Pitkän puisen vuokrakasarmin pihassa Toejoella pari vuotavanenäistä tenavaa rakensi lumilinnaa ruskeanharmaasta lumesta. Lämmintä oli melkein kolme astetta, räystäiltä valuivat likaiset norot pihaan parkkeerattujen autojen katoille. Pienet uurastajat olivat sellutehtaan ja liikenteen saastuttamaan lumeensa yhtä tyytyväisiä kuin samanikäiset missä tahansa Suomessa.
Vares havaitsi että Puseniuksen Volvo oli entisellä paikallaan pihan sillä reunalla joka rajoittui kuolleennäköisiin marjapensaisiin. Hän nousi Toyotastaan ja kiersi lumesta puhtaan auton pariin otteeseen. Viimeksi tuulilasi oli ollut lumen umpeen muuraama, ja katolla oli maannut kymmenen sentin kinos. Ehkä autonmyyjä oli pitänyt ryyppäämisessään sen verran katkosta, että oli voinut istahtaa rattiin. Jos viina nyt sitten oli miehen autoilulle mikään este; Vares epäili sitä.
Pusenius ei vastannut kolkutuksiin. Jussi palasi pihalle. Koukkuselkäinen mummo oli taas ilmestynyt lasten lumilinnanteelmäksen luo tihrustamaan.
”Päivää. Puseniusta olen taas katsastamassa. Onkohan miestä näkynyt?” Vares kysäisi.
”Ei ole muutamaan päivään. Eikä sitä muutakaan remusakkia. Liekö virkavalta viimein korjannut pois.” Muijalla oli toivorikas ilme naamallaan.
Vares oli tulomatkalla käynyt tarkistamassa Ankkalan.
”Teillä ei ole aavistustakaan siitä missä hän nyt voisi olla?”
”En minä kaikkitietävä ole. Mistäs minä sellaisia ...” Nainen katsoi Jussia kyyrystä ja kieroon.” Sen minä kuitenkin tiedän missä se ... heitukka asuu. En kehtaa pahemmin sanoa, vanha ja uskovainen ihminen.”
”Mikä Marja-Liisan sukunimi on?”
”Se on Nyylunti. Tossa se asuu ihan parin kadun päässä. Se on se vanhempi puutalo, joka on ihan sitä kioskia vastapäätä. Huonoa se on elämä sielläkin, jos ei ole tässäkään huushollissa kehumista. Kyllä siitä kaupassa puhutaan ...”
Vares huomasi, että nainen oli pääsemässä taas vauhtiin. Hän kiitteli ja hyppäsi nopeasti autoon. Lapset olivat tehneet lumilinnan toisesta päädystä liian hataran ja korkean, ja koko seinä romahti sijoilleen muodottomaksi kasaksi. Mummo katsoi pois kaasuttavan auton perään aivan kuin syy olisi ollut Jussin. Pienimmältä rääpäleeltä alkoivat valua poskille likaiset kyynelvanat.
Pienten kierrosten jälkeen Vares löysi talveksi suljetun kioskin. Se ei näyttänyt juurikaan äskeistä lumilinnaa tukevammalta. Kioskia vastapäätä seisoi ankeahkon näköinen puutalo, joka oli rakennettu joskus sotien jälkeen kun etusijalla oli ollut saada vain ihmisille mahdollisimman nopeasti katto pään päälle.
Ulko-ovessa oli neljä nimeä, Nylund niistä viimeisenä. Sama nimi löytyi toistamiseen vinttikerroksen porrastasanteen vasemmanpuoleisesta ovesta. Vares koputti oveen rystysillään ja jäi odottamaan.
Ovi repäistiin auki melkein samassa, ja Viiva-Liisa pelmahti kynnykselle vihertävässä polvipituisessa aamutakissa. Jalassaan hänellä oli vanhat miesten aamutossut. Naisen kuontaloa ei kaiketi ollut pesty viikkoon tai pariin. Suu aukeni hämmästyksestä ymmyrkäiseksi, ja siitä lehahti vanha viina ja joku muu pistävä katku, jolla saattoi olla tekemistä vatsahappojen kanssa.
Vares ei nyrpistänyt nenäänsä vaan nyökkäsi tuttavallisesti hymyillen ja käveli peremmälle huoneeseen. Se oli kaltevakattoinen ahdas loukko. Ainoat huonekalut olivat lattialle lastulevysokkelin päälle levitetty patja, sohvanrämä, pari tuolia ja ikkunan eteen asetettu rottinkipöytä. Nurkassa jääkaappi piti melkomoista tärinää. Oli ihme miten sen päälle nostettu sähkölevy pysyi kaapin kuperalla pinnalla. Pulloja ajelehti pitkin huoneistoa kymmenittäin; niiden etiketit olivat melko yksitoikkoista luettavaa. Jos Alibi-lehdellä olisi tapana esitellä sisustusratkaisuja eräiden muiden aikakauslehtien tyyliin, tämä apartementos sopisi erinomaisesti sen linjaan.
”Mä luulin, että sä olit Veikko?” Naisen kasvoilla oli sekava ilme, jonka hankkiminen ei ihan yhden päivän juopottelulla onnistu.
”Ikävä tuottaa pettymys. Minä olen se vanha tuttu Ankkalan pöydästä. Se jonka kanssa Veikolla oli muutama päivä sitten hieman erimielisyyksiä – muistatko?” Vares teki huoneessa pienen kierroksen kädet selän takana ja varoen astumasta pullojen päälle.
”Kai mä muistan. Mitä sä täältä haet?”
”Olin menossa tapaamaan Taistoa. Naapurit kuitenkin kertoivat, että miestä ei ole näkynyt moneen päivään. Ajattelin tulla kysymään sinulta tiedätkö hänestä mitään.”
”Mitä sä musta?” Naisen silmiin tuli pelokas säikyn eläimen ilme. Hän kääriytyi tiukemmin aamutakkiinsa ja meni istumaan sängyn reunalle katse lattiaan luotuna.
”Ajattelin vain että koska sinä olet Puseniuksen tyttöystävä niin kai sinulta voi tulla kysymään. Minulla olisi näet erittäin tärkeää asiaa Taistolle.”
”En minä ollut mikään sen tyttöystävä.”
”No ystävä sitten. Oletko nähnyt häntä viime päivinä?”
”En.”
”Tiedätkö missä hän nyt sitten luuraa?”
”En.”
”Missä Hopea on? Samoilla retkillä vai?”
”Ei. Se poikkes kaupungille.” Nainen suoristi ryhtiään ja katsoi Varesta uhmaavasti.” Se voi tulla takaisin koska tahansa. Ja se ei ehkä tykkää siitä, että sä oot täällä.”
”Miten niin? Ei Veikko minusta vaikuttanut pitkävihaiselta tyypiltä”, Vares hymyili.” Te olette ryypänneet kimpassa melko pitkän rupeaman. Kenen rahoja laitetaan sileäksi?”
”Emmä tiedä. Ei mun ainakaan.”
”Sen uskon. Onko joku voittanut raveissa?”
”Kyllä kai... tai sitten ne on jomman kumman säästöjä.” Nainen kiemurteli patjan reunalla kuin pistoksissa.
”Minun mielestäni kumpikaan vesseli ei oikein vaikuta aktiiviselta piensäästäjältä. Mitä sinä tiedät Jarkko Tienvierestä?”
”En mä mitään ... miksi helvetissä sä oikein mua ahdistat!”
”Minulla on syytä epäillä, että jompikumpi kavaljeereistasi on voinut sekaantua pahaan rikokseen.” Vares otti lisää painokkuutta ääneensä. ”Sinä voit olla ikävässä välikädessä jos salailet tietojasi.”
”Et sä mikään kyttä oo. Ei sulla oo oikeutta kuulustella mua täällä. Painu vittuun!”
”Kovaa tekstiä noin nätistä suusta. Tunsitko Mirjami Sinervon kuinka hyvin?”
”Mirjamin vai? Se oli pikku vosu. Luuli olevansa jotakin ... parempi kuin muut. En mä siitäkään sen enempää tiedä.”
Vares nyökytteli ja vilkuili taas ympärilleen huoneessa. Nyt hän havaitsi sängyn päädyssä mustan avoimen matkalaukun, joka oli sullottu täyteen naisten vaatteita. Sen vieressä oli putkikassi, josta pilkistivät miesten nahkasaappaiden varret ja huolimattomasti ahdettua vaatetusta: villapaitaa, kalsaria, sukkaa ja kauluspaitaa. Vares astui lähemmäksi ja tutki silmämittaisesti laukkujen sisältöä. Hän vihelsi hiljaa itsekseen ja nainen sängyllä liikahti levottomasti.
”Olette lähdössä pienelle reissulle?”
”Niin kai ...”
”Sinä ja Veikko, vai?”
”Joo.”
”Ei Taisto tule samaan kimppaan?”
”Ei kai.”
”Minne te menette? Aikaiselle hiihtolomalle, vai? Herra Hopealla on oikein sellainen vanhan hyvän ajan murtomaahiihtäjän ruumiinrakenne.”
”En mä tiedä. Veikko ei oo kertonut.”
”Teidän ruokakunnassanne ei vaimoväki sekaannu turhan päiten miesten suunnitelmiin. Hienoa että vanhoja arvoja pidetään kunniassa”, Vares hymyili vinosti.” Onko Veikko ostamassa matkalippuja?”
”Saattaa ollakin. Ja se tulee takas ihan koska tahansa.” Naisen äänessä kaikui toivonkipinä.
”Kerro terveisiä. Minä en vaivaa tällä kertaa tämän enempää. Jos näet Taistoa niin pyydä ottamaan yhteyttä. Minut tavoittaa Visurin kiinteistönvälitysliikkeestä.”
”En mä usko että mä näen sitä ...”
”Hauskaa lomaa.”
Vares heilautti kättään ja astui ulos kämpästä. Viimeisenä havaintonaan asunnossa hän kiinnitti huomionsa eteisen nurkkaan kasattuun lehtinippuun. Siinä oli päällimmäisenä punakantinen Viking-linjan risteilyesite, joka oli taitettu auki suurin piirtein puolesta välistä.