Itäinen Pitkäkatu Turun syystalvessa.
Liikenteen katkun harmaaksi sävyttämä loppumaton kuilu. Loskaisia kinoksia, jotka näyttivät jättimäisiltä ysköksiltä katuvarsilla. Nykivä, kirskahteleva, hermostunut liikenne. Autoissa talvenkalpeat nyrkit puristuivat ratteihin ja kirous oli herkässä. Jalankulkijat pyyhkivät autojen roiskimaa kuraa pitkien takkiensa helmoista, yrittivät liukastella painavat halpamyymälän muovikassit käsissään yli katujen.
Talvipäivän lyhyt vaaleampi hetki oli jo takanapäin. Ja hyvä niin. Mikään ei sopinut paremmin tähän ilmastoon, kaupunkiin, mielentilaan kuin armahtava, kaiken kätkevä pimeys.
Pimeys, mustasukkaisuus, mustelmat, musta mieli.
Mikähän oikeastaan olisi tämän maankolkan kansallisväri?
TV-Keidas Hätönen & Kumpulainen Oy:n näyteikkuna loisti kirkasta valoaan sakenevan harmauden eri sävyissä kyyristelevälle kadulle. Ikiliikkujan näköinen vanne kiersi loputtomasti kullanvärisen ympyrän sisällä, valomainos toisti vuoron perään hyvän joulun toivotusta ja Saloran uuden digitaalimallin erikoistarjousta. Terhakka mekaaninen tonttu hakkasi tyhmä hymy punaisilla huulillaan pientä rumpua, ja erivärisiä sähkökynttilöitä oli ripustettu kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Se oli Hätösen & Kumpulaisen käsitys jouluikkunasta. Ei se ollut paljon se.
Jussi Vareksen vaaleansininen, paksun kurakerroksen peittämä Kupla oli pysäköity aivan liikkeen eteen. Vares itse oli sisällä ja jutteli omistajien kanssa valtavan pyramidinmuotoisen mikrouunikeon vieressä.
Hätönen & Kumpulainen olivat Vareksen vanhoja liiketuttuja. Aina kun osamaksu- tai luottokorttihuijari kusetti liikkeestä tavaraerän, otettiin yhteyttä Varekseen ja hän yritti löytää kamat. Omalla riskillä, mutta provikan mahdollisuus oli neljäsosa tavaran vähittäismyyntiarvosta.
Homma ei ollut herkkua, mutta se takasi luottamuksellisia tutkimuksia tekevälle yksityisyrittäjälle hiljaisimpina aikoina edes jonkinlaisen leivän. Vaikka nyt olikin pikkujouluaika meneillään, ei aina riittänyt harharetkillä liikkuvia isiä ja äitejä varjostettaviksi. Ja niin alas Vares ei ollut vielä vajonnut, että olisi suostunut seisoskelemaan koko pitkän päivän lahjanhaalijoiden tönittävänä hikisessä marketissa – päivän ainoana saaliina kenties joku kissanruokapurkkia karvahattunsa alla salakuljettava eläkeläismuori.
Vares oli jäljittänyt kaveria, joka oli huijannut liikkeestä pari viikkoa sitten 26-tuumaisen, videot ja kalliimman luokan hifi-laitteiston. Miehen tuntomerkit olivat heti eilen, tehtävästä kerrottaessa, saaneet pari kelloa kilisemään Vareksen pääkopassa, ja tänään koko komeus oli jo löytynytkin eräästä tutuhkosta osoitteesta Varissuolta.
Onnistunut keikka merkitsi liikekumppaneille arvokkaan lastin takaisinsaantia ja Jussi Varekselle kolmea tonnia, mikä ei hänen taloudellisessa tilanteessaan ollut ollenkaan väheksyttävä summa. Tyytyväisyys oli molemminpuolinen. Kitkerät kahvit oli juotu takahuoneessa pienistä käteen hajoavista Costa Rican mainosmukeista, ja Vares oli saanut shekin lompakkoonsa. Nyt oli lähtötervehdysten ja pakollisten joulutoivotusten aika.
”Hyvät myynnit vaan herroille. Ja palataan asiaan taas kun tarvetta ilmenee”, Vares kätteli miehet vuoron perään.
”Ka-kai si-sitä i-i-ilmenee. Jo-joulumyynti kä-käy nyt niin kuumana”, Änkkä-Hätönen hymyili.
”Hyvät joulut vaan. Toivottavasti ei tarvitse enää tämän vuoden puolella kuitenkaan vaivata”, Karso-Kumpulainen iski silmää. Se oli vekkulin näköistä, sillä hänen toinen silmänsä katsoi vasemmalle leipäkoneita ja toinen pupilli sojotti oikealle kohti uusia cd-soittimia. Tuollainen kauppias oli varmasti myymälävarkaiden kauhu.
Vares toivotti hyvät pyhät ja astui kauluksiaan nostellen ulos räntäsateeseen. Taivaalta tippuva tavara ei ollut ainoastaan jalkarätin kokoista vaan myös väristä. Todennäköisesti haju ja makukin olisivat täsmänneet.
Vääntäytyessään Kuplan ratin taakse Vares oli muistelevinaan, että vielä pari vuotta takaperin oli TV-Keitaan kuljetuksista vastannut mies, joka oli tunnettu Kuuro-Koskisena. Jos asiakas käski kantaa videot salin puolelle niin Koskinen alkoi etsiä saunaneteistä.
Vares toivoi todellakin, että Karso-Kumpulaisen ja Änkkä-Hätösen liikkeessä myytävä tavara edes oli priimakuntoista.
Kupla hyrähti käyntiin tavalliseen tapaan kolmannella käskyllä. Autolla oli ikää kunnioitettavasti ja Vares piti sitä arvossa. Tässä tunteessa oli tietenkin mukana monivuotisen tuttavuuden luomaa toveruutta, mutta suoraan sanottuna tuoreemman ajopelin hankkiminen olisi tuottanut miehen kuilunreunataloudelle lopullisen iskun.
Vares työnsi kirahtavan vaihteen silmään ja teki kadulla U-käännöksen. Auton takapää heitti parit tyttömäiset pyöräytykset ja sitten meno oikeni. Nastarenkaat alkoivat olla siinä kunnossa, että jos auto olisi sattunut talvikatsastettavaksi, olisivat renkaat jo muutaman kesän verran lilluneet laiturin pehmusteina.
Vares kaarsi Itäiseltä kadulta Kaskenkadulle. Sitten hän väänsi Sirkkalankatua ylös oikealle. Jyrkässä Vartiovuorennousussa renkaat sutivat taas hieman vaihdettaessa.
Vares saapui mäen harjalle ja vaihtoi isomman silmään. Alkoi pitkä lasku kohti Uudenmaankatua. Ajaja havaitsi valojen vaihtuvan punaiseen alhaalla risteyksessä, mutta hänen mietteensä harhailivat sekunnin tai pari muualla, päivän merkityksettömissä pikkuasioissa.
Hän alkoi hiljentää samoilla kohdilla kuin paremmilla keleillä oli tapana. Nyt koko jyrkkä alamäki oli kuitenkin vastasataneen kostean nuoskan peitossa. Sileät, melkein nastattomat renkaat alkoivat liukua. Vareksen sydän löi kertaalleen tyhjää. Hän painoi vielä kerran tuloksetta jarrua, ja kun tilanne vain paheni hän iski jalkansa kytkimelle. Aivoissa takoi pelkästään yksi ajatus. Vauhtia ei saa enää pysäytetyksi. Nyt ei auta muu kuin yrittää palauttaa auton ohjattavuus ja sitten löytää Kuplan mentävä reikä alhaalla soljuvasta katkeamattoman näköisestä liikennevirrasta.
Vares puri hampaansa yhteen niin että päälaki kitisi. Hän jännitti käsivartensa, jalkansa ja niskalihaksensa eikä voinut muuta kuin antaa mennä.
Vastaan tulevalla Helsingin suuntaan vievällä kaistalla löytyi juuri sopiva aukko, sillä aina varuillaan oleva taksikuski oli havainnut mitä oli tulossa ja onnistui antamaan kuran peittämälle Kuplalle tietä nopealla, hallitulla jarrutuksella.
Vares painoi kaasua ja luuli jo hetken selviävänsä toisestakin kaistasta. Oikealta tulevan leipomon pakettiauton vauhti oli kuitenkin liian kova. Sen kuljettaja oli unohtunut kuuntelemaan kymmenesosasekuntia liian pitkäksi aikaa paikallisradion itsekseen hihittelevää juontajaa.
Transit iski voimalla Kuplan takaosaan ja heitti kevyemmän ajopelin päin liikennevalopylvästä. Jykevä terästolppa painui puoli metriä sisälle auton kaarevalinjaiseen perään. Kupla liimaantui siihen kuin keihääseen vangittu kampela, ja muutaman hurjan ulvahduksen jälkeen sen moottori sammui ikiajoiksi. Kihisevä höyrypilvi levisi yli räntäsohjoisen asfaltin. Leipomon pulla-auto jäi risteykseen poikittain, mutta ainoastaan sen keulamaski oli kärsinyt kolhuja. Transitin takaovi oli levähtänyt auki ja kymmenet tuoreelta tuoksuvat ranskanleivät uiskentelivat vetisen hyhmän seassa.
Vares seisoi vapisevin polvin liikennevalopylvään juurella ja valui sitten hiljalleen istuvaan asentoon.
Taksikuski tuli yli kadun hyvää vauhtia. Mies sipsutteli nahkakengillään sohjopaikoissa kuin balettikoululainen.
”Miten kävi. Sattuko?” kuski huuteli.
”Ei muuten mutta pää soi”, Vares sanoi silmiään pyöritellen.
”Oli karvasta kiinni että ehdin jarruttaa. Se oliski ollut vakavampi juttu jos mä olisi ookannut mersulla kuljettajan puolelta sisään.” Taksimies seisoi Kuplan vierellä lakki kourassaan kuin hautajaisissa.
”Onko poliisi soitettu”, söhelsi järkyttynyt pulla-auton kuljettaja, nuori finninaamainen poika.
”Oliko kasko kunnossa?” kysyi taksikuski.
”Oli. Mutta omavastuu oli viissataa. Eli penniäkään ei tipu.”
Varesta nauratti. Vaikka hän ei ymmärtänyt mikä tässä nyt oli muka niin hauskaa.
Poliisi hoiti paperityöt risteyksessä sutjakasti. Paikalle tuli hinausauto alle aikayksikön, ja Kupla nostettiin koukulla vetoasentoon. Vares katseli uskollista, viimeisen henkäyksensä antanutta reissukaveria murheilla mielin.
”Mihin osoitteeseen tämä vedetään? Mulla olisi suositella luotettava korjaamo.” Vetoauton kuski oli naamioitunut korkealle nostetulla kaulaliinalla ja matalalle vedetyllä pesemättömällä pipolla. Nyt hän ajatteli jo mahdollisia bonuksiaan.
”Lähimmälle romuttamolle”, Vares puhui suupielestään kadun tummalle sohjolle.
”Vai niin. No, mihis kuljetuslasku?”
Vares kaivoi lompakkonsa esiin. Oikeaan olkapäähän koski. Hän ojensi sanaakaan sanomatta korttinsa hinauskuskille.
”Minkälainen olo teillä on?” Nuoren poliisin kysymyksessä oli osanottoa.
”Päässä humisee vieläkin kummasti.”
”Onko humissut koko ajan tällistä saakka?”
”Eikun vuodesta 79.” Vares sylkäisi pitkän rään. Hän osui keskelle liikennevalotolppaa.
Poliisi oli hetken vaiti. Hän mietti hetken sitä mahdollisuutta että virkavallan kustannuksella pilailtiin. Ongelma ei ratkennut. Nuorempi konstaapeli tyytyi toteamaan virallisella äänellä:
”Parempi, että käytte näyttäytymässä poliklinikalla. Tällaisten kolausten kanssa ei parane leikkiä. Tuolla postin tolpalla näyttää olevan vapaa taksi.”