”Oliko se sinun vai Mirjamin idea?” Vares kysyi.
Lila istui sängynreunalla alahuuli mutrulla ja muutama hiussuortuva kasvoilla roikkuen. Hänen olemuksensa oli lysähtänyt. Kädet lepäsivät tarmottoman näköisinä sylissä.
”En tiedä.” Tytön ääni oli sävytön.” Se ajatus vain tuli jostakin. Me aloimme puhua siitä muutama viikko sen jälkeen kun Mirjami oli kertonut minulle kaiken. Ensin ajattelimme vain pelotella niitä sikoja ... katsoa miten hienot housut tutisevat ... sitten rahaa alkoi tulla liian helposti, kuin tyhjästä ... emme osanneet enää lopettaa.”
”Nyt kai voit viimein kertoa itse asiankin.” Vares etsi tytön käden käteensä. Se tuntui kylmältä. Hän hiveli pieniä sormia rohkaisevasti. ”Mikä oli se seikka, jolla kiristitte niitä?”
Lila Haapala huokaisi syvään ja nielaisi. Sitten hän puristi sormensa Vareksen kämmentä vasten ja alkoi kertoa.
Häivyttyään syksyllä kaupungista oli Mirjami etsiytynyt Tukholmassa erään hieman vanhemman Porista lähtöisin olevan tuttavan hoteisiin. Tämä nainen, jonka Lila tunsi ainoastaan kutsumanimellä Peppi, majoitti Mirjamin ja alkoi järjestää tälle keikkoja. Ne olivat rahakkaita ja siistejä ja niihin sisältyi usein matkustelua ympäri Eurooppaa. Lila sai Mirjamilta muutaman kortin jossa tämä vakuutti olevansa systeemeihin tyytyväinen.
Sitten Peppi kertoi lähellä Poria järjestettävästä tilaisuudesta, johon herrat halusivat seurakseen muutaman laadukkaan tytön. Syy tilauksen tekemiseen Tukholmasta saakka oli Pepin mukaan se, että kyseinen seurue ei halunnut ottaa riskejä. Sinänsä tämä järjestely ei ollut kovinkaan harvinainen. Juuri isot suomalaiset yritykset olivat eräs Pepin välitystoiminnan merkittävimmistä asiakasryhmistä. Peppi ehdotti Mirjamia mukaan matkalle siksi että tämä tunsi nurkat ja saattoi toimia tulkkina toisille tytöille. Keikka oli Mirjamin mielestä jotenkin mielenkiintoinen ja jännittäväkin, ja niin hän lähti mielellään mukaan matkanjohtajaksi.
Mirjami ja hänen kolme ruotsalaista kumppaniaan kuljetettiin Porin lentokentältä vuokra-autolla eräälle loistohuvilalle Viasvedelle – vain jonkin matkan päähän Yyterin hiekoista. Siellä heitä odotti miesjoukko, joka oli varautunut sorsajahtiin ja hieman muuhunkin. Yllätyksekseen Mirjami tunsi yhden miehistä. Tämä oli Danin isä, Nils Hellman. Mies ei tietenkään tuntenut häntä.
Tukholmasta tulleiden lisäksi huvilalla oli vielä ollut yksi nainen. Hän oli kaunis eteläamerikkalaiselta näyttävä tyttö, jota kutsuttiin Isabellaksi. Myöhemmin illalla Mirjami oli ymmärtänyt miesten humalaisista puheista, että kyseessä oli Urjalaksi kutsutun kaverin henkilökohtainen erikoisherkku. Urjala oli joku tärkeämpikin tyyppi, kai poliitikko, ja hän oli tavannut naisen konferenssimatkalla Pariisissa. Siis ostanut jostakin baarista hotellihuoneeseensa ja ollut tyytyväinen palveluihin.
Urjala oli järjestänyt Isabellan täksi viikonlopuksi käyttöönsä – lennättänyt koko matkan Pariisista saakka. Nainen oli ottanut eksoottisen keikan mukavana vaihteluna.
Miehet olivat ampuneet sorsia aiemmin päivällä, mutta nyt illan tullen toiminta keskittyi pääasiassa juomiseen, ahkeraan saunomiseen ja juuri saapuneisiin vieraisiin tutustumiseen. Mirjami ei ollut kertonut Lilalle illan tapahtumia kovinkaan yksityiskohtaisesti, mutta sen hän oli muistanut mainita, että ehti vierailla makuuparvessa myös Nils Hellmanin kanssa. Mirjami väitti järjestäneensä sen aivan piruuttaan – kuin vielä yhtenä näpäyksenä Danin suuntaan.
Jossakin välissä aamuyötä Mirjami oli ottanut mukaansa makuupussin ja täkin ja vetäytynyt uupuneena nukkumaan rannan venevajaan. Sisällä huvilassa se olisi ollut mahdotonta.
Hän oli ehtinyt nukkua tuskin tuntiakaan, kun oli säpsähtänyt hereille vähän matkan päässä olevasta niemenkärjestä kajahtaneeseen yksittäiseen haulikonlaukaukseen. Hän oli kääriytynyt heti takaisin peitteisiinsä mutta havahtunut viimein lopullisesti hereille siinä vaiheessa, kun kiihkeästi väittelevä miesjoukko oli kerääntynyt laiturille.
Seuraavien minuuttien aikana oli tapahtumien kulku alkanut vähitellen paljastua ohuen lautaseinän raoista kurkistelevalle tytölle. Ilmeisesti Urjala oli lähtenyt Isabellan pyynnöstä vaeltelemaan tämän kanssa pitkin rantaa haulikko mukanaan. Tyttö oli inttämällä inttänyt, että hän haluaa myös ampua. Merellä kun näkyi kuunvalossa hyviä maaleja.
Isabella oli ollut todella humalassa. Hän oli siepannut Urjalan aseen kun he olivat ehtineet jonkin matkan päähän huvilasta ja lähtenyt nauraen juoksemaan kohti niemenkärkeä. Urjala oli juossut perässä, mutta juuri kun hän oli ollut tavoittamaisillaan tytön tämä oli kompastunut ja ase oli lauennut.
Nyyhkyttäen Urjala oli selittänyt Isabellan kasvojen tuhoutuneen täysin muodottomiksi. Toinen puoli päätä oli ollut tiessään.
Miesten kesken oli alkanut kiivas kokous. Porukassa oli ollut hysteerisiä miehiä, vihaisia miehiä ja tuppisuuna jurottavia miehiä. Joku oli hokenut koko ajan paikalle poliisia ja ambulanssia. Toinen oli kironnut että tämä oli kaiken loppu. Tästä seuraisi helvetillinen julkisuus, ja silloin vuosien työnteko pyyhkäistäisiin kertaheitolla roskakoriin.
Lopulta eräs pullottavasilmäinen pitkä ja laiha mies oli ottanut johdon käsiinsä. Hän oli kovalla äänellä käskenyt kaikkia hiljentymään ja kuuntelemaan järjen ääntä.
Pullottavasilmäisen esitys oli kestänyt kymmenen minuuttia, ja sen jälkeen kaikki olivat vähitellen taipuneet hänen ehdotukseensa. Miehet olivat sopineet, että Isabellan ruumis haudattaisiin niemenkärjen kallionkoloon. He olivat yhtä mieltä siitä, että kukaan kaukana Pariisissa ei tietäisi mihin tytön kaltainen ilolintu oli häipynyt – tuskin moni edes osaisi kaivata häntä. Jos hän oli kertonut jollekulle lentävänsä Helsinkiin niin se ei ollut vielä kummoinenkaan osviitta. Pullottavasilmäinen oli selittänyt, että poliisina hän tiesi miten hankalaa tuollaisen irtolaisen jäljittäminen olisi.
Vielä miehet olivat sopineet, että aamulla muille tytöille selitettäisiin sopivan uskottava, yhdessä punottu tarina.
Aamun valjetessa Mirjami oli herännyt tuvasta, jonne hän oli yön viimeisinä pimeinä tunteina hiipinyt sydän pamppaillen. Tunnelma huvilalla oli ollut erittäin vaisu edellisiltaan verrattuna. Muut tytöt olivat luulleet sen kuitenkin johtuvan vain miesten potemasta krapulasta. Joku porukasta oli kertonut, että Isabella oli lähtenyt taksilla jo aamuyöstä; paluulento Helsingistä lähtisi sen verran varhain. Kukaan ei ollut esittänyt asiasta jatkokysymyksiä.
Tytöt olivat palanneet sunnuntai-iltana Tukholmaan autolautalla Turusta, Mirjami ei ollut uskaltanut kertoa kenellekään näkemästään. Hän oli viipynyt vielä muutaman viikon Pepin luona kaupungissa, mutta sitten hän oli päättänyt ottaa hatkat ja palata Poriin.
Lila päätti kertomuksensa siihen iltaan jolloin Mirjami vihdoin pitkällisen epäröinnin jälkeen oli päättänyt keventää sydäntään ystävälleen. Ja viikko puolitoista sen jälkeen heille alkoi muotoutua suunnitelma siitä miten he voisivat vähän hiostaa erästä herraseuraa, joka varmasti luuli jo onnistuneensa peittämään jälkensä lopullisesti.
Jussi istui ääneti Lilan vierellä. Vasta tytön kädenliikkeestä hän havaitsi puristaneensa tämän sormia niin että sen oli täytynyt koskea. Edelleen hän kertasi mielessään äsken kuultua.
Niin pienestä asiat voivat olla kiinni. Yksi humalainen hassuttelun hetki. Kompastuminen pimeällä polulla, ja varmistamatta jäänyt haulikko laukeaa. Ja niin kaikki on äkkiä luhistumispisteessä: huolella ja taidolla rakennettu valtasysteemi, veljeskunta, joka piti kokonaista kaupunkia mukavasti otteessaan.
Sitten kovat, monissa liemissä keitetyt miehet päättivät olla luovuttamatta. He hautasivat onnettomuuden uhrin Selkämeren rannan pehmeään hiekkaan, paikkaan josta häntä ei tällä vuosituhannella löydettäisi. He päättivät olla antautumatta armottomalle julkisuudelle, joka ei jättäisi heidän rakennelmastaan kiveä kiven päälle.
Viikko toisensa jälkeen kului rauhassa. Vähitellen pahin paine alkoi hellittää, ja elämä kulki entistä turvallista rataansa päivästä päivään. Alkoi jo tuntua siltä, että yhdessä he selviäisivät tästäkin. Seuraavana syksynä FC Käppärän Pojat taas kannattelisi jalkapallosarjan reilun pelin pokaalia päidensä yläpuolella. Kuraisina mutta tyytyväisinä.
Sitten uusi järkytys.
Postiluukusta kolahti eräänä aamuna ensimmäinen viesti kiristäjältä. Joku tiesi kaiken viimeistä yksityiskohtaa myöten ja halusi nyt kunnon korvauksen. Se oli varmasti ollut aika paukku, suoranainen järkytys.
Ei ollut auttanut muu kuin alkaa maksaa.
Kylmän hien aromi kävi tutuksi monien kiiltäväksi lakattujen kirjoituspöytien takana tässä kaupungissa. Vares saattoi vain kuvitella matalalla äänellä käytyjen hätäisten puhelinkeskustelujen ja huolella varjeltujen tapaamisten määrän, kun Käppärän Pojat miettivät vaihtoehtoisia toimintatapoja tässä äärimmäisen tukalassa tilanteessa.
Ehkä eräs tietty virkavallan edustaja ryhtyi henkilökohtaisiin tutkimuksiin ja pystyi jäljittämään kiristäjän. Kaikki loksahti paikoilleen, kun huomattiin että tämä oli vanha tuttu syksyiseltä sorsaretkeltä.
Päätettiinkö silloin jossakin istunnossa, että tapaturman jäljet paikataan murhalla? Sen täytyi olla kova askel miehille, jotka tosin sovelsivat lakeja ja säännöksiä omien etujensa mukaan liiketoiminnassa, mutta mielsivät varmasti itsensä yhteiskunnan rakentajiksi ja kunnon kansalaisiksi. Vaikea oli kuvitella herraseuraa äänestämässä asiasta kättä nostamalla tai peukaloa laskien. Vai kävikö niin, että jollakin porukassa pettivät hermot ja hän suoritti teon yksityisesti – ikään kuin kaikkien puolesta?
”Olitko sinä niihin yhteydessä vielä Mirjamin murhan jälkeen?” Vares kysyi tytöltä.
”Kyllä. Yhden kerran. Syytin niitä kirjeessä suoraan Mirjamin tappamisesta ja sanoin etten koskaan jättäisi niitä rauhaan. Minua raivostutti niin että olin paljastaa kaiken poliisille.”
”Miksi et sitten tehnyt sitä?”
”Kai minä pelkäsin. Ja sitten minulla oli tuo pankkikirja. Minunhan olisi pitänyt paljastaa syyllistyneeni rikokseen. Kiristyshän on sitä?”
”Miten paljon sinulle merkitsee satakaksikymmentätuhatta markkaa?”
”Ei oikeastaan mitään. Minä en edes ymmärrä sellaisia summia. En ole koskaan ollut erityisemmin kiinnostunut rahasta tai tavarasta. Siinä poikkesin täysin Mirjamista. Hän alkoi heti tuhlata kuin viimeistä päivää. Minulla taas on jokainen niiden tyyppien maksama penni tuolla kirjalla. En kerta kaikkiaan ymmärrä mitä voisin niillä rahoilla tehdä.”
Vares saattoi kuvitella miten Mirjamin murhan jälkeen saapunut uusi uhkauskirje oli lisännyt pelkoa ja paineita Käppärän Poikien keskuudessa. Eniten se oli mahtanut järkyttää, jos he todella olivat yksissä tuumin päättäneet tytön vaientamisesta. Jos taas eivät, oli tilanne alkanut varmasti murentaa veljeskunnan omiakin rivejä. Kaikki alkoivat kyräillä ja epäillä toisiaan. Oliko heidän joukossaan nyt oikeakin murhaaja? Joka tapauksessa heidät oli nyt ajettu seinää vasten. Tästä tilanteesta ei selvittäisi enää pelkällä kuolemantuottamussyytteellä, syytteellä ruumiin kätkemisestä ja sitä seuraavalla ikävällä julkisuudella. Nyt oli jokaisen tulevaisuus henkilökohtaisesti vaakalaudalla.
Mitä sitten tapahtui? Eräs idea alkoi muotoutua Vareksen aivoissa.
Oliko niin, että Mirjamin suojelijana tunnettu Jarkko Tienvieri, häikäilemättömäksi tiedetty mies, oli lopulta se jota Pojat epäilivät tytön yhteistyökumppaniksi ja viimeisimmän uhkauskirjeen lähettäjäksi. Tämä saattaisi selittää sen helppouden, jolla Jarska sai luottojärjestelynsä hoidetuksi Suontaan pankissa. Tienvieri oli kehunut Varekselle, että hän otti härskin ja kovan linjan käyttöön soittaessaan pankinjohtajalle. Hän oli maininnut, että jos sovituista jutuista ei pidettäisi kiinni, voitiin sopimukset katsoa puretuksi puolin ja toisin.
Suontaka oli kavereidensa tavoin jo pitkään odottanut kiristäjän uutta kontaktia. Tiukassa tilanteessa hän saattoi tehdä virhearvion ja antaa nuorelle Marjolalle tehtäväksi maksattaa luotot ulos aiemmin neuvoteltujen ehtojen mukaan.
Ja muuttuiko tilanne nyt sellaiseksi, että miehille ei jäänyt enää muuta mahdollisuutta kuin vielä kerran valita väkivallan vaihtoehto? Muuten kiristyksen ja uhkausten kierre sen kuin vain jatkuisi. Tienvieren maineen omaava mies ei luovuttaisi, ennen kuin saalis olisi loppuun kaluttu.
Oliko Jarskan murha tällaisen ajattelun lopputulos?
”Mitä sinä aiot nyt tehdä?” Lila kysyi ääni hiukkasen väristen.
”Paljastaa tietenkin koko vyyhden. Olen itse istunut poliisivankilassa ja tiedän, että kun niitä herroja pidetään siellä kolmekin vuorokautta niin moni aivan rukoilee päästä kertomaan kuulustelijoille ihan kaiken mikä mieltä painaa.”
”Miten minun käy?”
”En tiedä.” Vares hieraisi tuumivasti leukaansa. ”Niin, oikeastaan sinä et ole varsinainen todistaja tämän Isabellan kuolemantapauksen yhteydessä. Ethän sinä ole nähnyt mitään. Sinun tietosi ovat toisen käden tietoja. Etkä sinä tiedä Mirjamin sen enempää kuin Tienvierenkään murhaajaa ...” Vares tuijotti terävästi tytön kostean kalvon peittämiä silmiä.
Lila pudisti päätään. Hartiat nytkähtivät äänettömästä nyyhkytyksestä.
”Näin ollen sinun lausunnoillasi ei ole tässä tilanteessa kovin suurta merkitystä. Oikeastaan sinua tarvitaan vasta jos kukaan Pojista ei murru kuulusteluissa – mitä minä kyllä epäilen.”
”Mitä sinä aiot seuraavaksi?” Lila pyyhki silmäkulmaansa kämmenselkäänsä.
”Eniten ne tyypit pelkäävät julkisuutta. Nyt lienee oikea aika lehdistön puuttua peliin”, Vares nyökkäsi päättäväinen ilme kasvoillaan.
”Siis Harry ...”
”Juuri niin.” Jussi nosti puhelinluettelon lattialta, etsi Harry Jalkasen puhelinnumeron ja näppäili sen nopeasti.
Hänen teki mieli kirota ääneen. Toisessa päässä vastasi toimittajan automaattinen puhelinvastaaja. Jalkanen kehotti jättämään viestin äänimerkin jälkeen.
”Täällä Vares. Ole huomenillalla kämpillä kello kuusi. Nyt voin kertoa sinulle kaiken!”