Tervapadat hehkuivat korkealla liekillä Annankadun vanhan tehtaan portinpielissä, ja sankka joukko ilman pääsylippua jäänyttä nuorisoa värjötteli lähikaduilla odottaen näkevänsä edes vilauksen suurista sankareistaan. Porille tyypillinen puuskainen tuuli teki kadulla seisoskelijoiden olon ikäväksi. Yötä myöten pakkanen olisi taas nousussa. Kuitenkin väenpaljouden keskuudessa vallitsi melkein hurmioitunut juhlatunnelma. Tämä oli näet ensimmäinen konsertti jonka Dante Hell & Jumalainen Näytelmä antoi omassa kotikaupungissaan viimeisimmän albuminsa julkaisemisen jälkeen. Edellinen keikka oli ollut joskus syksyllä Kirjurinluodon lavalla. Silloin oli paikalle mahtunut kymmenkertainen määrä ihmisiä, mutta silloin Dante kumppaneineen ei vielä ollut Suomirockin supertähtiä.
Vares tiesi, että Laura Hellmanille soittaminen olisi ollut puukon kiertämistä avoimessa haavassa. Siksi hän puikkelehti tänä iltana levottomana aaltoilevan nuorisolauman välistä talon pihaan ja otti suunnan ovelle. Ehkä Dante voisi kertoa jotakin mitä Lauralta ei voinut kysyä.
Kolme leveäharteista nuorta miestä tutki virkaintoisesti niiden onnellisten liput jotka olivat oikeutettuja astumaan autuuteen. Toimitusta varmisti keskelle pihaa parkkeerattu poliisiauto, joka tarkkaili tilanteen kehittymistä moottori tyhjäkäynnillä hyrräten.
Lopulta kävi niin, että Jussi katsoi parhaimmaksi olla ahtautumatta ääriään myöten täydeksi topattuun näyttämösaliin. Hän jäi istumaan kerrosta alemmaksi aulatiloihin ja kävi hakemassa itselleen telineestä lehden ja lähellä olevasta automaatista cokispullon. Järjestäjät katsoivat hieman kummeksuen miestä, joka oli vaivautunut hankkimaan lipun ja jota sisällepääsyn jälkeen eilispäiväinen aamulehti musiikkia ja esiintyjiä enemmän.
Konsertti alkoi puoli yhdeksältä. Vanha rakennus tömisi kovalla volyymilla soitetun raskaan rockin alla. Tietyissä kohdissa yleisö innostui tanssimaan tasajalkaa pomppien musiikin tahdissa, ja Vares vilkaisi huolestuneena miten muutamasta kohdasta katonrajaa alkoi rappaus tipahdella lattialle. Hän toivoi täysinpalvelleen tehtaan kestävän tämänkin koettelemuksen.
Kun konserttia oli kestänyt puoli tuntia kantoivat järjestysmiehet – kokonsa puolesta he näyttivät edustavan paikallista voimailuseuraa – ensimmäiset tungokseen väsähtäneet kuuntelijat väljemmille vesille. Itkevät punaposkiset pikkutytöt vääntelivät käsiään ja hokivat silmät kiinni Dantea. Väenpaljous, kuumuus, hapenpuute ja idolien näkeminen luonnossa lähietäisyydeltä oli saanut heidät täysin voimattomiksi. Pian Vareksen seurana aulassa oli jo parikymmentä eri-ikäistä tyttölasta, ja kaikki he istuivat tai makasivat lattialaudoituksella ja itkivät jonkinlaisen massahysterian vallassa toistensa kaulaan takertuneina. Aiemmin illalla kotona huolellisesti sivellyt isonsiskon tai äidin mascarat valuivat synkkinä tummina virtoina pitkin pyöreitä punehtuneita lapsenposkia, ja mieli oli täydessä myllerryksessä. Yhä uusiin itkunpuuskiin heidät ajoi tunne, jota he itsekään eivät pystyneet täysin tajuamaan.
Vares oli taittanut lehden syliinsä ja seurasi näytelmää kummastuneena. Hän muisteli Danten sanoja Rattaanpyörässä: ”Rock-bisnes on maailman suurinta kusetusta.”
Konsertti oli ohi aikataulun mukaan tunnissa ja vartissa. Tapansa mukaan Jumalainen Näytelmä ei esittänyt encoreja. Yleisö polki tasajalkaa lattiaa kuin zulut tanssissaan, ja murrosikäisten äänten kuoro hoki taukoamatta Danten nimeä. Yhtenäinen liike sai koko vanhan rakennuksen värähtelemään, ja taas tippui rappausta muutamasta saumakohdasta. Vares alkoi jo vilkuilla oven suuntaan siltä varalta, että aulan katto eli toisessa kerroksessa sijaitsevan näyttämön lattia antaa periksi.
Tähdet käyttivät suuren yleisömassan hidasliikkeisyyttä hyväkseen ja poistuivat näyttämökerroksesta esiintymislavan taakse rakennettuja portaita pitkin. He ilmestyivät aulaan hikisinä, meikattuina, erivärisissä verkkopaidoissaan, maastokuvioiduissa puuvillahousuissaan, painavissa mustissa kengissään. Kitaristit ja basisti kantoivat soittimiaan kuin viidakossa etenevä taisteluosasto aseita. Dante kulki joukkonsa kärjessä voittoisana sankarina. Hän hymyili hampaat välkkyen oikealle ja vasemmalle. Silmät kiilsivät edelleen esiintymisen energiaa ja kiihkoa.
Aulan tyttöjoukossa kävi tukahtunut huokaus, joka muistutti puhkeavasta vappupallosta karkaavaa ilmaa. Pienet kädet kohosivat, ja sitten itkunsekainen huuto yltyi taas. Bändi pakeni aulasta tukevan ruskean oven taa, johon oli spraymaalilla suihkutettu sana ESIINTYJÄT. Kun ovi kolahti kiinni heidän jälkeensä asettui molemmille kamanoille seisomaan noin satakiloinen painonnostaja kunnioitusta herättävät käsivarret rinnalle ristittyinä. Näky oli sen verran vakuuttava, että hysteerisimmätkään pikkutytöt eivät lähteneet tungeksimaan ovea kohti.
Vares nousi tuoliltaan rauhallisesti ja asteli ilme peruslukemilla ovelle. Häränniskainen painija empi hetken, mutta asetti sitten kätensä poikkiteloin tukkeeksi.
”Mihis matka?”
”Sappeenmaa Iltalehdestä. Homma on sovittu Danten kanssa”, Vares sanoi.
”Hetkinen ...” Mies oli kääntymässä kysymään oven takaa.
”Pikku hetki. Haluaisin vielä muutaman kommentin järjestäjiltä. Olisiko sinulla pari minuuttia aikaa?” Vares kaivoi povitaskustaan pienen lehtiön ja kynän.
Seuraavat viisi minuuttia Vares kyseli yleisömääristä, mahdollisista järjestyksenpitovaikeuksista, Dante-hysteriasta kaupungissa yleensä ja kaupungin nuorten vapaa-ajanviettomahdollisuuksista. Voimailijat vastailivat kieli keskellä suuta ja sanojaan punniten. Vares ei unohtanut kirjata molempien miesten nimiä ylös muistivihkoonsa.
”Ollonquist? Kirjoitetaanko se q:lla?”
Sitten pikahaastattelu oli ohi. Vares läimäytti vielä molempia tuttavallisesti harteisiin, kiitti vaivannäöstä, avasi ison ruskean oven ja astui sisään.
Esiintyjien pukuhuone oli rakennettu vanhan paitatehtaan sosiaalitiloihin. Pitkät laverit kiersivät isoa, matalaa huonetta. Penkeillä istui monenkarvaisen näköistä roudaria ja siipiveikkoa, ja muutamia etuoikeutettuja tyttölapsiakin liikuskeli tummiksi värjätyt silmät onnesta loistaen haistelemassa maan kuuluisimman bändin hikeä. Perinteiseen tyyliin roudarit käyttivät sumeilematta tilaisuutta hyväkseen ja ohjailivat valitsemiaan saaliita ympäri huonetta isännän ottein. Kourat olivat strategisissa paikoissa jo kiinni, sillä nuorten naistenalkujen maailmassa Jumalaisen Näytelmän soittokamojen kanniskelijatkin olivat jumalaisen ihmeellistä väkeä.
Varsinaiset bändin jäsenet, nuo tavoittamattomat ihanuudet, olivat linnoittautuneet huoneen äärimmäiseen nurkkaan. Pojat polttelivat silmät ummessa tupakkaa ja ottivat silloin tällöin lyhyet ryypyt kädestä käteen kiertävästä koreaetikettisestä pullosta. He vetivät henkeä, antoivat hermojen laueta ja kuivailivat hikeään hurjavauhtisen setin jälkeen.
Vares suunnisti suoraan kohti kaikkein pyhintä. Kukaan ei kiinnittänyt häneen sen suurempaa huomiota. Huoneessa kuhisi kuin muurahaispesässä, eikä yksi ylimääräinen kulkija jaksanut kiinnostaa ketään.
Ensimmäisenä Jussin noteerasi Dante itse.
Hän pyyhkäisi vielä kertaalleen kasvonsa froteeliinaan, nousi sitten joukkonsa keskeltä ja käveli Varesta vastaan.
”Mitä sä täällä teet?” Kysymys ei ollut torjuva vaan pikemminkin yllättynyt ja utelias.
”Haluaisin pikku juttutuokion kanssasi.” Vares ojensi kätensä ja Dan Hellman puristi sitä tuttavallisesti.
”Mikäs siinä. Tuolla nurkassa saadaan olla rauhassa.”
He asettuivat huoneen takanurkkaan rumpukoteloiden luo. Dan pyyhkäisi hien liuottamaa meikkiä silmäkulmista kämmenselkäänsä ja puhalsi voimakkaasti.
”Mitä pidit konsertista?”
”En nähnyt. Taidan olla jo liian vanha ahtautumaan pikkutyttölauman kanssa samaan katsomoon.”
”Sääli. Tämä oli pitkästä aikaa todella rautainen homma. Tällainen pienempi ja intiimimpi tila toimii ihan eri tavalla kuin joku tuhannen ihmisen palloiluhalli.”
”Teillä menee siis todella kovaa?”
”Ei voi valittaa. Entä sun tutkimukset?”
”Voisin valittaa. Teen edelleen perustarkistuksia. Ja nyt sinä mahdollisesti voisit auttaa ...”
”Anna tulla vaan. Mähän ilmoitin silloin viimeksi, että olen käytettävissä.”
”Minä haluan että sinä kerrot minulle FC Käppärän Pojista.” Vares tarkkaili huolellisesti Danin reaktiota.
”Sä tarkoitat sitä urheiluporukkaa, jossa äijä pyörii?” Yllättynyt ilme nousi pojan kasvoille.
”Juuri sitä. Tiedän, että isäsi kuuluu seuraan ja siksi tulinkin sinun luoksesi.”
”Hetkinen.” Dan pudisti päätään hitaasti. ”Miten se lössi on sekaantunut tähän kuvioon?”
”Ei varmasti mitenkään. Niin kuin sanoin, olen edelleen aivan alkuvaiheessa ja tutkimustyö nyt vain on sellaista, että kaikki epäolennaiseltakin tuntuvat asiat pitää selvittää.”
”Mitä sä haluat tietää niistä?”
”Kerropa aivan aluksi seuran tausta. Miten Käppärän Pojat on perustettu? Ja miksi?”
”Usko huviksesi, mutta se jengi on perustettu jo joskus viiskytluvulla. Juttu on niin, että kaikki ne tyypit on syntyneet ja eläneet tuolla Käppärän nurkilla, oikeastaan vielä saman kadun varrellakin. Viittäkymppiä huitelevia jätkiä, sodan ja pula-ajan kasvatteja, niin kuin äijä aina muistaa huomauttaa. Käppärän Pojat oli silloin niiden räkänokkien oma korttelijengi.”
”Melko hyvin ovat pärjänneet tässä maailmassa sittemmin. Oikeastaan koko kopla.”
”Tämä nykyinen Käppärän Pojat ei ole tietenkään sama kuin se viiskytluvun porukka. Siihen kuului silloin kuulemma kymmeniä poikia. Nykyisessä kokoonpanossa pyörivät vain ja ainoastaan ne joista on niin sanotusti tullut jotakin.” Danin ääneen tuli hieman ivallinen painotus. ”Ne pojat jotka päätyivät raksalle tai telakalle tai siltojen alle eivät saaneet kutsua silloin seitsemänkymmentäluvun loppupuolella kun tämä virallisempi Football Club perustettiin.”
”Mitä he tarkasti ottaen touhuavat?”
”Pelaavat kesäisin jalkapalloa jossakin kinttuihinpotkimissarjassa. Sitten hakkaavat talvisin lentopalloa pitkin voikkasalin seiniä. Sen lisäksi niillä on kuukausittaiset saunaillat ja kaiken maailman kevät-, kesä- ja syyskokoukset. Kaikenlaisia typeriä omia seremonioita. Kakarana sitä ei vielä tajunnut, mutta nyt kyllä jo ymmärtää miksi faijan piti ne harvat vapaailtansakin pyöriä kundisakissa, tehdä niiden kanssa muka tutustumismatkoja ympäri maailmaa. Kotona sitä ei kyllä näkynyt. Se oli samaa kuin jos olisi ollut täysorpo.”
”Miten sinä ymmärrät hänen menonsa nyt?”
”Kai se on sitä samaa mitä me tehdään bussissa keikkojen jälkeen.”
”Kaikki klubin jäsenet ovat todellakin melkomoisia merkkimiehiä tässä kaupungissa, vai mitä?”
”Mä luin kerran yhden kirjan Hongkongin piireistä ja niistä tyypeistä, jotka pyörittävät sitä muutaman miljoonan ihmisen saarta. Niitä kutsutaan lihaviksi kissoiksi. Mun faija ja sen kaverit on tämän kaupungin lihavia kolleja.”
”Fat Cats! eli FC.” Vares hymähti.
”Miten isäsi firma menee nykyään?”
”Jos mä olisin kiinnostunut siitä puljusta niin mä olisin nyt opiskelemassa Hankenilla tai Polilla kuten faija oli edellyttävinään multa.”
”Tämä oli suureksi avuksi. Kiitoksia haastattelusta. Jos nuo kaksi oven ulkopuolella seisovaa puolinelsonia kyselevät minusta, niin muista mainita että olin Iltalehdestä. Ne tulevat koko ensi viikon etsimään sieltä haastatteluaan.”
”Homma selvä”, Dan hymähti. Hän vaikutti mietteliäältä. Hieman empien poika päätti vielä jatkaa alkuperäisestä aiheesta:
”Minä voisin hankkia sinulle vielä lisämateriaalia siitä porukasta ... mahdollisesti.”
”Olisin kiitollinen. Mitä tarkoitat?”
”Faijalla on leikekirja, johon se on koonnut kaikkea mahdollista Käppärän Poikiin liittyvää krääsää. Ne kai suunnittelee, että vuonna 2000 siitä tehdään oikein joku matrikkeli. Se leikekirja on meillä kirjahyllyssä kunniapaikalla Raamatun ja Suomen Rakentajaliiton julkaisujen kanssa samassa rivissä. Mulla on vielä avaimet kotiin vaikka mä en enää asukaan siellä. Mä voisin lainata sitä kirjaa jos kiinnostaa.”
”Se voisi olla avuksi.”
”Asia sovittu. Saat vilkaista sitä huomenna.”
”Missä tavataan?”
”Sovitaan vaikka Rattaanpyörässä kello kolmelta iltapäivällä. Mä tulen sinne silloin aamukahville.”