Pankinjohtaja Tom Marjola oli istunut koko aamupäivän punaisten valojen takana huoneessaan. Keskukselle hän oli antanut ohjeet, että hän ei olisi koko päivänä tavoitettavissa.
Nuorella pankin yrityssektorin johtajalla oli murheita. Edellisen yön hän oli pyöriskellyt unettomana vuoteessaan pitkälle aamun tunneille. Ja kun kello oli herättänyt hänet hieman ennen seitsemää oli mies maannut pitkän aikaa kattoon tuijottaen, yrittäen sulkea mielestään sen tosiasian että tänään puolen päivän jälkeen hänen tehtävänsä olisi esitellä pankin hallitukselle pankin historian merkittävin valuuttaluottojärjestely tähän mennessä.
Tämän kokoluokan diilit olivat olleet juuri sitä mitä hän oli sielunsa silmillä odottanut vaihtaessaan keskuspankin asiantuntijaviran etulinjan kenttäuraan, kuten hän oli ääni normaalia syvempänä todennut parhaille kavereilleen Adlonin baaritiskillä – silloin viimeisenä iltana.
Juuri tätä hän oli tullut hakemaan. Isoja kauppoja. Nopeasti kasvavia antolainaussaldoja. Vielä jyrkemmin kohoavia tuottokäyriä. Markkinaosuuden valtaamisia. Kateudensekaista kunnioitusta kilpailijoiden keskuudessa. Kiinnostuneita ja vaikuttuneita ilmeitä oman keskuspankin korkeimmassa johdossa. Tilinpäätöspäivällisellä sen tyylisiä kommentteja, että odotettavissa saattaisi piankin olla erinäisiä mielenkiintoisia tarjouksia.
Ja nyt tämä luottokuvio.
Tom Marjola katsoi kuvaansa lasilla päällystetyn tummasävyisen maalauksen pinnasta. Hän tiesi näyttävänsä väsyneeltä ja melkein sairaalta. Hänen oli tunnustettava itselleen että hän pelkäsi.
Marjola etsi taas tietokonepäätteeltään keskuspankin yritystutkimusosaston menun. Hän syötti yrityksen hakusanan ja painoi enteriä. Uusi näyttö syttyi näkyviin monitorin ruskehtavalle pohjalle. Marjola valitsi näytöltä tuloslaskelman, pitkän taseen, kassavirtalaskelman ja standarditunnusluvut. Hän painoi vielä yhtä näppäintä ja monitorille ilmestyi teksti, joka kertoi pyydettyjen tietojen siirtyneen tulostusjonoon.
Kolmen sekunnin kuluttua sivupöydällä seisova printteri heräsi elämään. Ensin pari kuin tunnustelevaa kirjoitusriviä. Sitten tiivistä, melkein hätäiseltä kuulostavaa nakutusta puolisen minuuttia. Marjola odotti ikkunaa tuijottaen kunnes viimeinenkin sähköinen hurina oli kuollut pois. Sitten hän nousi jotenkin raskaan ja kankean näköisesti ja käveli printterille. Hän istuutui takaisin työpöytänsä ääreen jatkolomakkeet kädessään, ja näytti siltä kuin paperit olisivat olleet likaisia tai muuten kovin vastenmielisiä.
Marjola huokaisi syvään ja alkoi vielä kerran käydä läpi hänelle jo aivan liiankin tuttuja lukuja.
Kaikki merkittävimmät tunnusluvut osoittivat, että yritys oli todella vakavassa kriisissä. Kannattavuus oli laskenut jyrkästi alle alan keskiarvon, omavaraisuusaste oli hyvin matala, sijoitetun pääoman tuotto sitä luokkaa että kovakantisen pankkikirjan korkokin tuottaisi enemmän. Ja current ratio kertoi siitä, että yritys eli jatkuvan kassakriisin partaalla. Otsa huolestuneissa rypyissä Marjola käänsi sivua.
Z-luku oli – 4.9! Hänen oli nielaistava. Jos tämä luottojärjestely olisi ollut keskuspankin heiniä, se olisi voitu toteuttaa ainoastaan ottamalla yritys kriisiyritysten listalle ja siirtämällä kontrolli operatiivisesta johtamisesta luotetulle pankin miehelle. Nyt ei kuitenkaan oltu ottamassa tuota askelta. Kyse oli yksiselitteisesti vain vastuiden jyrkästä kasvattamisesta.
Ja hänen tehtävänään olisi esitellä tämä paketti pankin hallitukselle heti iltapäivän aluksi.
Marjola huokaisi taas melkein kuin niiskauttaen.
Asia oli puhuttu pariinkin otteeseen läpi Suontaan kanssa alkuviikolla. Mauno oli yksiselitteisesti ilmoittanut tämän olevan niitä asioita, jotka pitää hoitaa. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Siinä tilanteessa Marjola ei ollut voinut muuta kuin antaa parin pienen kylmän hikivanan valua pitkin kainaloitaan ja nyökätä naama peruslukemilla. Suontaka oli vielä tuonut kautta rantain esille sen että kevään tullen yrityspankin johtajalla olisi edessä se jo työsopimuksessa mainittu palkantarkistuskierros. Vanhan kansan miehenä hän tulisi kyllä pitämään kiinni siitä, että hänen talossaan ei hyvä mies keikkuisi alipalkattuna.
Tämä selväsanainen lupaus ei ollut paljonkaan helpottanut Marjolan oloa. Hän tiesi, että jos huonoin mahdollinen vaihtoehto toteutuisi, ei muutaman tonnin palkankorotus olisi mikään korvaus siitä vahingosta, johon hänen nimensä tultaisiin yhdistämään.
Mutta Tom Marjola tiesi, että nyt ei ollut vaihtoehtoja. Ja sitä paitsi tulossa oleva suurhanke saattaisi pelastaa yrityksen tulevaisuuden. Ja samalla erään keskisuuren paikallispankin.
Nyt pelattiin todella kovilla panoksilla.
Marjola vilkaisi kelloa ja kohensi samalla vaistomaisesti ryhtiään. Häntä odotettiin hallituksen eteen viidentoista minuutin kuluttua.
Neljännessä kerroksessa sijaitsivat pankin edustustilat. Käytävästä oikealle levittäytyi saunaosasto, jonka ylpeys oli aito luonnonkivinen takka. Sen muuraaminen arvokkaaseen kerrostaloon oli ollut vaikea operaatio ja ennen kaikkea kallis. Pankin vanhempi johtoporras olikin eräässä illanistujaistilaisuudessa puhunut hymähdellen miljoonatakasta. Takka oli rakennettu silloin kun korot olivat vielä säänneltyjä eikä markkinoista tarvinnut taistella verenmaku suussa. Se oli muurarintaidon mestarinäyte ja samalla muistomerkki paremmista ja turvatummista ajoista.
Käytävän vasemmalla puolella sijaitsivat varsinaiset kokoustilat. Nyt oli paikallaolijoita kuitenkin sen verran sopiva määrä, että lounaspöytä oli voitu kattaa takkatupaan, pitkän valkoisella pellavalla peitetyn pöydän ääreen.
Pankin emäntä oli jo siivoamassa lounaan tähteitä pois parin tarjoilijattaren kanssa. Marjola havaitsi että tänään oli syöty ainakin poroa ja lohikeittoa. Herrat istuivat kylläisen näköisinä pöydän ympärillä edessään kahvi ja pullea lasi, jossa oli Hennessyä pohjalla. Muutamalla kärysi jo ruuan jälkeinen sikari suupielessään.
Mauno Suontaka esitteli Marjolan lyhyesti paikallaolijoille vaikka tämä olikin vähintään hyvänpäiväntuttu useimpien kanssa. Nuori pankinjohtaja istuutui hänelle varatulle paikalle ja loi nopean silmäyksen ympäri pöydän. Lähimpinä olivat kansanedustaja Urjala sekä vakuutusmies Kemppi ja maanviljelijä Kautto pitkät ja paksut pötkylät suupielessä käryämässä. Ylipainoinen ja raskaasti hengittävä K-kauppias – Elomaa – lopetteli vielä leivostaan, ja kaupungininsinööri Roslund maisteli hitaasti konjakkia. Vielä pöydän toisella puolella istuivat Kivimaa, Elovaara ja Kaistarniemi, joista viimemainitulla oli tyypillinen vatsahappoinen ilmeensä. Hänestä Suontaka olikin maininnut jo etukäteen. Kertonut miehen olevan toivoton pilkunnussija ja vastarannankiiski.
Suontaka oli itse asettunut taktisesti Kaistarniemen viereen ja osoitti hänelle sopivassa määrin huomiota. Marjolan järjestellessä papereitaan Suontaka tarjosi Kaistarniemelle tulta tämän pikkusikariin ja hymähteli juuri kerrotulle jutulle.
Lopulta päästiin varsinaiseen iltapäivän asiaan. Marjola esitteli hallitukselle ensin pari pienempää ja rutiiniluontoisempaa luottojärjestelyä. Niihin nuijittiin päätökset ilman kommentteja. Sitten Marjola rykäisi aivan kuin kakistellakseen ulos ärsyttävän kurkkuun lennähtäneen itikan ja alkoi lukea seuraavaa luottoesittelyä:
”Esitetään myönnettäväksi Satara Oy:lle valuuttaluotto seuraavassa korissa: 60 % Saksan markkaa, 15 % Sveitsin frangia, 15 % US-dollaria ja 10 % Japanin jeniä. Luoton markkavasta-arvo 60 miljoonaa. Luottoaika viisi vuotta, bullet. Korkopohja vaihtuvakorkoinen. Hinnoittelu: kyseisen valuuttakorin Libor + 0,85 %. Järjestelypalkkio 0,5 %.”
Huoneeseen laskeutui odottava hiljaisuus. Kempin sikarin päässä roikkuva tuhkapatsas näytti uhkaavasti olevan tippumassa. Elomaa nuolaisi varovasti suupieleen leivoksesta tarttunutta kermavaahtoa.
”Kuuskytä milliä. Se on pitkä rivi rahaa ...” Kivivaaran sävyyn puhui tyypillisesti mies joka ei tiennyt edes kuinka monta nollaa sellaisessa luvussa on. Marjola ei antanut ilmeensä paljastaa mitä sisimmässään ajatteli. Tämä oli heidän pankkiryhmittymänsä päätöksenteon harmittavin pullonkaula; päättävissä elimissä istui aina tuollaisia kunnanvaltuuston puheenjohtajia, joiden tietämys pankki- ja korkomarkkinoista rajoittui katolainan nostoon vuonna-79.
”Bullet. Mitä se tarkoittaa?” Kaistarniemen rävähtämätön katse tuijotti yli pöydän.
”Kertalyhenteinen.” Marjola korjasi asentoaan kiusaantuneena.
”Miltä Sataran taseet näyttävät?” Kaistarniemi jatkoi.
Marjola vaihtoi taas painoa kankulta toiselle. Hän ei uskaltanut vilkaista Suontaan suuntaan.
”Tuloskehitys on hieman heikentynyt parin viimeisen vuoden aikana. Johtuu kaupungissa vallitsevasta yleisestä taantumasta. Mutta ennusteet lupaavat kyllä parempaa ja ...”
”Mihin tällainen rahasumma on tarkoitettu?” Kaistarniemi keskeytti.
”Osalla summasta vaihdetaan kallista Helibor-pohjaista markkaluottoa halvemmaksi valuuttalainaksi, mutta pääasiassa tämä luototus on tarkoitettu ns. Viikkari-projektin rahoitukseen.”
”Niin kuin herrat tietävät on kyseessä kaupunkimme historian suurin yhtenäinen rakennusprojekti, jonka tuotto-odotukset ovat melkomoiset.” Suontaka puuttui nyt ensimmäisen kerran puheeseen. ”Se merkitsee tietenkin Sataralle yrityksen voimakasta kasvua ja liiketoiminnan tulevaisuudennäkymien vahvistumista vuosikausiksi eteenpäin. Ja pankillemme se merkitsee yksinoikeutta rakennettavien neliöiden markkinoinnissa ja rahoituksessa. Se lisää tuottovolyymiamme lukuisilla eri osa-alueilla, ja teidän on varmasti helppo nähdä se valtava etu minkä saamme kilpailijoihimme nähden ollessamme mukana tässä haastavassa ja suuressa hankkeessa.”
Taas valkoliinaisen pöydän ympärille laskeutui hiljaisuus. Ainoastaan Kemppi rykäisi ja nyökytteli isoa päätään myöntyvään sävyyn.
”Entä vakuudet?” Kaistarniemen kysymys singahti terävästi.
Marjolan olisi tehnyt mieli pyytää lasillisen kivennäisvettä; hänen suunsa tuntui kuivalta kuin tuohi. Nyt alettiin liikkua kaikkein arimmilla alueilla.
”Pääosa vakuuksista saadaan hankkimalla lisäkiinnityksiä nykyisiin pankille pantattuihin kiinteistöihin. Arvonnousu antaa tähän mahdollisuuden. Osa luototuksesta jää väkisinkin yrityskiinnityksen päälle, mutta projektin etenemisen myötä uutta substanssia syntyy nopeaan tahtiin ...”
”Mikä osa luototuksesta – tarkasti ottaen – jää pelkän yrityskiinnityksen varaan?” Kaistarniemi kumartui aavistuksen verran eteenpäin.
”Noin 30 miljoonaa.” Marjola ei uskaltanut katsoa ketään silmiin.
”30 miljoonaa”, Kaistarniemi toisti luvun hitaasti. ”Mikä on tuon vakuuden arvo, jos sellainen tilanne tulee että sitä tarvittaisiin?”
Suontaka rykäisi ja puuttui keskusteluun.
”Sen jälkeen kun Viikkarin uusi kaava menee läpi valtuustossa nousee tietyn tonttikannan arvo moninkertaiseksi. Ja kuten ehkä havaitsitte, minä en sanonut että jos se menee”, Suontaka naurahti rennosti. Marjola ei voinut olla salaa ihailematta vanhan parkitun ketun pokkaa. ”Eli kyse on nyt vain lyhyestä, hyvin ohimenevästä vakuusvajeesta, jos sellaista termiä nyt edes voidaan käyttää. Minä näen tässä tilanteessa kyllä vain yhden ainoan ratkaisumallin, ja se on pankinjohtaja Marjolan esittämä. Meidän pitää ottaa tämä luottojärjestely hoitaaksemme ja varmistaa samalla pankillemme sille kuuluva viipale tulevaisuuden markkinoista. Nyt kysytään visioita ja tietty aste rohkeutta sekä hallittua riskinottoa. Tulevat vuodet tulevat palkitsemaan nämä satsaukset monin kerroin.”
”Kyllä minä olen vahvasti sitä mieltä, että pankin pitää tämä luotto hoitaa”, Kemppi puuttui puheeseen. ”Nykyaikainen pankkitoiminta on tätä. Enää ei pärjätä pelkästään aravalainoja myöntämällä.”
”Kyllä tuo on minunkin mielipiteeni”, Kautto nyökkäsi.
”Täsmää täälläkin. Kyllä meikäläinen kauppiaana tietää missä hyvät liikepaikat makaa tässä kaupungissa”, Elomaa oli samaa mieltä.
Kansanedustaja Urjala puuttui nyt ensimmäisen kerran keskusteluun:
”Tuolta politiikan puolelta voin tuoda kokoukselle vielä sen päätöksentekoa helpottavan tiedon, että tällä hetkellä valtuustossa tuntuu vallitsevan melko suuri yksimielisyys kaavamuutoksen suhteen.”
”Minä puollan”, totesi kaupungininsinööri Roslund yksivakaisesti.
Kivimaa ja Elovaara vilkaisivat toisiaan pöydän toisella puolella. Sitten jälkimmäinen nyökkäsi ja sai kumppaninsakin avaamaan suunsa:
”Kyllä tässä kaikki merkit nyt näyttäs siltä, että hullujahan me oltas jollei lähdettäs tommosta hanketta rahottaan.”
”Varovaisuus ei ole hulluutta. Sen on historia monta kertaa opettanut.” Kaistarniemi pudisti vieläkin päätään epäilevän näköisenä.
”Jos sinä haluat, niin kyllä me voimme tehdä tästä äänestysasiankin”, Suontaka sanoi rauhallisesti.
”Ei minulla ole mitään niin kauheaa hinkua saada omaa eskonpuumerkkiäni pöytäkirjoihin. Ja onhan juttu tietysti niin, että tätä asiaa ovat kallispalkkaiset ja oppineet herrat jo pitkään parhaan kykynsä mukaan valmistelleet.” Kaistarniemi loi vielä viimeisen tutkivan katseen yli pöydän Tom Marjolaan. Ikäväntuntuinen hiertävä pala tämän kurkussa tuntui vain kiertyvän yhä hankalampaan asentoon.
”Hyvä näin. Voimme siis todeta päätöspöytäkirjaan, että esitelty luotto on päätetty myöntää yksimielisesti.” Suontaka vilkaisi vielä kerran ympäri pöytää. Vastaväitteitä ei tuotu julki.
”Tämä esityslista on nyt sitten käyty läpi. Koska tänään on tehty huomattavia ja kauaskantoisia ratkaisuja on syytä saada myös hieman kevennystä vai mitä. Sauna on ollut jo tunnin päällä ja löylyt ovat nyt varmasti makeimmillaan. Kellään ei ole varmaan mitään sitä vastaan, että otamme pikku kylvyt.”
Äänet pöydän ympärillä olivat yksimielisen myöntyväiset.
”Selvä. Pukuhuone on tuossa suunnassa. Sieltä löytyy pellavapyyhkeitä ja jääkaapista huurteista. Olkaa niin hyvät.”
Miesjoukko siirtyi rentoutuneesti pulisten ja kravattejaan löysäten pukuhuoneen puolelle. Suontaka jäi viimeisenä takkahuoneeseen. Hän iski pieni hymy suupielessään silmää papereitaan kokoavalle Tom Marjolalle ja sanoi:
”Se meni juuri niin kuin pitikin. Kun pääset työhuoneeseesi älä jätä soittamatta Nilsille.”