Vares yritti soittaa Visurille tämän firmaan. Puhelin tuuttasi tyhjää. Mies oli jäänyt kotiin parantelemaan krapulaa siinä uskossa että kukaan ei kuitenkaan halunnut keskittyä vuoden viimeisenä päivänä asuntokauppoihin. Satakunnankadun numerosta kuitenkin vastattiin viiden hälytyksen jälkeen. Visurin ääni oli unisen puuroinen vaikka kello oli jo puoli kaksitoista.
”Halusin vain kysyä muutamia yksityiskohtia iltaa varten. Yöllä olin niin väsynyt, etten juuri jaksanut ajatella”, Vares sanoi.
”Kysy. Helvetti kun särkee pää.”
”Lienee parempi että sinä kerrot hieman tarkemmin tästä hommasta. Minä en taida edes osata kysyä.”
”Ne on ikään kuin yksityisbileet. Tässä kaupungissa meillä ei ole omia ravintoloita jonkun Helsingin tyyliin. Porukka on sekalaista. Homoja, lesboja, pari transua, ja sitten ihan heterojakin. Kantaporukan valittuja ystäviä. Homman nimi on Club Vaselin.”
”Club Vaselin?”
”Kyllä. Se on epävirallinen rekisteröimätön yhdistys. Nimi on sisäpiirin huumoria.”
”Ymmärrän. Miten sisäpiiri suhtautuu tällaiseen ulkopuoliseen tirkistelijään? Olen käsittänyt että teikäläiset on melko tarkkoja yksityisyydestään.”
”Olet oikeassa. Niin kuin tajuat on meillä omat syymme arkuuteen ja varovaisuuteen. Niissäkin hipoissa tulee olemaan monia, jotka eivät halua ylimääräisiä silmiä ja korvia paikalle. Mutta sinulle se ei tule olemaan ongelma ...” Visuri jätti lauseen roikkumaan ilmaan.
”Miten niin.”
”Poikaystävät ovat aina tervetulleita.”
”Tarkoitatko ...” Vares ei tiennyt miten jatkaa.
”Kyllä. Mutta se ei tule olemaan sinulle kiusallista. Minä en näet ole mikään kovin innokas tanssimaan hitaita.”
”Onko varma kanssa että ei edes illan viimeistä?”
”Jos niin sovitaan. Lienee parasta, että tapaamme joskus kuuden jälkeen vaikka Montussa. Ilta alkaa varsinaisesti kello kahdeksan tietämillä, mutta pari rohkaisevaa ei liene pahitteeksi sinulle.”
”Ei varmasti. Ei totta vie.”
Vares ilmestyi kapakan baaritiskille puoli seitsemältä. Visuri seisoi jo vakiopaikallaan levysoittimen vieressä. Jussin tervehdyksessä oli tiettyä varautuneisuutta, mutta Kullervo käyttäytyi vapautuneesti ja alkoi heti jutella niitä näitä. Hän oli taas pienessä nousevassa juhlatunnelmassa.
”En tullut katsoneeksi kaupungilta nahkahousuja vaikka ne ovat täällä varmasti edullisia. Eikö Friitala ole heti naapurissa”, Vares totesi kuivasti kuivan viskin yli.
”Ei haittaa. Siitä porukasta hyvin harva kulkee kaupungilla silkkinenäliina perstaskussa tai killutin vasemmassa korvassa. Sinä olet ihan OK noin”, Visuri tarkasteli Varesta päästä jalkoihin hyväksyvästi nyökytellen.” Kun kello tulee lähelle puoltayötä ja porukka saa viinaa naamaansa, minulla tulee olemaan täysi työ pitää sinun puoliasi.”
”Älä vaivaudu. Minä hoidan sen tällä”, Vares nosti oikean nyrkkinsä ja teki sillä kiertävän liikkeen.
”Kyllä kaikki ymmärtävät sanasta. Porukka on ihan fiksua ja rauhallista.”
”Aina välillä tuntuu, että nyt Vareksen poika on pistämässä nokkaansa sellaiseen joka olisi syytä kiertää kaukaa.” Jussi antoi viskin jäineen valua kurkusta alas.
”Ota tämä vain osana työtäsi. Ja pidä hauskaa.”
”Onko siellä edes juotavaa? Nehän ovat melkein kuin kotibileet. Selvin päin sitä ei kestä montaa minuuttia.”
”Klubi on hankkinut paikalle boolia, olutta ja lonkeroa. Ja ole varovainen sen boolin kanssa ettei tule hairahtumisia. Jäseninä on pari lääkäriä eikä kukaan ole vielä valittanut Vaselin Clubin boolia laimeaksi.”
He joivat vielä pari hidasta paukkua baarissa ja siirtyivät sitten ulkoilmaan. Torin varrelta tolpalta saatiin taksi alle ja Visuri sanoi osoitteen. Se kuulosti Vareksen korvissa jotenkin hämärästi tutulta. Asiayhteys valkeni hänelle kuitenkin vasta sitten kun mersu kaartoi kuudennessa kaupunginosassa ison, huolella entisöidyn puutalon pihaan.
”Täälläkö juhlahuoneisto sijaitsee?”
”Täällä. Sirkka Bryggman toimii tänä iltana emäntänämme. Hänen talonsa soveltuu erinomaisesti tällaiseen tarkoitukseen. Ympäristö on rauhallinen ja tilaa piisaa kahdessa kerroksessa. Se toisen kerroksen korkea ateljee on melkein kuin pienen kansakoulun voimistelusali. Ja jos joku väsähtää niin vuokralaisten puolelle on aina mahdollisuus mennä ottamaan pienet torkut kaikessa rauhassa.”
”Minulla lienee tilaisuus tavata Lila Haapalakin uudemman kerran?”
”Aivan varmasti.”
Verannalla paloi kaksi tervapataa. Sirkka Bryggman avasi oven. Nainen oli pukeutunut lattiaan ulottuvaan kaftaaniin, ja hänen kasvoillaan oli vahva mutta taidokkaasti tehty meikki. Se korosti voimakkaita piirteitä, teki niistä jännittävällä tavalla sensuellit.
”Tervetuloa Kullervo!” Nainen antoi nopeat suukot Visurin molemmille poskille. Tämä ulottui hänen leuankärkensä korkeudelle. ”Ahaa. Sinulla on seuraakin.”
”Saanko esitellä. Hyvä ystäväni Jussi. Turusta.”
”Me olemme muistaakseni jo tavanneetkin. Sinä alat olla näissä nurkissa yhtä tuttu näky kuin postinkantaja.” Naisen äänensävy muuttui monta astetta viileämmäksi.
”Maailma on pieni. Odotan juhlia mielenkiinnolla.” Varekselle ei tullut mieleenkään tarjota poskeaan.
”Toivottavasti viihdytte. Makusi on muuttunut, Kullervo.”
”Parempaan suuntaan?”
”Sitä en halua kommentoida.” Nainen jätti sisemmälle johtavan oven auki ja purjehti vieraidensa edellä peremmälle.
Suurin osa juhlavieraista näytti jo olevan paikalla. Huoneissa liikuskeli parittain ja ryhmissä miehiä ja naisia. Useimmat olivat pynttäytyneet varta vasten hieman juhlavamman tuntuisiin asuihin tai sitten pukeutuminen viittasi eteläisempien maiden karnevaaleihin. Hyvin monella oli kasvoillaan pieni teatterinaamari, joka ei peittänyt juuri muuta kuin silmät. Oli joukossa myös muutamia jotka olivat maskeeranneet itsensä täysin tuntemattomiksi.
”Et maininnut mitään naamiaisista”, Vares suhautti suupielestään Visurille. Hän tunsi selkäpiissään olevansa koko ajan katseiden ristitulessa, arvostelevan mielenkiinnon kohteena. Välttämättä se ei ollut edes tilanteesta aiheutuvaa vainoharhaisuutta, sillä uusi kasvo herätti näissä pienissä piireissä varmasti uteliaisuutta.
”Se on vain alkuillan arastelua. Kun vuosi vaihtuu riisuvat kaikki naamionsa”, Visuri vastasi. Mies nyökytteli tuttavilleen oikealle ja vasemmalle. Vareksella oli ikävä tunne että äijä taisi jopa nauttia tilanteesta.
Toiseen kerrokseen johtivat leveät lakatut portaat. Kullervon mainitsema ateljee oli todella pitkä, leveä ja korkea. Se oli valaistu hämärästi. Enin valo loisti päädyn korkeiden ikkunoiden ulkopuolelle asetetuista lukuisista petrolilyhdyistä. Vaikutelma oli hämyinen ja sadunomainen.
Ateljeen takaosassa oli tarjoilupöytä jonka yläpuolella riippui pari punaista hehkulamppua. Keskellä huonetta seisoi valkoisella vaatteella peitetty maalausteline. Siihen oli suunnattu useamman kohdevalon kirkkaat sädekimput. Ison huoneen nurkissa ja seinustoilla oli hämärää ja siellä istui ihmisiä lähellä toisiaan, lasit käsissä, joko kovaäänisistä tulvivaa musiikkia kuunnellen tai paneutuneena enemmän tai vähemmän intiimiin keskusteluun.
Vares käveli hanakasti boolimaljalle ja kaatoi kauhalla mukin piripintaan. Aine maistui kirpeän raikkaalta, mutta siitä oli vaikea päätellä alkoholipitoisuutta. Aivojen paljon kokenut cortex antaisi raporttinsa asiasta piakkoin kokemuksen tuomalla rutiinilla.
Kullervo Visuri oli häipynyt jonnekin morjestamaan tuttaviaan, ja Vares tunsi äkkiä olonsa jotenkin orvoksi. Tässä paikassa voisi tulla äkkiä ikävä sitä vanhaa hinttiä. Omin nokkinensa ei uskaltanut lähteä juuri minnekään jalansijoiltaan. Vares katsoi parhaaksi olla siirtymättä kovin kauaksi tarjoilutiskiltä. Boolimuki tyhjeni äkkiä, ja uusi täyttö tuli tehdyksi turhia häpeilemättä.
Ryhmä janoisia saapui paikalle ja Vares antoi heille tilaa astumalla hieman syrjään. Hän maisteli ahkerasti mukistaan pieniä siemaisuja vilkuillen syrjäkarein ympärilleen. Mitä sitten jos joku heittäytyy juttusille? Vaikka vain ihan kohteliaasti keskustelumielessä, ihan ilman taka-ajatuksia?
Mistä aiheista sinä juttelisit? Mitkä aihepiirit toista kiinnostaisivat?
Vares oli niin paneutunut omiin ajatuksiinsa että melkein säikähti kun joku puhutteli häntä takavasemmalta.
”Sinulla on muki tyhjä. Vähemmästäkin sitä tulee murhemielelle. Minä voin täyttää sen samalla kuin omanikin.” Vareksen kädestä otti mukin tummaverinen mies, jonka iästä oli vaikea saada tolkkua hämärän valaistuksen takia. Tyypillä oli pitkä, rasvaisen näköinen tukka, jonka valtoimenaan roikkuvat ruskeat suortuvat toivat mieleen kultaisen kuusikymmenluvun. Hän oli pukeutunut tiukkoihin, viimeisen nuorisomuodin mukaisiin farkkuihin ja Benettonin värikkääseen collegeen. Ranteissa killuivat paksut kultakäädyt, ja samaa ainetta roikkui myös rinnalla. Kaulakoru oli asetettu poikamaisesti puseron päälle.
Vares ei ehtinyt sanoa tai tehdä mitään. Hän jäi epätietoisena jalansijojaan vaihdellen seisomaan paikalleen.
Mies palasi täysi muki kourassaan. Hän ojensi sen takaisin ja paljasti hampaansa jotenkin susimaiseen hymyyn. Nyt Jussi näki että ikää miehellä oli jo ainakin viisikymmentä vuotta. Jussi nyökkäsi kiitokseksi ja käänsi sitten nopeasti selkänsä uudelle tuttavuudelleen.
”Onko kukaan sanonut että sulla on mielenkiintoinen perse,” mies painoi suunsa lähelle Vareksen korvaa, ja äitelän partaveden tuoksu sai vastenmielisen värähdyksen kulkemaan kehon lävitse.
”On”, Vares kääntyi hitaasti ja pakotti itsensä katsomaan suoraan levottomina vilkkuviin tummiin silmiin. ”Lääkäri viime vuonna hiukkasen ennen peräpukamaleikkausta.”
Vares teki käsivarrellaan tilaa. Mies siirtyi pois alta booliaan läikytellen. Vihdoin Vares näki Kullervo Visurin maalaustelineen takana keskustelemassa lyhytkasvuisen punatukkaisen naisen kanssa. Vares siirtyi pariskunnan luokse melkein puolijuoksua. Nainen meni pois nyökäten, ja Visuri kääntyi hymyillen Jussin puoleen.
”Alatko kotiutua?”
”Kuin mykkä mieskuoroon. Eli hermo aikaa palaa.”
”Booli rentouttaa. Oletko nähnyt Lilaa?”
”En vielä. Häivyn täältä heti kun olen saanut vaihdettua hänen kanssaan pari sanaa.”
”Ei täältä kannata ennen vuoden vaihtumista lähteä. Älä ole ennakkoluulojesi vanki.”
”Minä olen vain ujo. Tätä ennen ei kukaan ole kehunut kankkujani.”
Illan edetessä Vares huomasi että booli ei ollut pelkkää janojuomaa. Se alkoi vähitellen rauhoittaa hänen hermojaan, ja ennen pitkää hän alkoi suhtautua ympärillä hyörivään elämään jo jonkinlaisella huvittuneella uteliaisuudella.
Kun musiikki kaiuttimissa vaihtui hitaaseen tunnelmakappaleeseen – tulkkeina kaupungin omat pojat eli Jumalainen Näytelmä – alkoi studion keskiosaan raivatulla tanssilattialla tapahtua. Booli oli tehnyt tehtävänsä muidenkin vieraiden parissa, ja turhat suomalaiskansalliset estot siirrettiin päättäväisesti nurkkaan. Tiukasti toisiinsa puristuneita nais- ja miespareja ilmestyi valopiiriin keinumaan musiikin tahdissa. Dante Hellin käheähkö, tunnetta värisevä ääni sai sydämet lyömään kiivaammin ja otteet tiukkenemaan kuin millä tahansa tanssipaikalla kautta maan. Seuraavan kappaleen lähtiessä liikkeelle nähtiin ensimmäiset kiihkeät suudelmat.
Vares päätti mielessään ettei tässä paikassa kerta kaikkiaan voinut olla liikaa humalassa, ja hän lähti hakemaan seuraavaa boolimukillista. Kello tuli puoli kaksitoista huomaamattoman nopeasti. Varttia vaille puoltayötä Sirkka Bryggman ilmoitti tanssijoille kovalla äänellä, että puolenyön hetken koittaessa hän haluaisi saada keskilattian toviksi käyttöönsä.
Viittä vailla musiikki ensin hiljeni ja loppui sitten kokonaan. Tanssijat siirtyivät sivummalle, ja emäntä astui valokeilaan maalaustelineen peittävän pitkän valkoisen kankaan luo. Vähitellen vilkas puheensorina ja naurunhekotukset häipyivät pois.
”Hyvät ystävät. Vuosi on vaihtumassa. Aion omalta vaatimattomalta osaltani juhlistaa sitä paljastamalla teille uusimman työni. Siihen liittyy paljon luomisen tuskaa – mutta myös hienoja löytämisen ja kokemisen hetkiä. Monille teistä tämä työ tuo varmasti myös mieleen surullisen, traagisen tapahtuman, joka on varjostanut elämäämme viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Mutta elämä jatkuu. Elämä on ihanaa. Onnea teille kaikille koko alkavan vuoden ajaksi.” Taiteilija vilkaisi nopeasti rannekelloaan, odotti vielä muutaman sekunnin ja veti sitten puhtaan valkoisen peitteen maalauksensa edestä.
”Rakkaat ystävät ... Näkinkenkä ja Simpukankuori!”
Rohkeat, tyylitellyt viivat ja voimakkaat värit hallitsivat isoa kangasta. Hämärän huoneen keskellä se näytti melkein elävältä. Ensimmäinen humisevan tuulen kaitainen huokaus kävi läpi vierasjoukon.
Kankaalla kaksi naisen tai pikemminkin tytön hahmoa istui sylikkäin, viattoman alastomina kuin unelmiinsa vaipuneina – yhdessä, mutta silti eri maailmoissa. Tummatukkaisen hymyssä karehti jokin, jonka olisi voinut tulkita salaperäiseksi viettelevyydeksi. Vaalea näytti vaipuneen kenties sykähdyttävän muiston valtaan, tai sitten hän näki päiväunia tulossa olevista kauniista onnenpäivistä.
Kaunis. Se oli ensimmäinen adjektiivi joka useimmille katselijoille tuli taulusta mieleen. Mutta kun antoi sekuntien ja minuuttien kulua ja paneutui todella vakavasti suureen kankaaseen, sen valoihin, varjoihin ja väreihin, oli pakko myöntää että teos puhutteli. Se oli kuin pieni lapsi joka ei pystynyt puhumaan mutta yritti silti innokkaasti kertoa tärkeää tarinaa.
Vares sulki korvansa ympärillä kohoavalta äänten sorinalta, ihastuksen huokauksilta ja juopuneilta kehuilta. Hän teki tilaa kyynärpäillään väkijoukon läpi ja tunki lähemmäksi kangasta. Joka askelella hänen mielikuvansa vahvistui. Taiteilija oli pystynyt niin varmoilla viivoilla löytämään kasvojen olennaiset piirteet ja jokaiselle ihmiselle tyypilliset ilmeiden vivahteet, että tunnistaminen oli helppoa. Vares tunsi heti molemmat kankaalle kuvatut tytöt vuoren varmasti, siitäkin huolimatta että toisen heistä hän oli nähnyt ainoastaan valokuvissa.
Mirjami ja Lila. Tumma ja vaalea nymfi. Näkinkenkä ja Simpukankuori.
”Pidätkö siitä?” matala naisen ääni puhutteli Varesta aivan viereltä. Vares vilkaisi sivulleen. Hän oli havainnut tytön muutaman kerran illan mittaan. Tämä oli pukeutunut teatteriperuukkiin, keskiaikaisen hovipojan asuun sekä kasvot peittävään kullanväriseen naamioon. Nyt oli naamio jäänyt jonnekin. Lila Haapalan vihertävät silmät katsoivat rohkeasti kohti ja voimakaspiirteinen suu oli avautunut hymyyn, jota oli vaikea tulkita.
”Pidän. Hauska tavata.”
”Onko? Siitä viimekertaisesta huolimatta?”
”Juuri siksi. Olen etsinyt sinua.”
”Minä kuulin siitä. Otaksuinkin, ettet ilmestynyt tänne pelkästään Kullervon poikaystävänä.”
”Totta puhuen, en todellakaan.” Vares ei saanut katsettaan käännetyksi naisen tiukasta trikoisesta hoviasusta, jonka tarkoituksellinen poikamaisuus ei pystynyt peittämään mitään vaan toi pikemminkin kaiken mielenkiintoisen korostetusti esille.
”No, tässä minä nyt sitten olen. Mitä haluat minusta?”
”Ensiksi vaikkapa yhden tanssin.”
”Eikö se ole täällä hieman perverssiä?”
”Mikä ettei. Etkö sinäkin haluaisi olla kerrankin hieman erilainen?”