Punakylkinen, kerrostalon korkuinen laiva irtautui laiturista. Potkureiden lavat panivat kylmän, jäähyhmäisen veden liikkeeseen ja ylhäällä komentosillalla kouliintuneet kädet määräsivät kolossille suunnan kohti itään aukeavaa salmea. Sitä tuskin erottui pimeyden ja vedestä kymmenen asteen pakkasilmaan kohoavan usvan keskeltä.
Pari kantta alempana nojasi kylmyyttä hohkaavaan kaiteeseen korkea ja leveä, auki repsottavaan tikkitakkiin pukeutunut mies. Hänen kädessään kärysi kuin unohtuneena savukkeentumppi, se erottui autiolla kannella seinän tummaa varjoa vasten kuin tropiikin tulikärpänen. Mies tuijotti silmä rävähtämättömänä hitaasti etääntyvää rantaa, sen korkeaa kalliorinnettä ja rinteen huipulla näkyvää valaistujen ikkunoiden rivistöä, jossa valot elivät ja kuolivat; syttyivät ja sammuivat. Sitten hän käänsi katsettaan oikealle. Vanhan kaupungin silhuetti oli epätasainen ja siellä näytti olevan valoja harvemmassa. Ainoastaan Kuninkaanlinna seisoi mäellään valonheittäjien ristitulessa – korskean näköisenä ikuisessa juhlavalaistuksessaan.
Mies karautti kurkkuaan ja sai kielelleen kunnon klöntin. Hän sylkäisi sen kuohuvaan vanaveteen voimalla, kuin olisi halunnut vielä lähtiäisiksi antaa terveiset terminaalin lasiseinien sisällä laivan kulkua seuraaville saattajilleen.
Kaksi Tukholman kaupungin järjestyspoliisin konstaapelia oli saattanut tunti aiemmin miehen laivaan vievälle rampille saakka. Hänellä oli takanaan 21 kuukautta ruotsalaisessa vankilassa. Nyt kotimaa saisi taas ottaa poikansa vastaan – enemmän tai vähemmän avosylin.
Mies imi vielä viimeiset henkoset savukkeestaan ja viskasi sitten tumpin yli laidan. Hän käänsi katseensa laivan menosuuntaan, kohti itää. Hytin ikkunasta heijastuva valo osui kasvoille, joita kukaan ei parhaimmalla tahdollakaan voinut kutsua mukavan tai sympaattisen näköisiksi. Ja miehen sulkeutunut, vihamielinen ilme ei mitenkään pehmentänyt vaikutelmaa.
Leuka oli neliskanttinen ja ehkä hieman liiankin ulospäin työntyvä suhteessa otsan kaareen. Suu oli leveä mutta ohuthuulinen, ja sitä ympäröi hoitamattoman näköinen sänki. Myös nenä oli leveä ja jonkin verran kyömy. Silmät olivat erikoisen näköiset. Ne olivat pienehköt ja sijaitsivat kovin etäällä toisistaan tummien, roikkuvien kulmakarvojen varjostamina. Silmien muoto ja sijainti loi kasvoille jatkuvan ovelanvalppaan ilmeen. Tiheä, tumma hiuspöheikkö alkoi melko matalalta lyhentäen entisestään vinohkoa otsaa. Korvat häipyivät puolittain harjasten alle, mutta niistä toinen oli ilmeisesti jonkin onnettomuuden jäljiltä huomiotaherättävän hörössä.
Mies puristi pienet silmänsä entisestäänkin kapeammille viiruille ja tähysti vastatuuleen kohti pimeyden takana makaavaa itäistä ilmansuuntaa ja kotimaata.
Taas hän karautti kurkkuaan ja etsi kielelleen ison kasan limaa. Hän pyöritteli sitä hetken hampaidensa takana ja sylkäisi sitten koko lastin menosuuntaan – kohti kotimaata – vieläkin vihaisemmin kuin äsken.
Turun Puolalanpuiston takana oli kovanrahanasuntojen seassa muutama huonokuntoisempikin kerrostalo. Vanhan talon ylimmässä eli neljännessä kerroksessa, ummehtuneen porraskäytävän viimeisessä ovessa oli nastalla kiinnitettynä ruskea kartonginpalanen kaksine nimineen: Hiltunen ja Hyötyläinen.
Asukeista toinen, Hyötyläisen Erkki, oli vapautunut aiemmin syksyllä Turun lääniltä ja elänyt siitä eteenpäin sosiaalilla ja muutamalla vaarattomalla mutta myös melko tuloksettomalla pikkukeikalla. Hänen asuinkumppaninsa, Hiltusen Marjatta, oli palannut miehen messiin vajaan vuoden pakollisen eron jälkeen ja piti taloutta kasassa siivoamalla tukkuliikkeen varastossa ja tuuraamalla nakkikioskissa.
Nyt hänellä oli kuitenkin vapaata, sillä oli aaton aatto. Erkki oli onnistunut hankkimaan kuusen ja heidän oli tarkoitus ottaa muutama olut, koristella joulupuu ja katsoa ennen nukkumaanmenoa televisiosta tuleva jatkosarjan lopetusjakso.
Suunnitelmat muuttuivat kuitenkin, sillä puoli kymmeneltä he saivat vieraan.
Erkki nousi sohvalta olutpullo kädessään avaamaan ovea, kun joku kolkutti pari kertaa raskaahkolla kädellä. Marjatta ei tajunnut mitä oli tapahtumassa ennen kuin eteisestä kuului hämmästynyt huokaus, sen jälkeen tukahtunut ähkäisy ja särkyvän pullon ääni. Seuraavaksi pelästynyt nainen näki miten Erkki lennähti suulleen olohuoneen lattialle painaen molemmin käsin oikeaa ohimoaan ja jokeltaen sekavia. Hänen perässään huoneeseen astui suuri, tumma, pahanilkiseltä näyttävä mies, jonka vaatteissa talviyön huurut kimaltelivat kuin hopeasade. Mies istui Erkin harteiden päälle ja painoi rosoreunaisen pullon kaulan takaapäin pelokkaasti tykyttävälle niskavaltimolle.
Marjatta ryntäsi pystyyn ja veti ilmaa keuhkoihinsa puhjetakseen vihlovaan kirkumiseen. Erkki makasi lattialla liikkumatta mutta kiirehti varoittamaan ääni kireänä:
”Ota iisisti Jatta, älä rupee mihinkään. Tää on vaan Veko ...”
Puolta tuntia myöhemmin Marjatta Hiltunen tajusi jo hieman selvemmin tilanteen. Hän ja Erkki istuivat sohvalla rinta rinnan kookasta vierasta vastapäätä, ja miesten hyppelehtivän keskustelun pohjalta hän ymmärsi että parasta aikaa oli meneillään velkominen. Tumma tunkeilija ja Erkki olivat vuosia sitten keikkailleet kimpassa, ja silloin Erkki oli jäänyt kumppanilleen kymppitonnin verran auki. Vekoksi kutsutun oli pitänyt häipyä kiireemmän vilkkaa lahden taa. Vekoa jurppi nyt se, että hän kertoi kyllä lähettäneensä uuden osoitteensa Erkille, mutta tämä kiisti koskaan saaneensa kirjettä. Nainen oli perillä näistä piireistä niin hyvin ettei tiennyt kumpaan uskoa. Sen Vekon ilme kuitenkin kertoi, että maksun aika olisi nyt eikä tapaninpäivänä.
”Mut kun mulla ei oo kybää. Pääsin vasta ittekkin mäeltä syksyllä. Ja keikat on pääasiassa kussu.” Erkki väänteli käsiään. Hänen oikeaan poskipäähänsä oli jo kohonnut punertavansininen ajettuma.
”Ei oo meikäläisen murhe. Sä fiksaat.” Ison vierailijan ääneen nousi kärsimättömyyttä. ”Hei! Kai sulla rauta on jossakin jemmassa?”
Erkki Hyötyläinen ei sanonut heti mitään. Hän yritti miettiä. Veko veti siitä johtopäätöksensä.
”Kaiva se esiin. Sitte sä oot enää vitosen pystyssä.” Nyt ison miehen paksu sormi nousi varoittavasti pystyyn.” Äläkä venkoile mun kanssa enää sekuntiakaan. Mä alan kyllästyy. Ja se ei tiedä sulle hyvää.”
Erkki teki sen mihin hänelle annettiin mahdollisuus. Hän tunsi vastapelurin liian hyvin. Viisi minuuttia myöhemmin ison miehen kämmenellä kiilsi tummateräksinen saksalainen automaattipistooli. Vastaanottaja tarkasti lippaan, havaitsi täydeksi ja sulki sen napsauttaen.
”OK. Ny puuttuu enää femma.”
”Mutku ei oo niin ei oo.”
”Sulla on koko pitkä yö aikaa etsii. Kysy kavereilta tai tee keikka. Mikä mä oon sua neuvomaan – ammattikundia. Pidät vain huolta, että aamulla kymmeneltä rahat on mulla plakkarissa.”
”Koita ny ymmärtää – vanha kamu!” Hyötyläisen naama vääntyi surkealle mutrulle.
Iso tumma mies nousi ja käveli arvosteleva ilme naamallaan joulukuusen luo. Hän tarkasteli sitä puolelta jos toiseltakin, napsautteli kieltään mietteliäästi ja repäisi sitten yhdellä riuhtaisulla sähkökynttilöiden johdon seinästä. Seuraavaksi hän avasi parvekkeen oven, palasi sitten kuusen luo ja tarttui sen runkoon toisella isolla kourallaan. Muutama hopeapallo irtosi vihreiltä oksilta ja murskautui painavien talvikenkien alle. Yhdellä kevyellä heilautuksella mies heitti puun koristeineen yli kaiteen reunan.
”En minä vaan kehtais tuoda naiseni kämppään noin surkeeta ja vääränänkyrää krämppää. Sun pitää Erkki huomenna hankkia uus ja parempi. Sitten kun oot hoitanu ensin tämän yhren homman alta pois.”
Veko istuutui taas raskaasti pariskuntaa vastapäätä ja jäi tuijottamaan näitä kasvot ilmeettöminä.
”Mää lähden. Kyllä mä sen jostain teen.” Erkki nousi hitaasti pystyyn.
”Mä otan Jatan mukaan.”
”Tsot, tsot. Ei ihan niin. Varmuus on näes aina parasta. Ja kuka tietää vaikka mun tekis mieli kupponen kahveeta.”
Seuraavana aamuna avain kiertyi lukossa jo kello seitsemän tienoilla. Iso vieras istui kalsarisillaan sohvalla pistooli tyynyjen väliin työnnettynä ja Erkin nimellä koristettu iso emalimuki kädessään. Marjatta joi kahvia keittokomerossa tukka kampaamattomana ja aamutakki tiukasti kiinni solmittuna.
Hyötyläinen astui peremmälle kasvot unenpuutteesta kalpeina ja silmät verestäen. Hän katsoi huulet tiukasti yhteen puristettuna keittiön jakkaralla istuvaa naista, jonka ryhti näytti lysähtäneeltä. Nainen ei pyyhkäissyt pois kasvoilleen valahtaneita takkuisia suortuvia eikä nostanut katsettaan.
”Ja summa on kasassa”, vieras ei kysynyt vaan totesi.
Hyötyläinen kaivoi pompan taskusta kirjekuoren jossa oli sormenleveys paksuutta. Sanaakaan sanomatta hän viskasi sen ison miehen viereen sohvalle.
”En mä laske niitä. Mun periaate on se, että kaveriin pitää voida aina luottaa”, mies iski toverillisesti silmää.
Varttitunti myöhemmin hän oli jo täysissä pukeissa ja veti takkinsa vetoketjua kiinni eteisen tummuneella matolla.
”Olisi ollut ihan mukava jäädä tänne viettään herrasväen kanssa pyhiä, mutta pitäähän sitä yrittää ehtii jouluksi kotiin itse kunkin.”
Nainen keittokomerossa istui edelleen paikalleen jähmettyneenä kuin suolapatsas. Erkki Hyötyläinen siirteli keskilattialla jalkojaan aivan kuin olisi seisonut kipakassa pakkasessa märin sukin.
Häntä ei haluttanut katsoa sen enempää keittokomeron suuntaan kuin ovella seisovaan isoon ja leveään mieheen.
”Ei muuta kuin hyvät ja rauhalliset joulut.”
Ovi lähtijän takana kumahti ja raskaat askelet laskeutuivat kuulumattomiin.