Illan eduissa Vares sai Lilan puhelimeen. Tämä kertoi pirteänä olleensa uimassa ja saunomassa ja tuntevansa nyt itsensä kuin uudeksi ihmiseksi.
”Et kertonut Danista”, Vares sanoi lyhyesti.
”En katsonut sitä tarpeelliseksi.” Lilan ääni oli rauhallinen.
”Luulin että olit Mirjamin ystävä. Koska makasit Danin kanssa?”
”Kesällä.”
”Outo teko pikkusisarta kohtaan.”
”Se oli pikemminkin palvelus hänelle.”
”Miten niin?”
”Sai tyttöparan silmät aukeamaan. Mirjami luuli viimeiseen saakka että suuri Dani on jotakin erikoista.”
”Sinä siis nait Danin kanssa ja kerroit sitten asian Mirjamille?”
”Niin tein.”
”Vaikea tajuta motiivejasi.”
”Minähän selitin jo. Halusin Mirjamin ymmärtävän tilanteen ja vetävän siitä johtopäätöksensä.”
”Halusit lopettaa suhteen, jotta voittaisit Mirjamin takaisin itsellesi. Mustasukkaisuutta uskotuimman tyttökaverin menettämisen takia?”
”Voit tulkita sen miten haluat.”
”Miten Mirjami suhtautui kun kerroit hänelle.”
”Hän oli pettynyt Daniin ja kiitollinen minulle.”
”Kiitollinen!”
”Jep. Sitten joimme pari pulloa viiniä ja iskimme pari kaupparatsua joiden huoneesta emme häipyneet ennen seuraavaa puoltapäivää. Sellaisia hiukan löysiä, kaljavatsaisia, rivosuisia, puolessavälissä viittäkymmentä olevia äijiä. Se oli kuin puhdistautumista kiirastulessa.”
”Sinä olet tottunut järjestelemään omaasi ja muiden ihmisten elämistä pikku pepullasi?”
”Miksi kiivetä yli vuorten kun solakin on olemassa?”
”Oletko koskaan epäonnistunut missään?”
”Olen pyrkinyt Teatterikorkeakouluun kolme kertaa, mutta siitä huolimatta estradini on edelleen vanhan paitatehtaan vetoinen näyttämö.”
”Oletko kokeillut niissä skaboissa peppumenetelmää?”
”Kerran yhden naislehtorin kanssa. Se on muuten se elämäni toinen naispano. Se lehmä ei järjestänyt minua sisään. Miesten kanssa systeemi tuntuu toimivan varmemmin.”
”Kuten minunkin kanssani?”
”En minä mielestäni ole käyttänyt sinua mitenkään hyväkseni. Vai olenko?”
”Minulla ei ole oikeastaan valittamista.”
”Se vierailukutsu on siis edelleen voimassa?”
”Ei ole. Jätetään seuraava kerta kohtalon varaan.”
”Sinä tunnet minut nyt hieman paremmin. Minä en ole aina valmis.”
”Otetaan se riski.”
Vares varmisti puhelinsoitolla, että Harry Jalkanen oli kotona. Hän ilmoitti poikkeavansa pienelle visiitille. Miehellä ei ollut mitään sitä vastaan. Hän neuvoi tarkemman reitin asunnolleen ja toivotti vieraan tervetulleeksi.
Jalkanen asui viidennessä kaupunginosassa eli aivan kävelymatkan päässä matkustajakodista. Vares jätti Toyotan huurtumaan ohuen pakkaslumipeitteen alle ja lähti kävelemään kylmiä katuja pitkin kädet syvällä puseron taskuissa ja vilu sisuksissaan. Pakkasta oli vieläkin samat viisitoista astetta, mutta illan myötä voimistunut tuuli sai autiot kadut muuttumaan Siperian jäälakeuksiksi.
Porin viides kaupunginosa oli keskustan suurin yhtenäinen alue, jossa rakennuskanta oli puuta, rapistumaan päin ja juonsi juurensa ajalta ennen sotia. Vuosikymmenet Viikkari oli ollut alue, joka parempien piirien puheissa tarkoitti pimeätä pulloa, arvaamattomasti heilahtavaa nyrkkiä, tumman rodun kortteereita ja sekatyömiesten hellahuoneita.
Nykypäivänä oli edistys murtautunut näillekin nurkille raivaustraktorin, salkkumiesten, rakennusnosturien, lipevien kiinteistönvälittäjien ja tonttikeinottelijoiden hahmossa. Viikkarin keskustanpuoleiset laidat olivat kokeneet jo täydellisen muodonmuutoksen. Oli Anttilaa ja Halpahallia. Oli kuusikerroksinen vakuutusyhtiön liiketalo. Oli pari kolme lasilta ja kiveltä kiiltävää pankin konttoria ja iso kauppiastavaratalo, jossa oli tarjolla kaikkea sitä mitä ilman nykymaailman ihminen ei kerta kaikkiaan tule toimeen; keskellä pizzeriaa komeilevasta loistoautosta aina eläinkaupan lemmikkitarantelloihin saakka.
Vares pujahti lämpimän kauppakäytävän kautta Isolinnankadulta Vähälinnankadulle. Nyt vasta alkoi edessä näkyä sitä Viidettä osaa, jonka hän muisti lapsuutensa kaupunkimatkoilta. Kuluneita, harmahtavia, tiheästi rakennettuja puutaloja likaisten lumikinosten keskellä. Ikkunoissa ohuita erivärisiä verhoja ja verhojen takana valjuja valoja. Muutama savupatsas nousemassa rapistuneista piipuista pakkastaivaalle. Osassa Viikkarin taloja käytettiin vieläkin lämmitykseen hiiltä tai klapia.
Vares vilkaisi oikealle ja vasemmalle. Vähän matkan päässä linja-autoaseman suuntaan seisoi valtava valkoisen huurteen peittämä teräksinen rakennuksen luuranko. Kymmenien neliöiden kokoisessa lastulevytaulussa oli loputon rivi alihankkijoiden, suunnittelijoiden ja rahoittajien nimiä. Ja ylinnä kaikista seisoi isoimmalla präntillä: Satakunnan Rakennus Oy:n työmaa. SATARA TEKEE PAREMPAA VIIKKARIA.
Vares ei ottanut kantaa siihen miten hyvä nykyinen Viides osa oli. Mutta hänen mielestään tekeillä oleva rakennelma sopi ympäristöönsä suurin piirtein yhtä hyvin kuin paikoitustalo Turun Tuomiokirkkopuistoon.
Harry Jalkasen asunto löytyi pienen kujasilla kiertelyn jälkeen. Se sijaitsi pitkän, parakkimaisen puurakennuksen pohjakerroksessa. Isäntä tuli avaamaan ensimmäisen koputuksen jälkeen. Eteinen oli hämärä ja ahdas, olohuone pieni ja täynnä kirjoja, papereita ja lehtiä. Tyyli ja järjestys näyttivät olevan samat kuin Annankadun nuorisotalon työhuoneessakin. Vares etsi istumasijan sohvalta, jonka alta pilkistivät vanhat puiset murtomaasukset. Hän hieroi käsiään yhteen, puhalteli nyrkkeihinsä, ja vähitellen huoneen lämpö alkoi vaikuttaa.
Miehet juttelivat sään kylmenemisestä, kunnes Vares siirsi keskustelun siihen miten paljon kaupunkikuva oli muuttunut niinä vuosina kun hän oli ollut poissa näiltä nurkilta. Harry Jalkanen laittoi veden tulelle ja myönsi että järkyttävimmät esimerkit näki aivan naapuristossa. Muutaman vuoden kuluttua puutalo-Viikkarista ei olisi jäljellä enää muuta kuin jokunen kellastuva valokuva lehtien arkistoissa. Puolet alueen tonteista oli jo siirtynyt pankkien, vakuutusyhtiöiden ja rakentajien haltuun. Uusien omistajien haluamat kaavaratkaisut oli nuijittu pöytään lautakunnissa ja valtuustossa melkein sellaisinaan. Nyt käytiin taistelua kaupunginosan viimeisistä tonteista. Aluetta kutsuttiin rakentajapiireissä kakkosvaiheeksi, ja siitä oli eri tietolähteiden mukaan suuri osa jo siirtynyt uusille omistajille. Lopuistakin käytiin kauppaa rahalla sekä lievällä painostuksella. Alueen nykyinen kaava ei suosinut kovin tehokasta rakentamista, ja näin ostoaikeissa liikkuvat salkkuherrat saivat pidetyksi hinnat kohtuullisella tasolla. Mutta Jalkanen ennusti, että kun sopiva yhtenäinen tonttikanta saataisiin yksiin käsiin, otettaisiin alueen kaava varmasti uuteen käsittelyyn päättävissä elimissä ja teholuvut nousisivat komeasti.
Isäntä tarjosi Varekselle teen kanssa suklaapäällysteisiä keksejä ja kertoi, että valitettavasti muuta tarjottavaa talosta ei oikein löytynyt. Lääkärin määräyksestä hänen oli pidettävä kuivaa kautta. Taskussa kilisevä purkki beetasalpaajia muistutti sopivasti siitä, että nyt olisi hetken aikaa syytä ottaa elämä hieman rauhallisemmin.
He joivat teen ja sitten Vares siirtyi vähitellen suoraan asiaan.
”Otin sinuun yhteyttä kahdestakin syystä. Perimmäinen on tietysti se, että tunsit Mirjamin. Lisäksi olet toimittaja, joka täyspäiväisesti nuuskii kaupunkilaisten asioita. Ehkä sinä voit auttaa minua erään vihjeen tarkistamisessa.”
”Teen parhaani.” Harry Jalkanen kaivoi esiin savukerasian. Vares pudisti päätään ja mies sytytti itselleen. ”Anna tulla.”
”Mitä sinulle sanoo kirjainpari FC?”
Jalkanen siristi silmiään pyöreiden lasiensa takana. Pään liike oli hitaan kieltävä.
”Ei yhtikäs mitään ... tai eikö se ole jalkapalloseuran lyhenne: FC Liverpool?”
”On tietysti. Mutta tuoko se mieleesi mitään Poriin tai Mirjamiin liittyvää? Olen ymmärtänyt, että hieman ennen murhaa Mirjami oli säikky. Hän ilmeisesti pelkäsi tyyppiä, jota hän kutsui tuolla lyhenteellä.”
”Minä tunnen hyvin satoja kaupunkilaisia ja hieman huonommin vielä useampia. Silti en ole koskaan kuullut tuollaista nimitystä käytettävän kenestäkään. Mirjami on viimeisinä aikoinaan kiinnostunut sana-arvoituksista.”
”Siltä tuntuu.” Vares oli pettynyt. ”En tiedä miten tärkeä tämä vinkki on, mutta olisin halunnut tietää mitä se kätkee.”
”Näistä arvoituksista juolahti mieleeni yksi uusi juttu.” Harry Jalkasen puheeseen tuli mietteliäs sävy. ”Se taisi olla marraskuun loppupuolta ... ja me istuimme Pubissa isommalla porukalla. Silloin Mirjami veti minut hetkeksi sivuun ja kysyi, olisinko halukas kirjoittamaan jutun asiasta, josta hänellä oli kuulemma järisyttävää kerrottavaa. Mirjami oli silloin melko tavalla humalassa ja se hänen selittämisensä oli aika sekavaa hössötystä. Kysyin heti liittyykö juttu Dante Helliin. Silloinhan se olisi ollut varmaa myyntikamaa tyyliin ’entinen tyttöystävä avautuu syvälle luotaavassa haastattelussa’. Mirjami kiisti ja sanoi että kyse olisi sorsajuhlista.”
”Mitä hän sillä tarkoitti?”
”Hän ei suostunut kertomaan enempää. Hän vain lupasi palata asiaan jos tarvetta ilmenisi. Se taisi olla viimeisiä kertoja jolloin näin hänet.”
”FC ja sorsajuhlat? Tämähän on selvä kuin eestinkielinen ristisanatehtävä. Eipä siinä ole paljon mille rakentaa.”
”Tuollaistako se sinun hommasi on? Ja teet tätä oikein täysipäiväisesti ammatiksesi?”
”Ammatikseni olen paikalla kello puoli kaksi yöllä kun ravintolan hämärimmässä nurkkapöydässä herra Virtasen käsi sujahtaa rouva Saarisen hameen sivuhalkiosta sisälle. Toimeksiantajanani on joko rouva Virtanen tai herra Saarinen. Sitä minun työni on yhdeksänkymmentäprosenttisesti.”
”Maallikon korvaan tuossakin on tiettyä hohtoa. Minä olen aina luullut, ettei Suomessa ole oikeita yksityisetsiviä vaan ainoastaan myymäläkyttiä ja schäfereille välipalaa etsiviä teollisuusvartijoita.”
”Suuri yleisö luulee myös, että Suomessa ei ole täysipäiväisiä henkivartijoita, ei teollisuusvakoilua eikä terroristeja. Ja että Kelloggsin aamumurot todella juttelevat.”
Jalkanen naurahti, ryysti haalenneen teen kuppinsa pohjalta ja sanoi sitten:
”Sinä pidät minua varmaan aivan tavallisena kyynisenä senttarina joka laukkaa rahankulman perässä?”
”En minä oikeastaan tunne sinua minkään vertaa.”
”Et tietenkään. Haluaisin kertoa sinulle vain sen että olen mukana myös niin sanotussa aatteellisessa toiminnassa – kyseessä on eräänlainen vapaa kansalaisyhdistys. Pyrkimyksenämme on säilyttää edes osa tämän kaupungin vanhasta miljööstä tuleville polville – ja tietenkin myös itsellemme. Meidän tärkein kohteemme on nyt tämä ympärillä levittäytyvä kaupunginosa – siis Viikkari. Minä toimin jonkinlaisena yhdistyksemme äänitorvena lehden palstoilla. Kovaa hommaa se on ja välistä tuntuu siitä, että Don Quijote oli meikäläiseen verrattuna selväpäinen realisti. Jotenkin luonto ei vain salli antaa suosiolla periksi.”
”Olet siis jonkinlainen totuudenetsijä. Kynä tanassa päin vääryyksiä?”
”Minun filosofiassani totuutta ei taida olla. Se on niin suhteellinen käsite. Mutta pieni jäynä järjestelmää ja valmiita malleja vastaan on aina paikallaan.”
”Minä taas uskon vakaasti totuuden viimein löytyvän”, Vares muikisti suupieliään moniselitteisesti.
”Sinulla taitaa olla tiedossasi se kuuluisa viisasten kivi.”
”Ei toki. Totuus löytyy Elovenasta. Ongelmana on vain se, ettei kukaan tiedä mistä paketista.”