Harvinainen vuoden viimeisen viikon aurinko paistoi matalalta mutta yllättävän kirkkaasti vasten Jussi Vareksen kasvoja hänen astellessaan kohti Kullervo Visurin asuntoa.
Vares ei mennyt puhelinluettelossa mainittuun osoitteeseen suorinta tietä keskustasta vaan teki tarkoituksellisen mutkan ja kiersi Keskuspuiston kautta. Rikoslehden kuvasta tuttu puistomaisema oli satojen askelpainaumien kirjoma. Tummunutta lunta läikittivät tupakantumpit, karamellipaperit ja muu sekalainen töhnä. Jopa keltaisia rantuja oli rykelmittäin siellä täällä. Puistosta oli varmasti tullut normaalia suositumpi koirankusetuspaikka sen jälkeen kun poliisi oli poistanut teippinsä alueen ympäriltä; tavalliselle sunnuntaikävelijälle melkein tuore murhapaikka oli ilmaista huvia. Vares taas käveli puiston läpi pysähtymättä. Hänen tutkimuksilleen tästä myllerretystä maisemasta ei olisi hyötyä.
Kullervo Visuri asui Satakunnankadun varrella pitkässä ja korkeassa kaarevaan muotoon rakennetussa kerrostalossa, jonka porilaiset tunsivat Kiinanmuurina.
Visurin asunto löytyi viidennestä kerroksesta. Vares kiinnitti huomiota naapurioveen, jossa luki M. Sinervo. Hän muisteli jossakin lehtijutussa mainitun, että tytön ruumiin löysi samassa talossa asuva naapuri. Vares soitti ovikelloa ja eteisestä kuului heti askelia, aivan kuin häntä oltaisiin odotettu malttamattomana. Se saattoi pitää paikkansakin, sillä Vares oli ilmoittanut tulostaan etukäteen Visurin firmaan. Hän oli kertonut parilla sanalla tutkimuksistaan, ja sitten oli sovittu tapaamisesta täällä Visurin asunnolla.
Oven avasi lyhyenläntä, kaljuuntuva miekkonen, joka oli pukeutunut ruskeaan samettitakkiin ja vatsan kohdalta kiristäviin suoriin housuihin. Miehen silmät näyttivät hieman verestäviltä, ja vaikka elettiin jo iltapäivän alkua hänestä saattoi aavistaa kevyen vanhan viinan tuoksun. Käden puristus oli veltohko ja kostea.
Visurin asunto oli pieni kaksio. Olohuoneen ikkunasta näkyi iso tiilinen varastoja konttorirakennus, jonka katolla jökötti yksinäinen, sininen K-kirjain kuin taivaalta tipahtaneena. Tiilirakennuksen takana levisi ratapiha vaihteineen, pylväineen ja johtimineen. Ei mikään kaksinen maisema.
Vares istuutui plyysisohvalle ja kertoi sitten lyhyesti uudelleen toimenkuvansa ja sen millä asioilla liikkui. Visuri istui häntä vastapäätä ruskeassa korituolissa ja nyökytteli. Sitten hän alkoi kertoa tytöstä pikku hiljaa omin sanoin, odottelematta vieraan kysymyksiä. Vauhtiin päästyä juttua tuli solkenaan, aivan kuin miehellä olisi ollut pitkän aikaa pula kuuntelijasta. Vares nojautui taaksepäin ja oli korvana.
Visuri ja Mirjami Sinervo olivat olleet ystävät. Siihen myötävaikutti seinänaapuruus, mutta myös eräät yhteiset tuttavuudet. Mies kuitenkin alleviivasi selvin sanakääntein, että heidän ystävyytensä oli aina pysynyt vain ja pelkästään eräänlaisella kaveruuden tasolla. Vareksella ei ollut syytä epäillä sitä.
Sitten miehen juttu siirtyi luontevasti Dan Hellmanin ja Mirjamin suhteeseen. Hän totesi yksikantaan, että oli aina epäillyt sen kestämistä. Mirjamin luonne oli hyvin ailahtelevainen, ja toisaalta Danin tilanteessa kiusaukset kuiskuttelivat joka askelella.
Tässä välissä Vares kysyi jättikö Dan tytön. Visuri mietti pari sekuntia ja sanoi sitten uskovansa, että pikemminkin Mirjami jätti Danin. Vares päätti tarttua suoraan härkää sarvista. Hän kysyi tiesikö Visuri jotakin Mirjamin yöelämästä ja hänen mahdollisista tilapäissuhteistaan – ja niiden laadusta.
Taas Visuri korjasi pariinkin kertaan asentoaan tuolilla ennen kuin sanoi mitään. Sitten hän alkoi puhua jotenkin puolustelevaan sävyyn, harkiten tarkoin jokaisen sanansa. Hän myönsi huomanneensa ja kuulleensakin eri tahoilta tästä Mirjamin elämän tummemmasta puolesta. Mutta hän ei uskonut että tyttö teki mitä teki vain rahasta ja ahneudesta. Pikemminkin kyseessä saattoi olla eräänlainen kapina ja vimma rikkoa arvoja. Uhma ja näytön halu. Ehkä Mirjami koki myös tällä tavalla pitävänsä miehiä pilkkanaan.
Visuri muisti tytön viettäneen syksyllä, Danin kanssa tulleen välirikon jälkeen, pitkähkön ajan Tukholmassa. Poriin palattua ei näyttänyt olevan puutetta enempää rahasta kuin vaatteista. Mirjami oli maksanut Visurillekin takaisin erään pitkän aikaa roikkuneen vipin.
”Tuo teidän ystävyytenne on mielenkiintoinen ilmiö. Olette aika tavalla eri ikäluokkaa”, Vares totesi.
”No, ehkä siihen vaikutti se, että Mirjami mahdollisesti pystyi luottamaan minuun eri tavalla kuin muihin miehiin.” Visuri vaikutti kiusaantuneelta ja varovaiselta.
”Miksi?” Vares katsoi miestä tarkkaavaisesti.
”Tapasimme aina toisinaan tietyissä piireissä, jolloin Mirjami ymmärsi ettei minulla ollut ystävyyden lisäksi muita taka-ajatuksia – niin kuin miehillä yleensä ...”
”Mitä piirejä tarkoitat?”
”Minä olen homo.” Nyt Visuri katsoi Varesta haastavasti.
Huoneeseen laskeutui hetken hiljaisuus. Saattoi melkein kuulla ikkunalaudalla nuokkuvan kirjovehkan kasvavan.
”Se ei järkytä minua mitenkään. Ole huoleti.” Miehen tunnustus ei ollut Varekselle täydellinen yllätys.
”Mukava tavata ymmärtäväisiä ihmisiä”, Visuri sanoi hiljaa.
”Minua kiinnostaa nyt lähinnä se, oliko Mirjami myös seksuaalisesti poikk... tarkoitan erilainen?”
”Ei minun tietääkseni. Meidän piireissämme liikkuu paljon sekalaista porukkaa, taiteilijoita ja heidän ystäviään. Heteroitakin. Se kiinnostaa ja on sopivan erilaista. Se on oma alakulttuurinsa. Vastapaino tavalliselle porvarilliselle menolle.”
Visuri poikkesi keittiöön ja toi vermuttia.
”Keiden kulttuurihenkilöiden kanssa Mirjamilla oli tapana liikkua illanistujaisissa?”
”Hänellä ei ollut montaakaan kovin hyvää ystävää, mikä tietenkin johtui hänen luonteestaan. Lila Haapala oli kuitenkin hänen paras tyttökaverinsa. Ja samoissa seuroissa liikkui myös aika usein eräs Sirkka Bryggman. Ja näitä nuorempia muusikkoja, rock-tyyppejä, liehuu tietenkin kaikkialla missä jotakin tapahtuu.”
”Minkä alan vaikuttaja tämä Sirkka on?”
”Taidemaalari. Hänellä on ura komeassa nousussa. Nimeä ja mainetta tulee koko ajan lisää.”
”Enpä ole koskaan kuullut tytöstä halaistua sanaa.” Vares otti pienen mietteliään siemaisun pikaristaan; hän ei ollut koskaan pitänyt vermutista ja mielipide oli vahvistumassa.” Onko sinulla joku henkilökohtainen epäily tai aavistus teon tekijästä?
”Ei. En voi kuvitella, että kukaan minun tuntemistani ihmisistä tekisi mitään sen kaltaista”, Visuri pudisteli päätään epäuskoisena.
”Kerro jotakin Dante Hellistä ja hänen bändistään.”
”En minä tunne Dania erityisen hyvin. Saman verran tietää melkein jokainen lehtiä lukeva suomalainen. Rockin uusi kultapoika ja Pori-rockin manttelinperijä.”
”Miten Dani mahtoi ottaa sen että Mirjami jätti hänet?”
”Raskaasti.”
”Vaikka naista piisaa.”
”Silti. Hän on pienestä pitäen tottunut saamaan kaiken haluamansa.”
”Kerro jotakin hänen taustoistaan.”
”Kaikki muut bändin jäsenet ovat melko köyhistä oloista. Vanhemmat työttömiä tai eronneita. Dani on poikkeus. Hänen isänsä on suuren porilaisen rakennusfirman Satara Oy:n toimitusjohtaja. Poika on syntynyt kultainen maitohammas suussaan.”
”Mitenkähän herra toimitusjohtaja on mahtanut suhtautua poikansa musikantin uraan?”
”Kuulin Mirjamilta joskus että vaikeasti. Dani on asunut pari vuotta poissa kotoaan kavereiden nurkissa. Kyläilee vanhempiensa luona tuskin jouluaattonakaan, kun isän ja pojan maailmankatsomukset menevät niin pahasti ristiin. Liikemies halusi että hänen pojastaan tulisi samanlainen.”
”Nyt poika tienaa varmasti yhtä paljon kuin isänsä·”
”Tällä hetkellä varmasti enemmänkin. Mutta siitä huolimatta se ei ole vanhan Hellmannin mielestä miehen tapa ansaita leipänsä. Riekkua kaiken maailman lavoilla pelleksi pukeutuneena.” Visuri kaatoi viimeiset tipat pullosta lasiinsa.” Minulla on tätä vielä lisää. Voin kyllä korkata toisen jos maistuu.”
”Ei kiitos. Olen ihan heti lähdössä. Mistä tämän Danin voisi parhaiten tavoittaa? Onko hänellä nyt vakituista osoitetta?”
”On varmasti. Mutta puhelinnumero on tietääkseni salainen. Ei ole muuta vaihtoehtoa.” Mies katsoi hieman surumielisen näköisenä tyhjentynyttä lasiaan. ”Tiedätkö että Jumalainen Näytelmä kokoontuu usein alkuillasta tässä aivan lähellä Rattaanpyörässä – ellei ole keikalla tai treeneissä. Sinne voi soittaa ja kysyä onko poikia näkynyt. Danin nykyistä asuinosoitetta voi tietysti käydä kysymässä Hellmaneilta.”
”Ehkä on selventävää jutella muutama sana Danin kanssa.”
Vares nousi ylös. Aurinko oli jo painumassa ison sinisen K-kirjaimen taakse. Raskaat rekat peruuttelivat dieselit jyristen keskusliikkeen varaston lastauslaitureille kadun vastakkaisella puolella. Tämän talon sijainti ei todellakaan ollut rauhallisin mahdollinen.
”Toivon menestystä hommassasi”, Visuri sanoi. ”Mirjami ei ollut mikään pyhäkoulutyttö, mutta hän ansaitsisi elää.”
”Soita minulle matkustajakoti Keskukseen ja jätä soittopyyntö jos jotakin juolahtaa mieleen.” Vares kääntyi kohti ovea.
”Odota pikku hetki. Eräs asia juolahti mieleen juuri nyt”, Visuri hieraisi leukaansa mietteliäästi. ”Kerran kun menin soittamaan Mirjamin ovikelloa – en nyt jaksa muistaa minkä takia – hän tuli avaamaan ovea aika tavalla humalassa ja pelokkaan näköisenä. Nähdessään minut hän huojentui ja naurahti, että hän luuli oven takana olleen FC:n ...”
”FC?”
”Niin. Ne kaksi kirjainta hän mainitsi. Minä kysyin mitä hän tarkoitti sillä jutulla, mutta hän alkoi vain naureskella hämillisenä ja vaihtoi puheenaihetta. Kai siinä silti oli jotakin vakavampaa takana ... ilmettään hän ei pystynyt peittämään.”
”Sinulla ei ole aavistustakaan mitä se kirjainpari saattaisi merkitä?”
”Ei.”
”Tuossa saattaa piillä jokin langanpää”, Vares nyökkäsi hitaasti. ”Hyvä että muistit sen. Mistä sinut saa kiinni?”
”Täältä, liikkeestäni tai Montusta.”
Vares heilautti kättään ja astui ulos porraskäytävään. Hän pysähtyi hetkiseksi Mirjami Sinervon oven taakse ja mietti oliko joku FC seisonut näillä samoilla jalansijoilla jonakin pimeänä iltana.
Samassa hissi pysähtyi kerroksen kohdalle. Vanha köyry nainen astui ulos täysien K-kaupan kassien kera. Hän vilkaisi Mirjamin oven edessä seisovaa tuntematonta miestä peittelemättömän vihamielisesti ja ohitti sitten tämän leuat yhteen puristettuina ja silmät jyrkästi lattiaan luotuina.