Pimeys oli jo taas aikoja sitten laskeutunut ison tiilitalon ylle. Pakkanen ulkona oli kiristynyt, ja tähdet kirjoivat mustaa taivasta joka levittäytyi suurten ikkunoiden ja leveän, kylmyyttä uhkuvan virran takana.
Jussi ja Laura Hellman istuivat upottavalla valkoisella sohvalla edessään kullanväristä juomaa sisältävät pyöreät lasit. Musiikki soi taustalla, se oli kaunista, melodista ja juuri siltä vuosikymmeneltä jolloin he molemmat olivat olleet nuoria ja odottaneet elämää. Vares maistoi lasista ja huomasi ettei muistanut koska viimeksi olisi tuntenut olonsa näin rauhalliseksi ja rentoutuneeksi. Mielenpohjalle luiskahti ajatus, että tällainen tuudittava tyytyväisyydentunne ei ehkä merkitsisi hyvää. Ero putkan toivottomuuteen tuntui jotenkin liian suurelta.
Kello oli vasta hieman yli kahdeksan. Laura oli rauhoitellut Jussin levottomuutta kertomalla että nyt oli se ilta viikosta, jolloin Nils ei koskaan tullut kotiin ennen puoltayötä – tai aamuyötä. Oli ilta poikien kanssa.
Vares maistoi lasistaan ja kumartui naisen puoleen. Punainen suu aukeni ottamaan vastaan hänen huulensa ja maisteli antaumuksella konjakin ja miehenmaun sekoitusta. Jussi mietti häviävän hetken kumpi oli humalluttavampaa, nainen vai juoma. Siitä hän oli varma, että arvostelukyvylle nainen oli monin verroin vaarallisempi.
He maistoivat taas laseistaan. Laura käpertyi Jussin kylkeä vasten ja etsi hetken asentoa. Hän huokaisi syvään ja kysyi sitten hiljaa:
”Miten tutkimuksesi edistyvät?”
”Ei kehumista.” Tämä keskustelunaihe ei innostanut Varesta.
”Onko sinulla minkäänlaista johtolankaa? Voit kysyä minulta jos haluat varmistusta johonkin yksityiskohtaan tai mitä tahansa muuta apua.”
”Yritätkö ujuttautua osakkaaksi Lakiasiaintoimisto Vares-nimiseen menestyvään firmaan?” Jussi yritti siirtyä kevyemmälle linjalle.
”Kuka tietää.” Nainen painautui Jussin kylkeä vasten vieläkin tiukemmin. ”Se riippuu sinusta ...”
”Sinä heität aina välillä ilmaan oudon levottomia ajatuksia.”
”Se johtuu kuusta. Katso!”
Vares kääntyi kohti ikkunoita. Kuunsirppi oli purjehtinut esiin taivaanrannan takaa. Sen kelmeä valo sai joenpinnan irtaimet jäälautat hohtamaan hopealta kuin satusiveltimen hipaisemina.
He katsoivat hetken aikaa äänettöminä komeata näkyä. Sitten Vares värähti tahtomattaan. Hän kuulosteli, ja ääni kuului uudestaan. Se oli kuin orvon suden lohduton kutsuhuuto keskellä rajatonta taigaa.
”Shhhh, mikä tuo oli?”
”Iso mies on aivan säikkynä yhden pienen koiran takia”, nainen ei voinut olla hihittämättä. ”Sehän on vain Nosferatu. Kuu tekee sen aina jotenkin levottomaksi.”
”Kelmeä kuutamo, iso autio talo, pihalla ulvova mielipuolinen seeprankokoinen koira. Huh! Tästä puuttuu enää kyttyrävikainen, silmäpuoli hovimestari, joka parasta aikaa keittiön puolella sekoittelisi punaviinin sekaan rotanmyrkkyä.”
”Sinä olet ollut koko ajan hieman varpaillasi. Sitä ei voi olla huomaamatta.”
”Tämä asetelma tekee kieltämättä minut vähän säikyksi. Tai ehkä se johtuu tuosta kuutamosta. Jospa minäkin olen hieman kuuhullu.”
”Minä olen ainakin. Kuutamo sekoittaa minut täydellisesti.” Nainen etsi Vareksen korvannipukan hampaidensa väliin. Hän näykki sitä hengittäen samalla niin raskaasti, että kylmät väreet juoksivat miehen selkäpiitä ylös ja alas. ”Tällaisena yönä en kerta kaikkiaan pysty enää hallitsemaan itseäni.” Punaiset kynnet etsiytyivät määrätietoisesti Jussin paidanrintamusta pitkin alaspäin.
”Sinä siis menetät kontrollin?” Vares yllytti.
”Sekoan”, Laura huohotti.
”Sinusta tulee minun tahdoton leikkikaluni ...”
”Orjattaresi”, nainen nauroi yllyttävästi.
”Tuo ei kuulosta lainkaan hassummalta.” Vareksen kädet leikkivät jo tunnustelevasti vetoketjulla naisen puvun selässä.
”Miten hyvin tuolta joen takaa näkee tänne sisälle?” hän kysyi ääni matalana.
”Huonosti. Sitä paitsi siellä ei ole kuin peltoa ja lunta ja pimeyttä.”
Neljännestunti ehti kulua. Vares oli jo täysin unohtanut suuret avoimet ikkunat, kalpean taivaanvalon ja ajoittain ulvomaan innostuvan ison koiran. Hän näki vain naisen allaan sohvan valkoista, pehmeää nahkaa vasten ja tunsi joka solullaan tämän vartalon liikkeen ja puristuksen omaansa vasten. Konjakki ja veri kuohuivat suonissa aina vain makeampana virtana. Jussi puri itseään alahuuleen, sulki silmänsä ja halusi kestää vielä paljon pidempään.
Silloin pihanpuolella häilähtivät kirkkaat valot.
Jussi jäykistyi paikalleen tajuamatta ensin mikä oli aiheuttanut leimahduksen. Sitten hän kuuli äänen. Taas näkyi kaksi kirkasta valokeilaa pihanpuoleisten ikkunoiden läpi. Kirous tukahtui Vareksen kurkkuun. Pakokauhu alkoi nousta sisikunnasta kuin pahoinvointikohtaus.
”Se on taksi!”
”Miten! Onko Nils tosiaankin jo tulossa!” Laura Hellman parahti ja ponnahti sohvalta kädet alastomilla rinnoillaan.
”On sieltä sitten tulossa kuka tahansa ei se odota löytävänsä meitä kahta täältä alastomina kuutamoa ihailemasta.” Jussi pujottautui housuihinsa sellaisella kiireellä, että oli menettää tasapainonsa.
”Sinun pitää piiloutua. Jonnekin, nopeasti!”
”Takaovi! Missä se on?” Vares pääsi jotenkuten housuihinsa.
”Ei! Nosferatun koppi on aivan sen ulkopuolella. Sinun on mentävä piiloon. Pakko!” Laura sulloi vaatteensa sohvan alle, juoksi kylpyhuoneeseen ja palasi sieltä aamutakki päällään ja tukka sekaisin. Pihalla taksikuski sai jo vaihteen silmään ja nosti jalan kytkimeltä. Valot kääntyivät takaisin tien suuntaan.
”Minne minä menen?” Vares yritti hillitä ääneensä nousevan paniikin.
”Tuo ovi vie Danin huoneeseen. Se on ollut asumattomana jo pari vuotta. Mene sinne. Nopeasti!”
Vares kauhoi kainaloonsa paidan, sukat ja kengät. Hän lähti liikkeelle kun avainta jo soviteltiin ulko-oveen. Sitten hänen oli pysähdyttävä vielä kerran. Pöydän nurkalle olivat jääneet hänen kirkasväriset bokserinsa. Äänettömästi kiroten Jussi palasi koppaamaan ne mukaansa, ja hetken oivallus sai hänet nappaamaan vielä toisen konjakkilasinkin kouraan.
Vares sulki oven selkänsä takana niin että se jäi hieman raolleen. Hän huokaisi syvään ja nojautui seinää vasten ovenpielessä. Äänistä päätellen Nils Hellman riisui jo päällysvaatteitaan eteisessä.
Eteisnaulakko!
Vares pidätti hengitystään. Hänen mieleensä oli iskenyt, että takki ja kaulaliina roikkuivat sopivasti näytillä naulakossa. Jussi sulki silmänsä ja kirosi että oli ehdoin tahdoin mennyt ottamaan näin naurettavan riskin. Voiko olla mitään surkuhupaisampaa kuin jäädä rysän päältä kiinni vieraassa asunnossa.
Sekunnit pimeässä huoneessa olivat pitkiä ja tuskastuttavia. Sitten saattoi kuulla, että Hellman astui rauhallisesti olohuoneen puolelle ja kysyi paksuhkolla, humalaisella äänellä Lauralta oliko kylmäkaapissa olutta.
”En muista. Sinunhan se pitäisi tietää.” Naisen ääni oli kyllästynyt, ehkä hivenen moittivakin. Se sopi erinomaisesti tilanteeseen, jossa mies tulee melkoisessa tuiskeessa kotiin.
Hellman kolisteli hetken aikaa keittiössä. Sitten painavat askelet palasivat olohuoneen puolelle.
”Sinäpä olet tänä iltana ajoissa liikkeellä”, Laura huomautti kevyeen sävyyn.
”Häiritseekö se sinua?” Miehen äänessä oli hieman laskuhumalaisen riidanhaastamista.
”Ei tietenkään. Ihmettelenpä vain, että olet hankkinut itsesi tuollaiseen kuntoon jo näin varhaisessa vaiheessa.”
”Me aloitimme tänään kokouksen jo kello kaksi. Se aikatauluista. Ja on rouvallekin näemmä konjakki maistunut.” Hellmanin ääni oli edelleen väsyneen ärhäkäs.
”Vain yksi lasi televisiota katsellessa. Sinun lienee turha syytellä minua tuossa tilassa mistään.” Naisen ääni oli pistävä mutta rauhallinen. Vares ei voinut olla ihailematta hänen hermojenhallintaansa.
Jussi havaitsi, että hänellä oli edelleen sormenleveys konjakkia lasinsa pohjalla. Hänen omat hermonsa tarvitsivat nyt kipeästi lääkitystä. Jussi kohotti maljan ja osoitti sen mielessään Laura Hellmanille. Sitten hän kumosi lasin yhdellä kulauksella pohjaan saakka.
”Olit istumassa seuran poikien kanssa, vai?” Laura kysyi.
”Niin. Keidenkäs muiden!”
”Miten kaikilla vastuullisissa tehtävissä olevilla miehillä on mahdollista vetää itsensä talutuskuntoon jo iltapäivän alkajaisiksi. Tuollaisesta alkaa kaupungillakin kiertää äkkiä tarinoita.”
”Silloin kun me palaveeraamme ei paikalla ole kaupungin juoruakkoja. Turha sinun on sitä murehtia.”
”Sinä et ole nyt oikein seurustelutuulella. Lienee parasta, että menet nukkumaan.”
”Minä tiedän sen helvetin hyvin.”
”Ja ota se pilleri. Yksi ei ole haitallinen humalassakaan nautittuna, ja ilman sitä sinä pyörit niin että et ole sängyssä pysyä.”
”Kyllä minä tiedän mitä teen. Sinä jäät kai vielä katsomaan televisiota, vai kuinka?”
”Ei sieltä tule enää mitään kiinnostavaa. Minä menen jo edeltä vuoteeseen.”
Laura häipyi olohuoneesta. Hellman joi vielä pulputtaen oluensa loppuun. Sitten hieman epävarmat askelet alkoivat lähestyä Vareksen piilopaikan suuntaa. Jussi jäykistyi taas paikalleen ja pidätti hengitystään.
Pari kertaa nikotellen mies meni raollaan olevan oven ohi ja kuului avaavan jonkin toisen oven vähän matkan päässä. Loputtoman pitkältä tuntuva virtsaamisen lorina kuului Jussin korviin. Sitten Hellman palasi itsekseen tuhisten olohuoneeseen, ja äänistä päätellen hän häipyi samaan suuntaan kuin Laura hetkeä aiemmin.
Jussi istuutui sängyn reunalle ja tunnusteli tilannetta päätään pyöritellen. Nyt ei voinut tehdä muuta kuin odottaa. Lauran olisi tultava opastamaan hänet ulos siinä vaiheessa kun reitti olisi selvä – se olisi varminta. Jussi tiesi, että edessä oli paljon pitkiä minuutteja ja aikaa ajatella ja murehtia.
Ehti kulua melkein tunti, ennen kuin olohuoneen puolelta kuului varovaisia keveitä askeleita. Jussi nousi seisomaan ja siirtyi ovelle, joka aukeni samalla.
Lauran ohueen yöpaitaan verhoutunut hahmo pujahti huoneeseen ja saman tien odottavan miehen syliin. Lämpimät huulet hakeutuivat heti sanattomasti vasten Jussin suuta. Nainen puristi häntä kuin hädässä.
”Se oli kiinni sekunneista. Minä olin varma, että hän huomaa jotakin”, Jussi kuiskutti naisen korvaan.
”Hän oli niin humalassa. En muista useinkaan nähneeni häntä tuollaisessa kunnossa. Onneksi niin oli nyt.”
”Miten hän ...?”
”Nukkuu kuin tukki. Puolitajuttomana. Se pilleri takaa ettei hän väräytä eväänsäkään ennen aamukuutta.”
”Hyvä. Ehkäpä tästä sitten selvittiin. Sinä voit nyt järjestää minut vaivihkaa ulos.”
”Stop. Asiat tärkeysjärjestyksessä.” Naisen suu hyväili Jussin kaulaa.
”Hei. Mitä sinä aiot?”
”Mitä luulet? Voitko kuvitella miltä tuntui istua paikat märkinä tuolla sohvalla. Ja odottaa ja odottaa ...”
”Vaikea kuvitella. Minulla on viimeksi ollut paikat märkinä kansakouluiässä kun tipuin kevätjäihin.”
”Tiedän kertoa, että se minun tuntemukseni oli varmasti samaa luokkaa.”
”Sinä siis haluat ...” Vares tunsi naisen käsien innokkaan touhuamisen vetoketjullaan.
”Ehdottomasti. En päästä sinua ennen minnekään.”
”Mutta jos hän kuitenkin herää.”
”Kuten jo sanoin. Hän ei herää.” Nyt Lauran ääni oli jo jossakin hermostuneen ja vaativan välimailla.
Vares tarttui häneen voimakkaasti ja käänsi ympäri. Sitten hän nosti yöpuvun ylös uumilta. Vaaleat pakarat näyttivät huoneen hämärässä vastalypsetyn maidon värisiltä.
Nosferatu aloitti taas ikävöivän ulvontansa ulkona kuutamon kirjomalla pakkashangella. Mutta Jussi Vares tuskin kuuli sitä.