Suussa kuin kylmän metallin maku. Tai maku jostakin kaukaa, lapsuudesta. Sellainen jonka havaitsi yllättäen maistuvan pahalta, etovalta, ja jonka halusi nopeasti kakoen sylkeä pois suustaan.
Automaattinen reaktio toi Jussin suuhun sylkeä ja paksumpaa limaa. Sappi ja muut vatsahapot maistuivat voimakkaina. Hän yritti sylkäistä, mutta kasvolihakset olivat jotenkin niin puutuneet että neste valui ponnettomasti pitkin hänen oikeaa poskeaan. Nyt mies alkoi vähitellen tajuta asentonsa. Hän makasi oikealla kyljellään kovalla alustalla. Kaikki ulkovaatteet hansikkaita myöten olivat päällä ja hän hikoili voimakkaasti. Jomottava, jatkuva särky kiersi takaraivoa kuin hitaasti pyörivä tahko, joka hankasi kirskuen ruostunutta viikatteenterää.
Vares avasi varovasti silmänsä. Hän ei nähnyt ensin mitään. Sitten vähitellen alkoi erottua pieniä, neulansilmän kokoisia valopisteitä. Ensin hän ei voinut ymmärtää miten näkökenttä oli muuttunut niin oudoksi. Mieleen iski pakokauhu. Oliko isku tehnyt korvaamatonta tuhoa? Oliko hän menettämässä näkökykynsä?
Jussi tarkensi katsettaan ja tunsi miten lämpimät kyynelvirrat pusertuivat silmänurkista kuumottaville poskille. Sitten hän tajusi ensimmäisen kerran köyden karhean puristuksen kaulansa ympärillä ja kankaan pienten, terävien säikeiden painaumat poskiaan vasten. Tilanne alkoi valjeta hänelle.
Hänen päähänsä oli köydellä tai paksulla narulla sidottu säkkikankainen pussi. Valopilkut, jotka hän ensimmäiseksi oli havainnut, tunkeutuivat kassin sisään kuitujen raoista. Jussi sulki hitaasti silmänsä melkein helpottuneena. Suuri, ylitsevuotava väsymys alkoi taas painaa hänen jäseniään. Hän tunsi alkavansa valua uudelleen pimeään, suloiseen kuiluun. Hieman ennen tajunnan sammumista hän oli kuulevinaan jonkin matkan päästä matalalla äänellä käytyä keskustelua.
Mies ja nainen.
Äänet tuntuivat jotenkin tutuilta ...
Kun Vares seuraavan kerran alkoi palailla asteittain tietoisuuteen, hän tajusi ensimmäiseksi olevansa istuvassa asennossa. Sitten palautui aistimus voimakkaasta särystä takaraivon tienoilla. Väkisinkin purkautui huulilta matala valittava ääni.
”Hyvää huomenta ... on sitä herraa jo odotettukin herääväksi.” Syvä, karhea miehen ääni puhui jostakin läheltä.
Vares tunnusteli leuallaan kaulaansa ja havaitsi, että köyden puristus oli poissa. Hitaasti, kuin uskaltamatta katsoa totuutta silmiin hän alkoi räpytellä luomiaan.
Huone pyöri hetken aikaa hänen näkökentässään kuin koko ajan hidastuva nykiväliikkeinen karuselli. Sitten Vares kohdisti katseensa pöytään, jolle oli katettu ranskanleivänpuolikas, puoliksisyöty foliossaan köllöttävä makaronilaatikko ja iso patteri tyhjiä olutpulloja. Pöydän takana istui kaksi ihmishahmoa, jotka heiluivat hetken aikaa ilmassa kuin erämaan kangastukset ennen kuin vähitellen saivat selvän ja liikkumattoman muodon.
Marja-Liisa Nylund otti juuri pitkää huikkaa pullosta, jonka kylkeen oli kuvattu vihertävä rypälekimppu. Veikko Hopea imi norttia silmät viirulla ja karisti sitten hitaasti pitkän tuhkapatsaan lähimmän olutpullon kurkkuun.
”Taas nähtiin. Eiks olekin mukavaa kun ei olla kumpikaan tultu sokeiks?” Hopea sanoi hyväntuulisesti.
Vares ei vastannut siihen mitään. Hän antoi katseensa kiertää hitaasti huoneessa. Paikka alkoi vaikuttaa tutulta. Sama siivoamaton läävä, jossa hän oli muutama päivä sitten käynyt haastattelemassa Viiva-Liisaa ylkämiehen poissaollessa.
”On tämä yllätys. Minä kun luulin teidän olevan hiihtolomalla.” Vares korjasi varovasti asentoaan. Pään liike sai punertavat tähdet ilmestymään hänen verkkokalvoilleen.
”Huono luisto. Vesikeli. Päätettiin odottaa vielä sen verran että saadaan hiukan lisää pitoa.” Veikko Hopea kaivoi povitaskustaan sormenpaksuisen puntan selvää setelirahaa. Se oli niputettu paksulla punaisella kuminauhalla, ja koska heti päällimmäinen seteli oli satanen, täytyi summan olla ihan kohtuullinen.
”Sinun ansiosta pitoa on jo tullut tän verta lisää ja ehtoolla meitillä on viä toinen mokoma. Siilon ei oo enää suksikeleissä moittimista. Voi lykellä saman tien vaikka vähä kauemmaksi.”
”Veko taitaa viedä mut ihan Tanskaan saakka. Tanskassa on nykki melkein kun kesä ja vinkkuu myydään joka kioskilta. Ja halpaa.” Viiva-Liisan ääni oli aavistuksen verran puuroinen. Hän otti uuden huikan. Se oli kuitenkin hieman liian ahne, ja punertava vana valui rinnuksille.
”Mitä tämä oikein tarkoittaa?” Vareksen suu tuntui kuivalta ja siinä maistuivat kitkerät vatsanesteet. Hän tunnusteli edelleen varovasti olotilaansa. Häntä ei ollut paketoitu. Kädet ja jalat olivat vapaat. Hän tarkensi taas katsettaan ja haravoi pöytää Veikko Hopean edessä.
Tottakai. Siellä se oli kaljapullorivistön takana. Makaronilaatikon vieressä pöytälevyllä makasi lyhytpiippuinen, mustan teräksen värinen automaattipistooli. Vares tunsi kylmän väristyksen sisässään. Hän tiesi vuorenvarmasti, että ison miehen voittaminen tasapäisessä taistelussa paljain käsin oli toivoton tehtävä. Ja häntä kohti suunnattu ase teki koko yrityksestä kertakaikkisen mahdottomuuden.
”Tää tarkottaa just sitä miltä se näyttää. Eli mä sain kontrahdin. Ja nyt me kaikki kolme odotellaan tässä herra maksumiestä hollille. Älä ota tätä niin raskaasti. Ei tää oo kuule mitään henkilökohtaista. Tää on mulle vaan yks duuni muiden joukossa.”
Hopean puhe ei lohduttanut Varesta. Kuvio alkoi muotoutua hänen aivoissaan, eikä hän pitänyt siitä. Ajattelu sai jomotuksen päälaella lisääntymään.
”Oliko Jarkko Tienvieri sulle samanlainen kontrahti?” Vares kysyi sanoja tapaillen.
”Jos se tekee sun olos mukavammaks niin voin mä vastatakin – kyllä oli.” Veikko Hopean äänessä oli vaivoin peiteltyä huumoria.
”Pusenius toimi välikätenä?”
Hopea kohautti välinpitämättömänä harteitaan. Hän otti Viiva-Liisan kädestä Muscatel-pullon vilkaisemattakaan naisen suuntaan ja kulautti sen sisällöstä puolen etiketinleveyden verran kurkkuunsa.
”Missä Taisto on – onko se junaillut tämänkin?”
”Taisto on pilkillä.” Hopean ilme oli liikkumaton kuin kallionleikkaus.
”Sunkin on nyt vaan parasta olla hiljaa ja säästää happee. Ootsä muuten kalamiehiä?”
Vares ei sanonut enää mitään. Hän sulki silmänsä ja nojautui varovasti taaksepäin linttaantuneella sohvalla.
Hän ei osannut sanoa kauanko aikaa ehti kulua, kun käytävästä alkoi kuulua ovea lähestyviä askeleita.