Kolme terävää koputusta.
Hopea nousi pöydän takaa automaattipistooli kourassaan ja siirtyi äänettömin askelin ovelle. Sitten hän mylväisi karhealla, kuuluvalla äänellä:
”Kuka?”
”Minä ... ja pari kymppiä.” Vastaus tuli nopeasti ja täsmällisesti ohuen lastulevyn läpi.
Hopea avasi oven. Komisario Usko Saastamoinen astui sisään. Hän käveli samaa vauhtia keskelle huonetta, loi katseen sohvalla istuvaan Varekseen ja pudisteli kepeää pakkaslunta harteiltaan.
”Teillä on outoja tuttavuuksia valtion virkamieheksi.” Vares yritti saada ääneensä keveyttä, vaikka miehen pullottava, tuijottava katse kylmäsi hänen sisuskalujaan.
Komisario vilkaisi nopeasti pöydän takana istuvan naisen suuntaan, ja sitten hän katsoi huomattavasti pidempään Veikko Hopeaa. Veko vastasi hänen tarkasteluunsa utelias ilme sänkisellä, leveällä naamallaan. Oli helppo päätellä, että miehet tapasivat nyt ensimmäistä kertaa kasvoista kasvoihin.
”Sinun olisi pitänyt Vares ymmärtää, että jokaiselle pienelle ihmiselle on asetettu omat rajansa. Ja että sinä ylitit omasi luvattoman röyhkeästi.” Komisarion ääni oli rauhallinen. ”Et juurikaan antanut meille muuta mahdollisuutta.”
”Teille? Onko tämä Poikien yksimielinen päätös? Vai sinun henkilökohtainen pikku operaatiosi?”
Saastamoinen ei vaivautunut vastaamaan. Hän kaivoi povitaskustaan tukevan ruskean kirjekuoren ja heitti sen pöydälle. Veikko Hopea asteli paikalle ja työnsi kuoren avaamattomana povitaskuunsa.
”Minä tarvitsen apua vielä viimeistelyssäkin”, Saastamoinen sanoi.
”Se on OK. En mä koskaan jätä duuneja puolitiehen.”
”Tämän tyypin on hävittävä täysin jäljettömiin. Se on turvallisinta.”
”Jos se laitetaan suorittaan tää pitempi uimamaisterin tutkinto. Kuten Taistokin.”
”Ei varmastikaan ihan huono ajatus”, Saastamoisen ääni oli tuumiva. ”Otin varoiksi mukaan yhdet avaimet. Mäntyluodossa on satama-alueella paikka, josta homma luontuu helposti.”
Vares sulki taas silmänsä ja yritti pitää sisällään nousevaa voimatonta lamaannusta aisoissa syvällä ja rauhallisella hengityksellä.
”Tuunks mä kanssa?” Viiva-Liisa kysyi. Muscatel-pullon pohjalla oli enää surullinen tippa.
”Sä et tee siellä mitään. Muutenkin on parempi, että et nää liikoja. Jäät tänne tekeen vaikka pikku siivouksen. Ei taida olla yhtään liian aikaista”, Veko sanoi ympärilleen vilkuillen.
Saastamoinen asteli Vareksen luo ja kai voi käsiraudat esiin.
”Ranteet!”
Kuin horroksessa Jussi Vares ojensi kätensä eteen rinnalle, ja kylmä metalli puristui kireälle hänen ranteidensa ihoon.
”Sitten lähdettiin. Minulla on Saab heti portaan edessä.” Saastamoinen tarttui Varesta hartioista ja retuutti tämän pystyyn. Veikko Hopea veti paksun tikkitakin niskaansa ja pipon syvälle silmilleen. Aseen hän työnsi takin sivutaskuun ja kävi sitten Varesta toisesta käsivarresta kiinni. Jalat raskaina kuin lyijypunnukset Jussi lähti kompastelemaan portaita alas kohti pihamaata.
Autossa vallitsi alkumatkalla pitkä hyytävä hiljaisuus.
Saab ylitti Kokemäenjoen Länsitien siltojen kautta. Oli jo pimeää, ja ainoastaan muutama kirpeään pakkasyöhön höyryä nostattava railo oli auki vuolaimmissa kohdissa. Hyhmäisen veden musta väike valkoista jäätikköä vasten sai Vareksen väittelemään ulos vilkuilua.
Länsitien jälkeen käännyttiin oikealle kohti Meri-Poria. Nyt maantie halkoi lumenpeittämää peltomaisemaa – yksitoikkoisen tasaista entistä merenpohjaa.
Komisario ohjasi vasemmalla kädellä ja kaivoi oikealla savukkeen povitaskustaan. Hän sytytti sen auton sytyttimellä ja veti pitkään ja hartaasti savua keuhkoihinsa.
Veikko Hopea oli sijoittunut Vareksen vierelle takapenkille, ja nyt hän otti sytyttimen seuraavaksi ja painoi sen nortin kärkeä vasten. Sakea tupakankäry teki Vareksen olon entistäkin huterammaksi. Siitä huolimatta Jussi päätti kuitenkin pinnistää. Hän rikkoi ensimmäisenä hiljaisuuden:
”Onko nyt hermosavujen paikka, komisario? Pistääkö ihmisen murhaaminen paikat tutisemaan?”
Saastamoinen ei vastannut. Oli aivan kuin hän ei olisi kuullutkaan Vareksen kysymystä.
”Vaikka ethän sinä ole mikään ensikertalainen. Mirjami Sinervo kävi hyvästä harjoituksesta?”
Saastamoinen karisti tuhkaa auton tuhkakuppiin. Hän piti katseensa tiehen naulittuna ja sanoi leukaperät yhteen puristettuina:
”Minulla ei ole sen pikku huoran tappamisen kanssa mitään tekemistä.”
”Eikö? Ehkä se oli sitten joku hyvistä ystävistäsi?”
”Ei. Minun teoriani on että hänet hiljensi se yksi ja sama tyyppi, joka auttoi häntä meidän kiristämisessämme. Näin se tyyppi sai potinjakajan pois pelistä ja uuden, entistä tiukemman otteen meistä.” Saastamoinen jutteli rauhalliseen, keskustelevaan sävyyn.
Autoon laskeutui taas hiljaisuus. Vares mietti ettei hänen ollut syytä epäillä komisarion lausetta. Mitä syytä Saastamoisella olisi ollut valehdella tässä tilanteessa?
”Te siis veikkasitte Tienviertä?”
”Tietysti. Hän oli ainoa mahdollinen vaihtoehto. Lopullisesti mies paljasti korttinsa soittamalla Suontaalle ja uhkailemalla.”
Vares purskahti lyhyeen nauruun. Siinä oli yhtä paljon iloa kuin mekaanisessa naurupussissa.
”Jarska-parka. Hänellä oli todella taivaallisen huono tuuri. Moukantuuri. Mutta siitä olen varma, että hän ei teitä kiristänyt. Ja tuskinpa hän tappoi pikku-Mirjamiakaan ...”
”Sinä yrität siis väittää, että Tienvieri oli väärä mies?” Nyt Saastamoinen vilkaisi ensimmäisen kerran Varesta syrjäkarein.
”Olen varma siitä. Sinä laitoit turhan päiten torpeedot liikkeelle.
Saastamoinen ei viitsinyt vastata. Hän tumppasi tupakan tuhkakuppiin ja lisäsi hieman vauhtia. Peltomaisema oli nyt vaihtunut metsäksi. Se levisi molemmin puolin viivasuoraa tietä elottoman näköisenä huurteen valkoisen vaipan alla.
Sitten Saastamoinen sanoi hitaasti – kuin yrittäen saada vahvistusta uskolleen:
”Mutta niiden kiristyskirjeiden tulo loppui Tienvieren kuoleman jälkeen. Ei enää ainoatakaan ...”
”Ehkä se kiristäjä pelästyi. Äkkiä hän tajusi, että te olette valmiit menemään todella pitkälle pitääksenne tämän kaupungin omana yksityisenä leikkikenttänänne.”
”Jos sinä luulet että kyse on pelkästään rahasta niin erehdyt. Rahaakin suurempi asia on toveruus.” Saastamoinen kaivoi uuden tupakan esiin hermostuneella eleellä.
”Toveruus!” Vares naurahti ilottomasti.” Käppärän Pojat ennen kaikkea. Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Kuulostaa hienolta. Ja siinä samalla kun vanhan jengin pojat vaalivat muistojaan ja pelaavat jalkapalloa tulee omat henkilökohtaiset asiatkin hoidetuksi hyvään jamaan. Mitä siitä että se tapahtuu kaupungin ja sen asukkaiden kustannuksella ja matkan varrelle jää muutama ruumis.”
Saastamoinen poltteli ääneti. Yön pimeyden keskeltä nousivat näkyviin Kemiran tehtaiden korkeiden piippujen varoitusvalot. Jussi yritti korjata asentoaan, mutta se muuttui pikemminkin tukalammaksi.
Auto alitti Tahkoluodon ja Reposaaren suuntaan vievän liittymän. Matka jatkui kohti Mäntyluotoa.
”Kaikki muut pojat ovat hyötyneet jotenkin teidän seuranne keskeisestä solidaarisuudesta. Miten sinä olet ottanut oman osuutesi?”
Saastamoinen ei vastannut ilmeelläkään.
”Onko se ollut selvää rahaa? Vai tavaraa? Et kai sinäkään ole pelkästään toveruuden aatteeseen tyytynyt?”
Saastamoinen alkoi hiljentää hieman vauhtia. Nyt tie halkoi valkoista merenlahtea ja edessä näkyi jo satamanostureita, makasiineja ja Mäntyluodon valoja.
”Et kai sinä tätä ilmaiseksi tee. Tätä likaisista likaisinta työtä. Kai sinulle on luvattu käypä korvaus vaivoistasi?”
Vares ei olettanutkaan että Saastamoinen vastaisi. Silti hän jatkoi: ”Vai onko tosiaan niin, että sinä olit silloin kymmeniä vuosia takaperin se räkänokka, jota muut pojat eivät aina ottaneet mukaan leikkeihinsä. Sitten sinustakin lopulta tuli jotakin – aivan rikoskomisario. Sait vihdoin kutsun tulla mukaan isojen poikien piireihin, ja se onkin sinulle riittävä palkinto. Nyt samat pojat hyppyyttävät sinua kuin sätkynukkea ja sinä teet juuri niin kuin käsketään. Oletko miettinyt onko se toveruus kuitenkaan kaiken tämän arvoista?”
Veikko Hopea puuttui keskusteluun ensimmäisen kerran koko ajomatkan aikana:
”Kiva kuunnella miten kundista alkaa juttuu irtoon kun se tietää, että nahkiaiset venttaa varttitunnin kuluttua.”
”Näin on, Vares. Et sinä puhu itseäsi ulos tästä. Parempi että olet hiljaa ja yrität päästä sovintoon itsesi kanssa”, komisario totesi.
”Ota huomioon Saastamoinen, että se toinen kiristäjä ei ollut sinun tapattamasi Tienvieri. Minä satun tietämään sen toisen. Ja kun minä häviän kuvioista, aloittaa hän saman puserruksen taas alusta.” Vaikka Vares yritti pysyä rauhallisena, hän huomasi äänensä muuttuneen käheämmäksi ja kireämmäksi.
”Tuki turpasi. Tuo hämäys ei pure minuun.”
Saastamoinen sompaili Saabiaan sataman ahtailla kujilla. Lopulta hän pysäytti auton ruosteisen metalliverkkoportin eteen. Hän vilkaisi nopeasti oikealle ja vasemmalle, mutta iltaöinen satamakuja oli autio. Vain raastava tuuli puhalsi suoraan meren jäälakeuksilta.
Komisario otti hansikaslokerosta pistoolin takkinsa sivutaskuun ja kävi avaamassa portin sulkevan munalukon. Sitten hän juoksi nopeasti takaisin autolle ja ajoi sisään aidatulle alueelle.
Auto kiersi makasiinin, jonka katolla luki suurin neonvalokirjaimin Satara-Ruoppaus Oy. Saab pysähtyi makasiinin ja meren väliin jäävälle betoniselle laiturille. Saastamoinen sammutti moottorin ja kytki autonvalot pois. Hän kävi taas sulkemassa portin. Palattuaan hän jutteli Hopealle rauhalliseen sävyyn kuin puheenaihe olisi ollut mikä lie Porin satamatoimintojen kehittäminen:
”Tämä on Nilsin omistama ruoppausfirma. Näin talviaikaan toiminta on keskeytyksissä. Satamahinaajat pitävät kuitenkin laiturin vieritse kulkevan väylän auki, ja makasiinin nurkissa on aina metalliromua – kettinkiä ja sen sellaista – joka soveltuu hyvin painoksi. Ei ole pelkoa siitä, että kaveri pullahtaa pintaan jonakin kauniina päivänä.”
Vares katsoi auton ikkunasta laiturin reunaa vasten vellovaa vettä. Se näytti mustalta kuin öljy. Puristava tunne kaihersi hänen vatsanpohjaansa, ja taas suu oli niin kuiva, että kieli ei tuntunut pystyvän liikahtamaankaan.
”Ulos!” Saastamoinen avasi oven ja viittasi käskevästi virka-aseensa piipulla.
Vares kammertautui ulos autosta jalat tönkköinä. Jäinen piha sai hänet melkein menettämään tasapainonsa. Veikko Hopea tarttui häntä oikeasta kainalosta ja retuutti aaltopeltisen kylmävaraston seinän viereen. Vares ei voinut olla näkemättä paksuja kieppejä ranteenpaksuista, ruosteenväristä metallikettinkiä, joka oli jätetty lojumaan varaston seinän ja lommoisten voiteluainetynnyreiden väliin.
”Kiva nähdä miten teillä yhteistoiminta pelaa. Ja luottamus.” Vares imi keuhkoihinsa ilmaa kuin viimeistä päivää saadakseen äänensä kuulumaan yli kovan viiman, joka paukutti irtainta pellinkulmaa kattoa vasten.
”Komisario ja vankilakundi. Konna ja Koukku. Tai Bonnie ja Clyde. Mitä te aiotte tehdä kun minä olen meren pohjassa? Kätellä ja lähteä molemmat vihellellen omiin suuntiinne? Luottaen siihen, että herrasmiesten sopimus pitää puolin ja toisin? Kovassakin paikassa? Esimerkiksi neljännen aamun ensimmäisissä kuulusteluissa?”
Tuuli tuntui ujeltavan entistä kovempaa. Se hukutti hetkittäin alleen kaikki muut äänet. Saastamoinen seisoi parin metrin päässä seinää vasten nojaavasta Vareksesta ja pudisti päätään vino hymy huulillaan. Hänen ilmeensä surkutteli miehen viimeisiä epätoivoisia yrityksiä.
Se oli voittajan säälinsekaista ylemmyydentunnetta.
Veikko Hopea seisoi pari metriä komisarion takana. Hän veti viimeiset henkoset puolen sentin mittaisesta nortinnysästä, viskasi sen maahan, murskasi sätkän kantapäänsä kiertävällä liikkeellä, otti askelen, kohotti automaattipistoolinsa lyhyen piipun ja ampui luodin läpi Saastamoisen niskakuopan.
Komisario valahti polvilleen ääntä päästämättä.
Laukaus ei kuulunut yli tuulen huudon edes varastorakennuksen toiselle puolelle.
”Kuten mä jo sanoin”, Hopean ääni oli rauhallinen.” Mun tapoihini ei koskaan kuulu jättää mitään duunii puolitiehen ...”