleskelee mun korvaa ja hyrrää. Alkaa kuulua riisumisen ääniä. Kerttu hyräilee kehtolaulua kireellä katkonaisella äänellä. Kylmät väreet juoksee mun kylkiluissa.

– Millon saa avata?

– Turpa kiinni.

Vetoketjun räpellystä. Kiivasta hengitystä. Katkonaisempaa hyräilyä. Hiissausta. Kissan kielen lipomista. Väreitä. Kynttilän hiljasta rätinää.

– Allu.

Mä avaan silmät. Kerttu seisoo nurkassa musta korsetti päällä. Vempele kiiltelee kynttilän loimussa ja siinä on reunoissa mustaa repeillyttä pitsiä. Edessä tiukka nyöritys. Sukkanauhat roikkuu sen sääriä pitkin irrallaan, sukkia ei oo. Rinnat ponkottaa pystympinä ja pyöreempinä ku koskaan. Mä haluaisin huutaa ääneen.

Kerttu ei liikahdakkaan. Sen kasvoilla palaa noitamainen hurmos, tukka sohottaa sekasin, muutamia suortuvia on suupielessäki. Vihreet silmät välkähtelee terävästi mut jotenki tuntuu niin ku ne ois sokeet.

– Helvetti, mä sanon tukahtuneesti ja suoristaudun.

– Eikö miellytä? se kysyy matalasti ja leuka kohoaa vähän.

– Miellyttää. Miellyttää.

Mä teen avuttoman eleen siihen päin mutten voi edes kuvitella et koskisin. Sen rinnat nousee ja laskee nopeesti ja kumma voitonriemunen hymy venähtää sen kasvoille. – Toivottavasti mää näytän huoralta. Nämä tamineet mää oon pölliny kirpputorilta eikä ollu sukkia. Aluks mää aattelin leikata nuo sukkanauhat pois mutta sitte mää meinasin että ne ois seksikkäät. Onko ne?

Mä nyökkään nopeesti, pala nousee kurkkuun. – Mutta huoraa susta ei saa. Sä oot liian viaton.

– Mä en halua olla.

– Sä oot.

Se liikahtaa arasti ja näyttää itseään takaapäin. Luoja mä pidän sen perseestä yli kaiken. – Sivuttain, mä komennan.

– Paskat mää sun halujen mukaan ala poukkoileen.

Se kääntyy muhun taas ja laittaa kädet vatsan päälle. – Mun mahassa on jotain vikaa. Se ROIKKUU kammottavasti. Mää pelkään aina että alan paisua semmoseksi sietämättömäksi palloksi eikä kukaan halua mua enää.

Mää oon kyllä lukenu että Marilynilläki oli pallomaha. Mutta se onki tehny itsemurhan.

– Tuu tänne, mä sanon vieraalla äänellä. Se on niin pieni ja epävarma siinä varustuksessaan. Se ei tee elettäkään ja sillon mä nousen ylös ja otan uskomattoman pehmeesti sitä leuasta kiinni.

– Sun mahassa ei oo mitään vikaa. Missään ei oo mitään vikaa. Voi luoja.

Kerttu tarraa äkkiä mun lanteisiin ja sivelee niitä keskittyneesti. Se saa aikaan väreitä jossain saatanan niskaluun ytimessä. Mä kampeen sen sänkyyn ja vellon käsiäni sen hiuksissa ja kaulalla. Sit mä kosketan pitsiä rintojen välissä eikä se pistä vastaan.

– Mä en tosiaankaan tiedä mitä helvettiä mun pitäs sulle sanoa, mä kuiskaan.

– Onko sun sitte pakko sanoa jotaki?

Se keinuttaa vartaloaan hiljaa mua vasten ja ääntelee niin ku lapsi sikiunessa. Siitä mä tiedän et se tahtoo mun suutelevan sitä ja sen mä kyllä teenki. Mä nykytän sitä ja puren sitä kaulaan ja se inisee vielä enemmän. Eikö se tajua mitä se tekee mulle?

– Allu varo varo sää painat ja kutitat mua!

Se pukkaa mua kauemmas. – Vai painan ja kutitan, mä hermostun.

– Nyt on kuule liian myöhästä mankua. Mä en oo mikään eloton saatana piimähinkki.

– Niin niin, mutta ku painaa ja kutittaa!

Mä silitän salamavauhdilla sen rintoja ja nieleskelen. Mulla on vitsit tosiaan vähissä. Sit Kerttu tirskahtaa ja nauru alkaa murmeltaa sen sisästä. Sen silmistä tihkuu pieniä ilkikurisia tiukuja. – Anteeksi, se kuiskaa, – ihan totta mää otan osaa jos sulla on vaikia olo.

– Ja vitut sä mitään osaa otat. Sulla ei oo mitään vastuuta, joudut vielä monta kertaa huomaan ettei näillä asioilla leikitä. Joku läski äijäki, jos sä ensin panisit sen käymään kuumana ja sit ku se huohottas viimesillään pahoissa poltoissa sun päällä niin sä sanoisit että painaa ja kutittaa. Arvaa kuuntelisko se sua?

Kerttu alkaa nauraa niin et silmät vettyy ja kohoaa ylemmäs. Mä repäsen sen takas kovakourasesti ja tukin kädellä sen suun. Sit ku se on rauhottunut tai suunnilleen tukehtunu niin mä otan sen pois. Se nuoleskelee huuliaan ja tuijottaa mua kiusotellen. Äkkiä joku jysähtää mun sisässä, saatana.

Mä tartun sitä ranteista ja isken täysiä patjaa vasten. Sit mä istun sen jalkojen päälle niin et se sulkee silmät kivusta ja parkasee.

– Mäc, mä sanon jolleki kuvitellulle olennolle ja tsiikaan ovelle päin.

– No niin mäc, nyt voit tulla, minä pidän tämän naisen aisoissa. Kerttu yrittää potkia ja viuhtoa. – Mitä sää nyt Allu? Mitä nyt?

– Mäc, tie on selvä. Tee nyt kaikki mistä olet öisin uneksinut. No mutta Mäc, älä ujostele, käy kiinni vaan!

– Hullu saatanan, hullu!

– Mäc, tämähän alkaa käyädä naurettavaksi! Älä kainostele vaan tule ja tee siistiä jälkeä!

Kerttu iskee pienet terävät hampaansa mun käsivarteen. Se puree niin ku vammanen vesirotta, mun on pakko irrottaa se. – Mitä sää katot niin kummallisesti senki hullu? Mikä sua vaivaa!? se sähähtää.

– Ei mikään ihmeempi. Mä vaan haluaisin raiskata sut.

Se avaa suunsa taas mut mä en halua kuulla mitä sillä on sanottavaa. Mä alan imee sitä ku viimestä päivää. Se yrittää purra mua huuleen mut sit se luopuu ja alkaa myötäillä mun liikkeitä. Se lisää muhun vauhtia kosteilla pikku oravan käsillään. Tai mä en tiedä onko oravilla kädet.

– Selkä, mä huohotan ku vanha puutteessa kituva eläkeläinen.

– Hyväile mun selkää!

Sen kädet pehmenee ja hiljenee ja liukuu pitkin mun selkänikamia. Pieniä tähtiä sinkoilee jokaiseen hermosäikeeseen.

– Se tuntuu se tuntuu se tuntuu… mä hoen. – Kerttu kerro mitä mun pitää sulle tehdä, mihin mä kosken, mikä tuntuu hyvältä.

Se pysäyttää kädet lanteille ja pieni täyteläinen hymy puhkee sen naamaan. – Sää tunnut hyvältä, se vastaa. – Sää tunnut hyvältä.

Joku outo äidillisyys on tullu siihen. Se ei oikeen sovi kuvioon, eikä varsinkaan sen kiimasen korsetin kanssa. Se ei aristele enää, se tuskin muistaa et sillä on päällä se hökötys. Pikku Lolita Kolmonen.

– Ooksä herkillä yhtään, katti? mä kysyn. Mulla ittellä on vaikeuksia pysyä rauhallisena, yhtä tuskaa tuskaa yhtä sotkusta holtitonta helvettiä.

– Vähän.

Sen ilme kääntyy sisäänpäin.

– Miltä se tuntuu?

– Se niin ku valuu. Ja alkaa sykähdellä jännästi.

– Onksulla nyt? Valuksä nyt?

– En mää ainakaan vielä…

Mä tunnene itseni noloksi niljakkaanliukkaaksi kastemadoksi. Mä en oikein tiedä mihin mä tarttuisin kiinni.

Kerttu kääntyy mahalleen ku se tietää varsin hyvin mikä kulma mua eniten miellyttää. Se alkaa polkea jalkojaan patjaa vasten ja äännellä. – Joskus, se sanoo venyttelevällä äänellä ja katselee sängyn päätyä uneksien, – joskus mää valun ku luen jotaki.

– Luet mitä?

Mää tuijotan sitä vaativasti. – Mikä kyselyikä sulla on? se naurahtaa.

– Mää teen vaan tämmöstä kiertokyselyä otsikolla maalaistyttöjen sukupuolifantasiat!

Se alkaa murmeltaa ja pureskella mua ja naksuttelee mun korvaan ku lintu. – Jormalta mää salaa luen Kalleja kuule… ja sitte yhtä Anais Ninniä jota on kirjastoautossa joskus…

Mä puristan sen itseäni vasten. Se on mun. Yksin mun.

Mä otan sen matkaani kun lähden pois, piilotan sen povariin kortsujen sekaan ja rakastelen sen täyteen reikiä ja naarmuja ja mustelmia ja teen sen kanssa kymmenen pientä punatukkasta vihreesilmästä tyttöä jotka lainailee kaiket päivät kymmenellä pennillä siirappia. Kaikki on selvää.

Se sipittää mun korvaan ja satiini kihnuttaa mun ihoa ja sen kaula on saippuan hajunen. Mä tartun sitä sydän jyskyttäen käteen ja ohjailen kalun päälle. Se hätkähtää ja nykäsee sen pois.

– Eksä halua koskettaa sitä? Mun peliä?

Mä luultavasti vapisen.

– Älä sillai sitä sano!

Kerttu kattoo muhun suurin silmin vakavasti.

– Millä nimellä sitte?

– Sano sitä vaikka kynttiläksi!

– Eksä halua koskee?

– Ei vielä Allu.

Se laskee käden mun niskahiuksiin.

– Sääet oo vielä tarpeeks lähellä.

– Tässä mä oon.

– Et sää oo.

Se nousee ja kohottaa alasvalunutta korsettia ja värisee vilusta. Mä oon pilannu kaiken.

Just sillon ulkoa alkaa kuulua melua. Annin tuttu määkyvä kurnutus.

– Sietäs sen nyt kotona jo olla, kellokin vaikka mitä. Ja sen minä vaan sanon että jos se on taas hypänny sen kaupunkilaiskollin kanssa niin ei hyvä seuraa…

– Sano menevänsä aittaan nukkuun, käy kattomassa jos on siellä, sanoo Jaakko Hurme syvällä kirkkokuorolaisen äänellä.

Kerttu kipittää salamana ovelle ja pistää sen säppiin. Sit se hyökkää sänkyyn mun päälle ja vetää täkin yli. Mä oon tukehtua.

– Huhuu Kerttu, huhuuu! Anni naukuu ja kolisuttaa ovea.

– Mitä sää siellä joikaa? Kerttu huutaa unisella äänellä. Mä tärisen sisäisesti. Semmoset ämmät ku se, ne vois tulla vaikka oven läpi.

– Minä vaan että oot tallessa, se on hyvä että nukut jo…

– Joo joo.

Hetki hiljasuutta. Sitte: – Ooksää ny yksin siellä?

– No oon!

Kerttu huokaa kyllästyneesti. Mä en sa ilmaa. Mä kuolen.

– No hyvää yötä sitte.

– Joo!

Vaara ohi. Mä pistän kuumenneen pääni ulos. Kerttu painaa kädet ohimoille helpottuneena. – Jumalauta jos se ois tullu ilman ennakkovarotusta ja mää täällä mustassa kureliivissä ja sää alla… mutta ny se meni eikä tuu takas. Sää voit olla yötä mun luona. Jos haluat.

Mä vaan katon sitä. Mä oon jotenki liikuttunu.

– Jos, niinkö?

– Niin.

– Älä tuu selittään mulle tommosta.

Kerttu virnistää epävarmasti. Mä pitelen sitä hiuksista kiinni.

– Ja jos Anni kysyy aamulla miten on yö menny niin sano että oot ollu hyvissä käsissä. Mä en kyllä tiedä onko nää mun kädet niin hyvät.

– Ne on ihan hyvät käjet.

Sit me mennään niin ku me mentäs viimesen kerran. Sänky narisee, Kerttu ääntelee ja kiiltelee kynttilän valossa. Me ollaan ku suuri upottava pallo joka pyörii ja litistyy ja kasvaa ja natisee liitoksissaan.

Kynttilä hissahtaa sammuksiin mut me nähdään toisemme vaikka on pimeetä ja jos ei nähdä niin mitä väliä sillä on? Mä oon niin auki, niin auki et mua vois tuikata piikillä mihin tahansa, suoraan maaliin. Niin selvästi koko mun sisälmystö näkyy. Mä nytkytän sitä yltä päältä enkä pelkää enää mitään.

– Nyt Allu mää voisin…

Se kääntää pienet kiihkeet kasvonsa muhun.

– Mitä?

– Koskea siihen.

Sen ääni värähtää jännityksestä. Mä näen kuinka sen meritähdet kiiluu hämärässä. Ku unessa mä hiissaan vetoketjun auki ja ohjaan sen käden sinne. Mä oon aivan herkillä. Sen käsi on hapuileva ja arka mut se ei aijokkaan vetää sitä pois. Luoja voi luoja.

Mä yritän rentoutua ja nojaudun taaksepäin. – Liikuttele, mä pyydän hiljaa. Mä en ymmärrä miten mun kieli yleensä pelaa enää.

– Näinkö, näinkö? se kyselee ja alkaa hieroa varovasti ylös alas.

– Joo ja purista enemmän. Nopeemmin.

Mun ääni kuulostaa yhtä viileeltä ku mä puhuisin säätilasta. Kerttu hieroo nopeemmin ja puristaa silmiään tiukasti kiinni. Sit se alkaa hokea hiljaa itsekseen: Pelkään pelkään pelkään…

Ja hieroo. Mä tuun ihan just mut en vielä. – Joo ei enää, mä sanon ja jatkan itse. Kerttu avaa silmät ja painaa pään mun rintaan. – Anna sen… mua vasten, se pyytää.

Sit se on ihan märkä ja tahmee ja lakana on märkä ja tahmee. Se takertuu muhun ja mä oon ihan hiessä ja se käpertyy niin pieneksi ku vaan voi.

– Vieläksä pelkäät? mä kysyn.

– En. Mää haluan soittaa Palvelevaan Puhelimeen.

Kerttu on aivan jäykistyny pallo mun sylissä. Mä itte oon raukee ja vavahtelen sisäisesti ku varpunen katiskassa.

– Mitä säki sieltä kysysit?

– Että onko Jumala olemassa.

Mä tunnen äkkiä niin älytöntä hellyttä sitä kohtaan et sitä ei voi oikeen hellyydeksi enää sanoa. Mä paan vetskarin kiinni ja otan sen niin tiukasti syliin et se ei voi pikkusormeakaan liikauttaa.

– Mää en osaa mitään, en mitään… se äännähtää.

– Katti…

– Voi saatana.

Mä katon sitä väkisin silmiin ja niissä on syvä mietiskelevä ilme.

– Katti, saanko mä koittaa sua?

Sen silmät rävähtää vähän. Se on hiljaa ikuisuuden. Sit se alkaa puristaa mun puseronhihaa mytyksi. – Kokeile, se kuiskaa.

Mä lasken käden sen haarojen väliin.

– Avaa nyörit.

– Niin tietenki…

Se alkaa räplätä korsetin nyörejä auki. – Mut älä kato mua, se kieltelee, – älä kato muhun nyt!

Mut mä en voi olla katsomatta kun se on niin kaunis. Korsetti avautuu puoliks ja se kyyristyy rintojensa suojaks sikiöasentoon. Se tuijottaa yhteen pisteeseen, johonki mun olan yli.

Mä epäröin ensin ja sit mä kokeilen sitä. Se on niin lämpönen, muuta mä en voi sanoa. Mä liikutan sormeeni sen sisässä ja se inahtaa.

– Ei kai se satu?

– Ei kovin…

– Sä oot hirveen lämmin.

Se sulkee silmät ja yrittää mennä rennommaksi. Mä vedän sormen pois ja se nytkähtää. Sit se peittää käsillään kasvonsa.

– Onko joku ollu sua tollai lähellä ennemmin? mä kysyn hiljaa ja silitän sen hiuksia. Musta tuntuu yhtä aikaa kevyeltä ja raskaalta.

– Ei oo.

Se kyyristyy alemmas kädet yhä kasvoilla. – Mä haluaisin avata sut ihan kokonaan, mä sanon, – niin ettei susta jäis mitään. Mut mä en halua satuttaa sua. En millään tavalla.

– Kyllä mä tiijän, se henkäsee ja pyyhkii poskiaan hermostuneena.

– Mä tiijän ettet sää halua satuttaa mua että tuntisit olevas olemassa. Vittu sää olt muutenki olemassa.

Hiukset valahtaa sen silmille ja se pyyhkäsee ne taakse. Sen liikkeissä on jotain outoa, jotain tosi kiehtovaa herkkyyttä. Ja kovuutta yhtä aikaa.

– Sää oot käyny mussa, se sanoo äkkiä ja tuijottaa mua rävähtämättä suoraan silmiin, vakavasti. – Se on mun, mun ikioma. Kynttilänsydän. Jos sulla on kynttilä niin mulla on kynttilänsydän.

– Niin…

Mä otan sitä taas kiinni mut se on jossain helvetin kaukana. Me ollaan hiljaa ja hengitetään sattumalta täsmälleen samaan tahtiin. Kerttu. Kerttu.

Sen silmät on suuret upottavat helmet kun se katselee muhun ja ne suurenee koko ajan. Sit niihin tihkuu vettä pohjalle ja se tarraa mua peukalosta kiinni. Ei koko kädestä. Vaan peukalosta.

– Allu.

– Niin?

– Oliko sulla huopatossut kun sää olit pieni?

– Huopatossut?

– Niin.

Mä hymyilen vähän ja yritän ottaa sitä koko kädestä kiinni mut se ravistaa sen pois ja tiukentaa katsettaan.

– Oli mulla sellaset siniset, mä sanon.

– Ei kai niissä ollu kumipohjaa? se kysyy huolestuneena.

– Ei ollu. Ne luisti paremmin ku ei ollu.

Se nyökkää ja pidättelee nyyhkytystä. Sit se painautuu mua vasten ja siinä mä tunnen miten pieni sydän tykyttää meidän vatsojen välissä. Se ei tuu mun sisästä eikä Kertun sisästä vaan se on meidän välissä. Kerttu tuntee sen kans, mä tiedän et se tuntee.

Me ei puhuta enää. Kerttu liukuu hitaasti selälleen mun viereen ja alkaa heigittää tasasesti ja rauhallisesti. On takuulla aamuyö.

Jossain vaiheessa se nukahtaa ja mäki vaivun horrokseen. Ulkona koira haukkuu ja vissiin satelee hiljalleen. Viilenee ja mä tiedän et siellä on sumua ja märkää joka puolella. Täkkiki tuntuu hengittävän kosteeta ilmaa. Kumma ettei mua ala palella.