Mä törmäsin Pulunkesyttäjään ku vispasin keskustassa koulun jälkeen. Mä olin melkeen ajaa sen yli eikä siitä kyllä maailma ois murtunu vaikka niin ois käynykki. Renkaat vaan vikis ku mä suistuin sivuun ja se hypähti notkeesti taaksepäin. – Ahaa, Alpo Korva! se mölähti.

– Ahaa, itse Pulunkesyttäjä! mä huusin. Me sanottiin sitä Pulunkesyttäjäksi ku se oli lintututkija ja luonnonsuojelija ja vaikka mitä muuta. Mä en edes muista sen oikeeta nimeä, se oli vaan aina Pulunkesyttäjä. Omalaatuinen tyyppi: liivi täynnä lätkiä, tyyliin Kaikki Ihmisen ja Koe-eläinten Psyykkeen Puolesta, pienet rillit ja sikkara tukka sinisillä raidoilla. Sit se oli niin pitkä että pahaa teki. Se vaan veny venymistään eikä välittäny. Piti maiharinlurttanaa kesäkuun kolmaskymmenes. Ateisti absolutisti vegetaristi modisti. Sti sti sti.

– Korva, minne matka?

Se ei hymyilly mulle mut äänestä kuulu tuttu ystävällisyys. Se oli aika totinen jätkä, mut musta se tykkäs. Se tykkäs väitellä mun kanssa. Jos siltä jotain kysy niin mietelausetta alko tulla ku nauhalta.

– Tonne vaan kuule Kulmalle Taalaa venttaan, mä sanoin.

– Kelpaisko seura siihen asti?

Pulunkesyttäjä kohensi selkäreppuaan ilmeettömänä. Mä kohautin olkapäitä ja se lähti mukaan.

Me istuttiin jalkakäytävän reunalle Kulman eteen ja katottiin ku autot valu ohi. Sillä ei ollu koskaan kiire. Me oltiin hiljaa ja sit mä huomasin et sillä oli törkeen hyvänmallinen rautaristi kaulassa, oikeen sellanen ruostunu raskas mitä paavit ripustaa kaulaan ku ponkasee duuniin. Tosi erikoinen.

– Mitä jätkä? mä kysyin kierrellen. Mä halusin sen ristin. Mut Pulunkesyttäjän kans ei voinu koskaan mennä suoraan asiaan, se oli yhtä helvetin töpeksimistä ja kaartelemista.

– Mitäs tässä, se hymähti. – Löysin muuten kevään ensimmäisen telkän rannasta, täytyy heti ilmottaa lintutieteelliseen.

Mä matkin Juria: Älä ihmeessä? Miten se sinne oli joutunut?

Se naurahti ylimielisesti eikä vastannu. Mä muistan vielä ku oltiin pienempiä niin sitä pidettiin jotekin kinginä koska se oli niin hullu ja kaikkien äitien mielestä viisas. Siitä oli kerran jossain Luontokerhon lehdessä kuvaki missä se seiso sellasen riivityn risukon vieressä ja hymyili lipevästi. Se oli kasvattanu jumalauta energiapajua ja seurannu sen kehitystä ja tehny jonku tutkielman siitä. Se kulki nokka pystyssä suunnilleen puol vuotta sen jälkeen. Nyt sen ajat alkaa olla pikku hiljaa ohi.

Mä sytytin tupakan ja Pulunkesyttäjä kaivo repustaan kiinankaalta, se nakersi aina jotain. Se takuulla käsittelee naisiakin niin ku vihanneksia: ensin kuorii ja imee mehut kurkkutorveensa ja paiskaa kannan hienostuneesti roskikseen.

– Mä meinaan lähteä kesäkuun lopussa pyöräretkelle Norjaan.

– Älä? Kenen kanssa?

Pulunkesyttäjä tunki kaalta suuhunsa ja pyyhki käsiään maihariin.

– Yhden porukan. Se on rauhankampanjan juttuja. Protesti tälle yhteiskunnalle.

Mä hengähdin ja vilkaisin sitä rukoilevasti. Mä en uskonut just sillä kiertaa selviäväni sen esitelmästä. Jos Roonalt päättää pamauttaa niin se ei marssimalla parane ja vielä vähemmän sillä että joku Pulunkesyttäjä kaahaa tandemilla Norjaan. Se sitä paitsi ODOTTI ydinsotaa ku orpopoika joulupakettia. Ja oli käyny suorittamassa asevelvollisuutensa sivarissa. Joku siviilipalveluksensaatana ottaa mua tosissaan aivoon. Tuli jenkki tai ryssä niin se on kuula kalloon mitä siinä turhia kaunistelemaan. Hitto mä en muuten kestä jenkkivaihto-oppilaita. Ne tulee tänne taaperteleen typerissä lippalakeissa ja telttafarkuissa ja voihkii OU RILI? ja ne on muka niin vilpittömän kiinnostuneita kaikesta ja olettaa et kaikki on helvetin kiinnostuneita niistä. Aina ne kyselee. Aina ne näyttää jotain dioja kotiseudultaan: alppeja ja keltaisia koulubusseja. Miks ne ei voi pysyä siellä missä ne on? Ne on niin läskejäki ettei niitä kattele kukaan.

– Mitä Korva hommaa kesän? kysy Pulunkesyttäjä. Se puhu musta aina kolmannessa persoonassa niin ku mua ei ois ollukkaan. Se tykkäs sanoa pelkästään sukunimellä, Korva, johtu kai sen mieltymyksestä ihmisyyteen ja inhimillisyyteen.

– Korva lähtee muille maille, mä sanoin ja puhalsin pari upeeta rengasta sen kunniaksi. – Kenen risti sulla muuten on kaulassa? Aika siisti risti.

Mä yritin näyttää viattoman välinpitämättömältä. Se ei noteerannu, jytysti vaan sitä saatanana purjonreuhkaansa.

– Ooksä pölliny ton Vaasan kirkkovaltuuston pyhäinjäännöskassakaapista?

– Anja anto.

Pulunkesyttäjän valkee esitaistelijan naama sai makean vivahteen. Anja oli sen vielä valkeempi tyttöystävä. Rillit, sandaalit, itämainen mekko, intianbasaarien imelä lemu ympärillä. Sillä oli naama ku Ajaxilla jynssätty pakastearkun kansi. Ei meikin meikkiä. Tukkaansa se kuulemma pesi mäntysuovalla ja siltä se rispaantunu harja kyllä vaikuttiki. Vastusti eläinkokeita. Sit se joogas, ne teki sitä molemmat. Tuijottivat varmaan käsi kädessä seinään ku pakanat ja ajattelivat keskittyneesti jotain pikkuvarpaan kynttä. Mua vaivas aina tolkuttomasti et kuin kiihkeitä ne oli. Mä en voinu kuvitella Pulunkesyttäjää kutemassa kenenkään kanssa. Anja kyllä anto ku enkeli, siitä mä olin ihan varma. Sellaset jotka vouhottaa purjolla ja käyttää nälkämaan muijien harsimia riepuja antaa aina.

– Paljonko tolla ristillä ois hintaa?

– Mä en myy tätä.

Pulunkesyttäjä katto mua raivostuttavan tyynesti. Se siinä meni niin yli, se tyyneys. Mä olisin toivonu sen joskus murtuvan ja itkevän naamansa punaseksi. On ihmisiä jotka on helvetin paljon mielenkiintosemman näkösiä sillon kun ne itkee.

– Onko tuo viimenen sana?

– Lähtisitsä messiin?

Se katto mua pienillä nepparisilmillään lasiensa takaa. Mua alko ottaa tosissaan kupoliin.

– Messiin? Mihin?

– No sinne Norjaan.

Mä olin otettu. Että mä jättäsin Vaasan ja Stokis-suunnitelmat ja lähtisin metsikköön maitoileen jonku idiootin jengin kans jotka roiskis nokkospihvejä naamaan ja jauhais Suuresta Huomisesta.

– Joskus toiste. Ei mua kiinnosta.

– Just niin, niin juuri kuule, tota se on tää kaikki!

Pulunkesyttäjällä alko keittää. Se yskäs ja pukkas rillejään tiukemmin päähänsä ja aloitti.

– Suomen nuorison pitäis tosiaanki olla enemmän mukana yhteisissä asioissa, olla aktiivisesti mukana toiminnassa! Liittysitte vaikka poliittisiin järjestöihin niin tuo kirottu alistuvuus kaikkoais. Pääasia et on aatesuunta, pohja. Se auttaa oman kuvan rakentamisessa, avartaa näkökenttää. Ei ole enää pelkkää Alpo Korvaa, on koko maailma eikä rajoja näy missään!

– Mä tiedän ne järjestöt, mä töksäytin. – Juri Lehtiniemi kuuluu yhteen niistä, kokoomuksen nuoriin. Muuta ne ei tee ku lätkii pingistä jossain kellareissa ja hokee Harri Holkerin linjoilla. Harri Holkerin linjoilla!

Mä melkeen syljin maahan. Mulle tuli taas mieleen Juri lapsena ku se kävi kokoomuksen järkkäämässä askartelukerhossa liimaamassa tikkuja typeriin pannunalustoihin. Se oli lapsena jos mahdollista vielä toivottomamman näkönen. Aina joku paksu villaliivi päällä ja tukka kynitty piikiksi. Sit sillä oli sellanen vaseliinipurkki josta se siveli suuhunsa rasvaa joka helvetin välissä. Sit se rasva paakkuuntu sen huuliin. Joskus se pisti purkkinsa kiertään ja kaikki sai sotkee turpansa vaseliinilla. Mitä kuvottavaa korruptiota.

Pulunkesyttäjä katto mun sylkemistä vakavasti. Mä tiesin et siinä meni viimenen mahdollisuus rautaristiin. – Kuule Korva, sano Pulunkesyttäjä.

– Olen pelkkänä korvana, mä sanoin.

– Sä vaan tuudittaudut unelmiin etkä tajua et jotain ois tehtävä. Maailma tuhoutuu eksä käsitä poju? Maailma tuhoutuu.

– Joo joo, mut eikse vois ajottua niin et kerkeis polttaa tän sätkän ekaks loppuun…

Mä en jaksanu, en jaksanu alkaa puhuun sen kans nyt. Se kuulu niihin jotka tarrautuu kiinni heti ku asettuu jollekki kannalle ja tukehduttaa sut lätkillään.

Onneksi mä näin miten Taala ajo keskustan vilinästä meitä kohti. Se polki ku hullu. Kun se tuli kohdalle niin se kurvas meiltä melkeen kintut poiki ja nauro päälle sairasmielisesti.

– Sisälle siitä ystävät, turvaan myrskytuulelta! se ulvo. Mua nauratti. Aurinko paisto ku viimestä päivää. Me noustiin ylös, Pulunkesyttäjä epäröi vähä mutt seuras kumminki Kulmaan sisälle.

Me valittiin suurin pöytä ja napattiin Taalan kanssa isot tuopit tiskiltä. Se ämmä ei koskaan kysyny papereita meiltä ku me oltiin sen mielestä niin symppiksiä. Pulunkesyttäjä haki appelsiinimehun.

Ku se tuli pöytään niin se repäs repun selästään ja kaivo sieltä ison pinkan papereita. – Mulla olis muuten tällasta täytettävää teille, se sano tärkeesti ja haki kuulamustekynäänsä maiharintaskusta. Ku se ei löytäny niin se siemaili hermostuneena mehuaan ja hyräili jotain.

– Anna ku isäs auttaa, Taala sano ja ojensi lyijykynän pätkää.

– Pidä se vaan ittelläs ja alkakaa täyttää kaavakkeita, komensi Pulunkesyttäjä. Me otettiin yks paperi. Siinä oli kysymyksiä ja vastausvaihtoehdot: täysin samaa mieltä, jossain määrin samaa mieltä, en ole varma, jossain määrin eri mieltä, täysin eri mieltä. Ensimmäinen kysymys: »Mitä mieltä olet väitteestä että Suomi pysyy malmivaroiltaan omavaraisena vielä pitkän ajan?»

– Ei! vingahti Taala ja peitti silmänsä. Se tärisyttä päätään ja kulautti olutta kurkkuunsa niin ku ois halunnu unohtaa ulkomaailman kokonaan.

– Mä en kestä enkä jaksa, ei kyllä tuo on mulle liikaa!

– Hiljaa! mä suhisin ja aloin tutkia paperia tarkemmin. Käsittämätöntä.

– Mä en oikeen nyt ymmärrä, mä sanoin vakavasti vakavalle Pulunkesyttäjälle.

– Mikä lähinnä ois epäselvää?

Se oli arvokkaan näkönen ku se imi terveyscoctailiaan. – No lähinnä… tai eiks me voitas tehdä niin et sä lukisit nää kysymykset mulle niin ku omin sanoin, vähä ihmisläheisemmin ja luettelisit vaihtoehdot niin mä vastaisin? Ku tällaiset kaavakkeet hämää mua, mä meen ihan lukkoon.

– Miksei, innostu Pulunkesyttäjä.

– Ja kuule, alota jostain helposta kysymyksestä niin siitä on hyvä sit kohottaa rimaa. Mä haluan olla kerranki tarkka ja täysin rehellinen.

– Joopa joo…

Taala kohotti naamaansa ja pullisti silmiään. – Mitä helvettiä sä nyt? se sihahti.

– Väite seitsemän, pauhas Pulunkesyttäjä, – Ydinvoimankäyttö energianlähteenä on yleisesti hyväksyttävää ja erityisesti pohjoisen asukkaille hyödyllistä ja edullista. Täysin samaa mieltä, jossain määrin samaa mieltä, en ole varma, jossain määrin eri mieltä, täysin eri mieltä?

– Jossain määrin eri mieltä, mä sanoin hetken huolellisen harkinnan jälkeen.

– Sä tapat mut, vinku Taala ja iski päätään pöytää vasten.

– Perustele, käski Pulunkesyttäjä ja veti rastia kaavakkeeseen.

– Miten niin perustele. Mä vaan oon jossain määrin eri mieltä. Se on kuule mun oma asia. Mun mielestä ei saa alkaa kaiveleen yksityiskohtia, täytyy olla tietty intimiteettisuoja. Noi voi olla kuule toisille vaikka kuinka kipeitä juttuja.

– Mitä kipeitä? Mitä sä tarkotat?

Mä hörppäsin ja vaikenin hetkeksi. – No seki yksi juttu mistä vieläki tuntuu niin raskaalta puhua… mä sanoin vaimeella äänellä. Taala hytky pöytää vasten hillittömästä naurusta. Pulunkesyttäjä tuijotti mua kynä kädessä.

– No?

– No… sen… Kyllä sä sen tiedät.

– Mä en tiedä mitään.

– No se Alta joen valjastaminen siellä Pohjois-Norjassa… se oli kuule semmonen juttu mulle… mä en oikein osaa puhuakaan siitä.

Taala räjähti kammottavaan nauruun. Sen olut meni väärään kurkkuun ja se alko yskiä niin et ketä tahansa ois yrjöttäny.

– Haluatsä jatkaa tätä vai et? kysy Pulunkesyttäjä hillitysti. Mä näin kumminki et hiki nousi sen otsalle ja silmät nuljahti kieroon. Aina ku se suuttu jostain niin sen silmät näytti kierommilta ku ne oli.

– Et kuin voi, kuin voi ihmiset tehdä sellasta… mä jatkoin katkonaisesti ja tuijotin seinään. – Kul sitä vähitellen menettää uskonsa ihmiseen, ei voi mitään. Ja on niin raskasta, repiä vanhoja haavoja uudelleen auki. Just kun ne oli arpeutunu.

– Saatanan taula! hihitti Taala kuolemaisillaan. – Sä teet mut saatanan taula ihan sairaaksi.

Pulunkesyttäjä luovutti. Se pakkas paperit reppuun ja vilkuili hermostuneena ovea. – Ei se niin vitsikästä ollu, se hymähti happamasti Taalalle. – Oli se! vinku Taala. Mä tunsin äkkiä hillitöntä hellyyttä sitä kohtaan. Aina se jakso nauraa mun jutuille, se ei koskaan jättäny mua. Mun on pakko rakastaa sitä joskus. Se on saanut kestää elämässään seki niin paljo. Se on just sellanen et aina ku se on pienenä laittanu pöydälle leikkieläimistä kaikenlaisia eläinasetelmia niin joku on tullu ja iskeny ne hajalle. Aina kun se on ollu näkemäisillään jotain niin joku saatana on tullu ja peittäny sen silmät. Mä en tiedä mitä muuta siihen liittyy mut sen mä ainaki tiedän et sen veli pisti sen muovitynnyriin ku se oli kuusvuotias ja päästi tynnyrin pyöriin kalliolta alas. Mulla ei oo lisättävää asiaan.

– Mitä te yleensä pelkäätte vai pelkäättekö te mitään? kysy Pulunkesyttäjä ja pyöritteli tyhjää mehulasia kädessään. Sillä oli filosofeeraamisen tarve.

– Mä pelkään jumiin jäämistä, mä sanoin.

– Mä en pelkää mitään, Taala sano.

– Jumiin jäämistä millä tavalla?

Pulunkesyttäjä rohkas mua katseellaan. Mitä helvetin raporttia se oikeen teki? Mittaili murrosikästen kevätmielialoja?

– No että jää vaan polkeen johonki paskaseen koloon äänitteleen listoja radiosta ja äänesteleen vittumaisia puolue-ehdokkaita, samoja mitä isoisäkin äänesti. Koko elämä yhtä helvetin kasetin kääntämistä. Joo ja hulluksi tuleminen kammottaa mua. Mä nään sellasia painajaisia missä mä oon valkosessa salissa ja lääkäri pitelee mua niskasta ja osottelee mua kynällä kinttuihin ja esitelmöi joillekki ilkeennäkösille hihhuleille jotain… myös hänen jalkojensa asento viittaa jonkinasteisiin fobioihin…

– Mielenkiintosta, sano Pulunkesyttäjä.

– Joo ja joskus mä oon pelänny et mitä jos tulis aivoinvalidiksi.

– Paskat, tuhahti Taala. – Menis kesäleirille ja iskis toisen invalidin.

– Pidä sä turpas kiinni, mä hermostuin melkeen tosissani. Sit Taala teki tietyn ilmeensä ja mä sulin htei. – Muistaksä Taala ku meille näytettiin kerran koulussa se yks filmi. Invalideista puheen ollen.

– Mikä?

– Se missä se cp-vammanen poika soitteli pianoa ja kerto juttuja. Hitto se oli fiksu, kirjotteli runoja luonnosta. Sit se luki Shakespeariaki. Tajuuksä Pulunkesyttäjä, se cp selitti ihan ku asiantuntija miten Hamlet kävi kaksintaistelun ja lopulta tuupertu kuolleena maahan, se selitti ja soitti samalla pianoa niin ku taustamusiikiksi.

Ei vaikutusta. Juma, mä yritän vetää vakavaa linjaa ja olla luottamuksellinen, ja ohi menee. Mut Pulunkesyttäjän kanssa on aina niin ku puhus ittensä kanssa. Joka sana kimpoo ku seinästä takas ja kuulostaa falskilta. Tai sit se vastaa hiljaisuudella. Pahinta mitä toiselle voi tehä on hiljasuus.

Sellanen se on: kyselee mitä toiset pelkää ja mikä niille on tärkeetä mut siihen itteensä ei kyllä vaikuta kukaan eikä mikään. Se vaan venttaa tilaisuutta että sais syytää elämänviisautta toisen naamaan. Jos mä vaikka joskus menisin sen luo ja nostasin pistoolin ohimolle ja sanosin että nyt Pulunkesyttäjä, et kai pane pahaksesi jos vähän hilautan kuulaa kallooni, niin se sanois: »Niin, kannattaa aina tarkoin harkita tämäntyyppisiä ratkaisuja, miettiä onko jo tarpeeksi kypsä, tunteeko jo itsensä, onko tehnyt itselleen selväksi motiivinsa ja mahdollisuutensa, oikean ja väärän. Mutta jos mielessäsi olet tarpeeksi miettinyt asiaa, tee se kaikin mokomin. Kunnioitan ratkaisuasi mutta älä sotke maihariani.» Pelkääminen, jumalavita. Mä en uskalla pelätä, en uskalla. Jumiin jääminen ja turtuminen, ne ne on. Mä en pelkää tuskaa enkä sellasta, tuska on joskus niin kovaa et siinä vois uida. Niin kovaa ettei se edes satu sillai turruttavasti. Se on niin ku korkee ääni joka hajottaa peilin muttei sitä juuri kuule. Mene nyt sitte selvittämään Pulunkesyttäjälle.

En mä pohjimmiltani sen aatteita niin kovasti halveksi. Onhan se hyvä että niitäki vielä löytyy jotka välittää yhteisestä vastuusta ja kaikenlaisista kehitysmaaongelmista. Taala heittää raakaa herjaa kaikesta mikä liittyy ambomaihin. Kerranki hissantunnilla se alko räkättään ku meille näytettiin sellasta etiopialaista äijää jolla oli silmät just pulpahtamassa päästä. – Ei me tollakaan hyvin, se nauraa hekotti. Se itte näytti hapankorpulta jolla on EEG pelkkää karhunlankaa. Se on niin laiha niin laiha, posketki lommolla ku puolalaisella omenalla. Ku se uppoo nahkarotsinsa sisään niin näyttää ku sillä ei ois kaulaa ollenkaan.

Kerran me oltiin kaupungilla ja joku punasen ristin nainen seiso kipon kanssa vahdissa ja Taala meni ja pudotti kippoon merkkarin. Muija kai luuli sitä markaksi ku välskäytti niin söpön hymyn että. Mua nöyryyttäs olla siellä seisomassa ja rukoilemassa että ei teiltä nyt hyvät ihmiset liikenis paria äyriä, pitäs saada kolmannen maailman porukoille jotakin pureksittavaa. Eikä kukaan anna. Mäkään en anna. Tuntuu ettei se menis perille kumminkaan, juuttus vaan jonneki välille johonki sellaseen rahastoon ja sillä rakennettas kirjastotalojen monumentteja. Mä kuljen ohi vaan ja sekunnin ajan on paha olo. Sit ku saa vakituisen työpaikan ja oman auton niin voi harkita niitä lahjusasioitaki.

Mun maailmaan ei toistaseksi mahdu mitään Kolmatta maailmaa. Mä en osaa ajatella niin synkästi ku pitäs. Kaikki on muka niin mustaa, ei edes rokkareilla oo enää hauskaa. Pelle Miljoona oli aika lupaava jätkä alussa, mä tykkäsin kuunnella sen kipaleita jopa monta kertaa peräkäin. Mut sit sen piti alkaa sotkeutuun maailman ajankohtaisiin asioihin, se alko laulaa siitä miten kaikki on tuskallista ja toivotonta ja edessä on jäävuori ja ympärillä vaan kylmä pimeä avaruus ja myrskyävä ahnas meri. Kaiken lisäksi se paljastu kommariksi. Kaikki hyvät jätkät paljastuu lopussa kommareiksi. Ja jos mä jotain vihaan niin politiikkaa. Sen pitää aina tulla pilaamaan kaikki. Mutsi on mieletön kokoomuslainen, oikee napakka äärilaitatolkuttaja, juoksee kaikki illat kokouksissa naputtelemassa. Se tuskin syö yhtä sienilajia jonka nimi on punikki. Kun mä olin jotain neljätoista niin mä innostuin käymään peli-illassa kommareiden vaalitalolla ja ku mutsi sai tietää niin se sai raivarin ja mä sain porttikiellon – for ever.

Kerran mulla oli yks tyttö, erikoistapaus. Me ei seurusteltu mut se oli aika tärkee mulle. Me ei missään nimessä haluttu roikkua toisissa ku me molemmat tykättiin et varmin tapa pilata ihmissuhde on tutustua toiseen oikeen kunnolla. No, aluks mä kunnioitin sitä just siks ettei se kumarrellu ketään eikä ollu yhtään mikään. Mä kohelsin sen kanssa joka paikassa, me pistettiin pizzataikinaa ihmisten postilaatikoihin ja myrkytettiin koulun akvaariosta kaikki kultakalat eikä kärähdetty. Sit se teki sen. Alko leikkiä jotain kepulaisten pelinappulaa. Joku sen tuttu oli keskustapuolueen jotain sosiaalipamppuja ja se iski silmänsä Piikkiin. Mä sanoin sitä Piikiksi ku se näytti aivan peikkotytöltä. Piikki oli hyvä laulaan ja se palkkas sen johonki puolueen pirskeisiin vetään virttä isosta rahasta. Mä näin lehdessä kuvan. Vihree ruttunen pusakka päällä, suu ammollaan neliapilan ja Virolaisen Valtakunnan puolesta. Se koko ihminen meni siitä pilalle. Mä aloin kutsua sitä Pieneksi Vihreäksi Vaikuttajaksi ja se lähti lopullisesti.

– Allu haetsä enää toista tuoppia?

Taalan pukkas mua kylkeen. – Joo sen ku, mä ynisin ja hain toisen. Ikkunapöydässä istu kaks surkeeta tyyppiä mitkä mä olin nähny aikasemminkin. Kaks paksua jätkää joilla ei oo kaulaa. Ne kiinnitti aina mun huomion, jostain syystä. Mua itkettää harvoin mut niitten kohtalo kosketti mua, ne jutteli keskenään helvetin innostuneesti jostain tekniikan ihmeestä eikä aavistanu mikä helvetillinen elämä niitä odotti. Saatana, ei oo mitään niin järkyttävää ku kaks kaulatonta jätkää ku ne keskustelee innostuneesti tekniikasta. Mä tiesin et Taalalla oli rahat loppu ja se halus puolet multa. Mä lorautin sen lasiin kaks kolmasosaa. Se lähetti mulle pöydän yli lentosuukon.

– Tota menoa teille molemmille tulee eteen vielä pahemman laatuinen alkoholi-ongelma, ennusti Pulunkesyttäjä. Mä en tajua mitä se siinä vielä istu. Mä oisin jo halunnu puhua Taalan kans siitä Stokiksesta.

– Eikö sulla taaskaan muut rullaa päässä ku ongelmat? Taala huokas. – Mä en jaksa enää, mua ei kiinnosta maailma. Mua ei kiinnosta uutiset. Mua ei kiinnosta mikään, ei edes naiset. Painukoot luostariin vaan kaikki, mua ei kiinnosta korkata niitä. Mua ei kiinnosta El Salvadori eikä Puolan ongelma. Ja entä juutalaisongelma, seki tungetaan joka saatanan paikkaan. Mene minne tahansa elokuviin niin kyllä näät nyyhkystoorin keskitysleirin rakastavaisista. Ne on kuollu, kaikki.

– Sullahan on nyt oikeudentaju kokonaan himmenny mielestä, mä sanoin painokkaasti ja Taala räjähti nauruun. Siihen aikaan ku Polttouhrit tuli telkusta niin kouluun tuli rytinällä judekuume. Reksi hädissään kuulutteli että nyt meillä on kaikilla oikeudentaju himmenny mielestä ku me raapustetaan judea ja daavidin tähteä joka paikkaan ja punkkari oli kunnon punkkari vasta sitte ku sillä oli hakaristi rotsin selässä. Yks jätkä sai potkut joulusta kolmeksi viikoksi ku se sano kotitaloustunnilla yhelle likalle et tule juskubeibi, mä oon lämmittäny uunin sulle.

– Montako jutskua mahtuu pikku fiiattiin? mä kysyin Taalalta.

– Kaks eteen kaks taakse yks tuhkakuppiin! kieku Taala.

– Nää on vakavia asioita, sano Pulunkesyttäjä.

– Entä kiinalaisongelma! mä innostuin. – Kaikki selittää et kohta alkaa kiehua ku niitä on siellä niin paljo ettei ne voi henkeä vetää ja kohta ne panee alulle kolmannen maailmansodan. Kaikki saatana ehdottelee että eikö niitä voitas levitellä ympäriinsä, joka maa sais osan. Miten sitte suu pantas jos tännekki kipattas miljoona pullukkaa vinosilmästä kiinalaista että olkaa hyvä siinä on teidän osuus. Heti seurais lisää katastrofeja ja työttömyyttä ja sekasikiöitä. MUA ei kyllä haittais, tänne vaan vaikka koko porukka.

Pulunkesyttäjä alko vilkuilla seinille hiljasen pahastuneena. Oishan mun pitäny muistaa et se oli työtön. Kaikki Pulunkesyttäjän kaveritki oli työttömiä. Niistä oli huippua istua Sokoksen baarissa pitämässä marttyyrien kerhoaan. Siellä ne raapusti pimeitä tankoja sinisiin runovihkoihin. Mä tunnen jotenkuten yhden niistä, oikeen Kortiston Superkunkun. Sitä sanotaan Marsuksi. Ennätys: kolme vuotta täysin työttömänä. Se juo ööliä ja puhuu levottomia, johtuu kai pilvestä ja turhautumista. Se sanoo aina et kaikki muut ku se on vingahtaneita elintasoäpäriä. Kännissä se kuvittelee olevansa Jeesus Nasaretilainen: Niin minä sanon teille: ottakaa kalani ja toinen silmistäni. Tässä ne ovat minun silmäni, ottakaa niistä toinen. Eväni ja pyrstöni ovat veressä, ottakaa vastaan ne molemmat. Sitä se kans hokee ettei se voi synnyttää roskalaatikkoon. Et se on raskaana eikä voi synnyttää roskalaatikkoon.

Marsun opetuslapsi Saukka kuoli vuosi sitte. Sillä oli rästissä kolmen päivän nälkälakko ja jotain pilveä. Se meni katolle ja käski kaikkien kattoa miten hän osaa lentää. Osashan se.

Jos mä joutuisin työttömäksi niin en mä tollaisia temppuja alottas. Ehkä mä sillon tällön ottasin nakit silmille mut en mä muuttas Sokoksen baariin asuun enkä liittys runoklubiin. Miksei kukaan niistä työttömistä lorttipäistä tajua että ne vois kehittää itseään kun on aikaa? Ne vois laukata kirjastossa kuuntelemassa heavyä ja lukea jännäreitä ja painua vaikka saamen kielikursseille.

Jos mä oisin työtön niin mä menisin satamaan kattoon miten lokit syöksyy vauhdista veteen. Mä laskisin montako kalaa ne jaksaa syödä per nuppi. Mä viihdyn satamassa, siellä on niin vapaa ja vahva olo.

Itsaria mä en tekis koskaan. Mä oon lukenu tilastoja ja huomannu et ihmisiä kaatuu ku pipoa vuosittain, siitä ei vaan puhuta. Äijät leikkaa linkkarilla aataminomenan kahtia, ämmät maitoilee ja kumoaa pilleripurkin naamaan. Mä en voi hyväksyä. Jos mä epäonnistun niin sit valitettavasti käy niin, mut ainaki mä haluan jäädä katteleen miten se tapahtuu.

– Ala pitää Anna-lehden nuorten palstaa niin o isit elementissäs, mä ehdotin ihan vilpittömästi Pulunkesyttäjälle. – Kato, saisit töitä ja samalla saisit toteuttaa tota luonnollista vastuunhaluas. Ettei sun tarvi perustaa mitään kananpoikien sijoituskotia sentään.

Taalalla meni taas väärään kurkkuun. Se hyppäs pöydälle ja alko naukua Pulunkesyttäjälle: Mitä teen, olen aivan epätoivoinen? Toisessa rinnassani nykii omituisesti joka toinen yö ja nyt siihen on ilmaantunut kummallinen patti. En uskalla puhua äidilleni joka on juoppo. Ystäviä minulla ei ole. Harrastan postimerkkien keräilyä mutta isäni haluaisi minun lopettavan senkin koska näköni huononee koko ajan hälyttävästi. Lisäksi on esiintynyt välivuotoja silloin tällöin ja pelkään että koirani saa vatsasyövän. Koira on minulle hyvin rakas ja ainut ystäväni. Auta! Nimimerkki pieni surullinen skorppiooni!

Pulunkesyttäjä hymähti. Baarinpitäjä-ämmä vilkas meidän pöytää merkitsevästi. Kohta me lennettäs niin ku aina. Mut mä en voinu olla nauramatta ku seinähullu.

– Kaikki tuijottaa sua, huomautti Pulunkesyttäjä vaivautuneena.

– Huu! kiljui Taala. – Poikakaverini käyttäytyy omituisesti? Hän vaatii minua menemään suudelmia pitemmälle! Eikö luonteeni riitä hänelle? Lisäksi olen Hanoi Rocks -fani ja hän on niin mustasukkainen että toistuvasti repii lempikuvani irti seinästä. Eräs Sirkka vilkuilee poikakaveriani ja olen pannut merkille että poikakaverini on myös kiinnostunut hänestä. Hänellä on isompi takapuoli kuin minulla ja hän saa aina uusia vaatteita koska on lääkäriperheestä. Jatkanko vielä ja odotan että kaikki kääntyy hyväksi vai yritänkö yksin? Eron mahdollisuuden ajatteleminen masentaa minua! Auta Pulunkesyttäjä-kulta! Nimimerkki Masentunut Marilyn.

– Siirry, käski Pulunkesyttäjä. Se kaivo povaristaan pussillisen raakoja papuja ja nakkas kurkkuunsa niin ku hermolääkkeeksi. Taala kolahti takas tuolilleen ja skoolas mun kanssa loput oluensa ja nauro räkäsesti vitsilleen. Se nauro aina omille vitseilleen vaikkei kellään muulla ois ollut tippaakaan hauskaa.

– Teillä on täysin vääristyny kuva elämästä, ilmotti Pulunkesyttäjä. Se oli vieläki tyyni ja levollinen, se oli takuulla käyny jotku kursit joskus.

– Mitä sitte, mä kysyin. Helvetti, se vältteli aina katsetta. – Mitä sitte vaikka meillä oiski vääristyny kuva elämästä, kunhan me vaan pärjätään. Nämä on niin niitä aikoja Pulunkesyttäjä-pieni, päämääränä on ainoastaan hengissä selviäminen!

Pulunkesyttäjä hymyili oudosti. – Sunki henkisellä tasollas Korva, se ihmetteli vaisusti ja nielas papumössönsä.

– Mulla ei oo henkistä tasoa. Mulle kuule riittää onnen saavuttamiseksi Hukkaputki ja keksipaketti.

– Riippuu keksien laadusta, huomautti Taala. – Mun kohdalla taas tuo Pieni Talo Preerialla antaa aina uutta uskoa elämään. Siinä kato uskalletaan antaa puhtaille tunteille valta. Siinä esiintyy hyviä rehellisiä ihmisiä. Ingalssin perhe kasvaa koko ajan ku ne ottaa aina orpolapsia, se isä Zarles ei välitä yhtään vaikka niitten elintaso laskee ku se vaan säälii ja säälii. Niitten yks tyttö Mary on sokee ja Loora on opettaja, siinäki taakkaa kerrakseen. Voi helvetti, se on mun mutsin lempiohjelma kanssa. Se makaa sohvalla ja vollottaa joka sunnuntai ja syö Domino-keksejä. Mitä enemmän ne ottaa ottolapsia niin sitä enemmän mutsi syö dominoja ja lihoo ja mölisee. Ja sit on Smurffit, ne on todella fantastisia. Mitä olet mieltä Pulunkesyttäjä, Smurffeista?

– Mä en oo niistä mitään mieltä, torju Pulunkesyttäjä.

– Tiedätsä yleensä niistä mitään?

– Taala kumartu taas haastavasti siihen päin. Pulunkesyttäjä räpläs maiharinsa vetoketjua kyllästyneenä.

– En.

– Älä yritä. Kerro ny edes jotain!

– No… se on jotain pieniä sinisiä huononäkösiä… mistä mä tiedän.

– Pieniä sinisiä huononäkösiä?

Pulunkesyttäjä nyökkäs lyhyesti. Taala loikkas ylös ja nosti sen käden kattoa kohti. – Ja tässä hän on! se kuulutti riemastuneena. – Tässä näette hänet raskaan työprosessinsa jälkeen, hän teki sen, laajan tutkielman Smurffeista! Onko takki tyhjä, professori PLK? Mitkä ovat tunnelmat?

– Mua ei tosiaankaan huvita, sanoi Pulunkesyttäjä matalasti. Koko baari töllötti meitä. Taala päästi käden ja valahti taas tuolilleen. Sillä oli hurmaava nousuhumala. Mulla ei tuntunu missään.

– Korva, sano Pulunkesyttäjä.

Mä nyökkäsin auliisti.

– Saanko mä kysyä sulta yhden kysymyksen johon sä vastaat ihan rehellisesti.

– Kysy.

– Mitä sä kunnioitat tässä maailmassa eniten?

Mä mietin hetken ja sormeilin tuopin reunoja.

– Eeva Braunia.

Hiljaisuus. Pulunkesyttäjä katto mua suoraan silmien syvyyksiin.

– Sä lupasit vastata rehellisesti.

– Mä vastasin rehellisesti. Eeva Braunia.

– Perustele.

– No jumalauta, se nainen osas rakastaa! Mä en voi olla kunnioittamatta sellasta rakkautta. Se vaan rakasti. Vaikka sen mies pisti mäsäksi puoli maapalloa ja veti nirrin viideltä miljoonalta juutalaiselta niin se anto sille edestä ja takaa. Nuori uljasryhtinen nainen mustassa askeettisessa koltussa ja korkokengissä. Vaalee ja viilee ku enkeli. Ei oo parempaa.

Pulunkesyttäjä ei vastannu. Taala ei keksiny kommenttia. Koko tilanne oli jotenki pysähtyny.

Mulle ei tulla puhuun mistään kunnioituksesta. Eikä yhteisistä asioista. Koska mä en jää tänne, mä muutan minne tahansa, pois kaikkien tylsien vaahtoturpien ja koppakuoristen geimeistä. Mä haluan lähteä ihan yksin. Hautaisin menneisyyden ja polttaisin sillat takaani säälimättä. Muuta mä en siellä tekis ku pelaisin flipperiä pimeissä pelihalleissa ja kattelisin katuvaloja ikkunasta siihen asti kun ne sammuu. Sit mä ottaisin kämppääni ulkomaalaisen tytön jonka kans mä en vois puhua sanaakaan, meillä ois oma merkkikieli. Ja meillä ois vapaus mennä ja tulla. Mut kumminkin me vaan tultais.

– Mitä sä nyt tuijotat? mä kysyin Pulunkesyttäjältä.

– Luuleksä mua aivan hulluksi?

– Eksä sitte oo?

Mä nousin mielenosoituksellisesti seisoon. Pulunkesyttäjä hymyili.

– No?

– Ei mitään. Tuli äitiä ikävä.

Taala hiippaili mun ohi ulos enkä mäkään keksiny enää muuta sanomista. Mä jätin sen siihen uneksimaan paremmasta maailmasta ja herneenpalonsuojelijajengistään ja kalpeesta ämmästään. Se ei takuulla välittäny siitä rautarististä.