Paikallisen valtalehden taloustoimitus julkaisi kerran kuukaudessa artikkelisarjaa Päivä vaikuttajan elämässä. Sarjassa pyrittiin dokumentoimaan aina vuorollaan merkittävän liike-elämän päättäjän työpäivä. Aloitettiin siitä hetkestä jolloin hän aamulla sulkee kotioven takanaan ja lopetettiin siihen kun illan viimeinenkin palaveri on takanapäin.
Toimitusjohtaja Nils Hellmanin kanssa asiasta oli sovittu ja päivämäärä lyöty lukkoon jo viime vuoden puolella. Niinpä taloustoimittaja Niittynen, lukemattomat info-tilaisuudet ryypännyt vanha kettu, oli nuoren valokuvaaja Äikäksen kanssa Hellmanien hulppean tiilitalon ulkopuolella sovittuun aikaan kello seitsemän tietämissä.
Hellman astui ulos melkein samalla hetkellä kiiltävä asiakirjasalkku kädessään ja pukeutuneena tyylikkääseen ruskeaan päällystakkiin. Miehet kättelivät ja samalla sovittiin, että Äikäs ottaa ensimmäiset kuvat hyvänpäiväntoivotussuukosta ulko-oven kynnyksellä. Rouva Hellman hieman aristeli asuaan; hän oli pukeutunut pelkkään silkkiseen aamutakkiin. Niittynen kuittasi vastaväitteet sillä, että juuri todentuntuiseen tavalliseen arkitilanteeseen tällä artikkelilla pyrittiinkin.
Pariskunta vaihtoi pikaiset suukot, ja Niittysen tarkka silmä rekisteröi rouvan aamuasun ihonmyötäisyyden. Niittynen ei voinut olla ajattelematta olevansa suurin piirtein saman ikäinen kuin Hellman; hänelle tuon ikäiset ja näköiset naiset eivät silti sanoneet enää edes päivää. Rikkaudesta ja menestyksestä on hyötyä niin monella eri alalla elämässä.
Toimittaja ajoi kaupunkiin Hellmanin vieressä, ja Äikäs sai körrötellä perässä lehtitalon punaisella Mazdalla. Niittynen piti keskustelua hengissä jääkiekolla ja työmarkkinajuoruilulla, mutta Hellman oli yllättävänkin vaitelias ja lyhytsanainen vaikka häntä pidettiin sujuvana seuramiehenä. Niittynen yritti nuuhkia auton ilmaa: oliko herralla mahdollisesti raskaskin ilta takana? Ainoa mitä hän aisti oli mieto Karl Lagerfeldin tuoksu.
Loppuosa matkasta sujui äänettömyyden merkeissä. Hellman ei ollut epäkohtelias, mutta kokonaan ajatuksissaan. Niittynen päätti olla usuttamatta miestä liikoja. Viisainta oli antaa haastateltavan pikkuhiljaa elää tilannetta oman kulloisenkin vireensä mukaan.
Sataran pääkonttorissa Äikäs alkoi hääriä tuttuun hössöttävään tyyliinsä kohteen ympärillä. Poika vaihtoi vähän väliä putkia, pomppi valotusmittarinsa kanssa oikealle ja vasemmalle ja räiski salamoillaan. Hellman ei antanut asian häiritä. Hän otti homman rauhallisesti ja jopa poseerasi tottuneesti katsoen kameraan tyynenä ja silmiään räpyttelemättä. Niittynen ajatteli, että jos oli nuoremmalla Hellmanilla kokemusta kuvattavana olemisesta niin eipä isäukko jäänyt yhtään jälkeen.
Siitä toimittajan mieleen muistuikin toimituspäällikön varoitus. Haastattelusta sovittaessa oli Hellman painottanut, että keskustelun aihepiiri rajattaisiin yksinomaan Sataraan ja muihin liike-elämään liittyviin kysymyksiin. Hän ei suostuisi vastailemaan uteluihin siitä, miltä tuntui olla rock-laulajan isä.
Kuvausrupeaman jälkeen Hellman kävi sihteerinsä kanssa läpi päivän ohjelman pääpiirteissään. Niittynen pysyi sivummalla ja teki muistiinpanoja kapeaan lehtiöönsä. Alkoi aamun ensimmäinen palaveri: Raumalle rakennettavan liiketalon rakennusbudjetin käsittely. Äikäs vetäytyi konttorin kahvioon lukemaan sarjakuvia aamun lehdistä, mutta Niittynen joutui istumaan kokouksessa melkein puolitoista tuntia. Aihe oli kuolettavan tylsä.
Vihdoin päästiin ulkoilmaan, Viikkarin rakennustyömaille, missä Satara loi kovalla vauhdilla uutta uljasta kaupunkikuvaa. Käveltiin epämukavat tuulessa keikkuvat valkoiset kypärät päässä ison liikekeskuksen luurangon eteen. Nils Hellman seisoi betonielementtien päällä takinkaulukset ylös nostettuina ja kasvot kohotettuina kohti neljän kerroksen korkeuteen noussutta teräskehikkoa, joka rakennusnosturi vierellään seisoi valtavana kuin antiikin kolossi. Äikäs oli polvillaan lumisohjossa elementtikasan edessä ja kuvasi niin että moottoriperä vinkui.
Sataran pääkonttorille palattua heitä kolmea odotti ruokalassa emännän kattama työpaikkalounas. Keskustelu pysyi edelleen hyvin muodollisissa rajoissa, ja Niittynen havaitsi useaankin otteeseen Hellmanin unohtuvan aina muutamaksi sekunniksi katsomaan yhteen pisteeseen otsa kurtussa. Toimittaja ei antanut asian häiritä vaan joi kerkevästi peräti kolme olutta leikkeen kyytipojaksi.
Lounaan jälkeen miehet nousivat takaisin toiseen kerrokseen, Hellmanin tilavaan työhuoneeseen. Toimitusjohtaja kävi paikalleen ison, tummapuisen kirjoituspöydän taakse ja Niittynen hänen eteensä lehtiö sylissään. Nyt alkaisi varsinainen haastatteluosuus.
Hellman ehti nojautua tuolissaan taaksepäin, kun sisäpuhelin räsähti ja sihteerin anteeksipyytävä, hieman hätääntynytkin ääni särisi kaiuttimessa:
”Olen pahoillani. Mutta pankinjohtaja Suontaka yrittää tavoittaa sinua. Sanoo että kiireellistä ja tärkeää.”
Ärtynyt ilme kohosi Nils Hellmanin kasvoille. Hän ilmoitti kuitenkin ottavansa puhelun. Nopealla eleellä hän nosti luurin ja sanoi lyhyesti:
”Niin Mauno. Puhu lyhyesti. Minulla on istunto.”
Hellman alkoi kuunnella keskittyneesti. Niittynen antoi ensin katseensa harhailla pitkin seinien taideteoksia, mutta sitten hän kiinnitti huomionsa toimitusjohtajan ilmeeseen ja säpsähti. Nils Hellmanin kasvot olivat äkkiä harmaat kuin tuhka ja elottomat kuin hiekasta kaivettu kuolinnaamio. Toimittaja alkoi korjata ryhtiään tuolissa.
Samalla hetkellä työhuoneen ovi aukeni, ja sisään astui kaksi miestä lumihileiset päällystakit niskassaan. Niittynen kääntyi katsomaan oven suuntaan. Sitten hän vilkaisi taas nopeasti kohti isäntäänsä.
Nils Hellman laski hitaasti, kasvot kivettyneinä luurin alas.
Hän nojautui tuolissaan taaksepäin ja sulki silmänsä.
”Toimitusjohtaja Hellman.” Miehistä lyhyemmällä oli syvä, painavatavuinen puhetyyli. Niittynen aavisti heti minkälainen mies puhui juuri tuolla tavalla. Hänen ilmeensä terästyi ja ryhti jännittyi.
”Niin.” Hellmanin ääni oli tuskin kuuluva. Hän katsoi tulijoita luomiensa välistä.
”Olemme poliisista. Voitteko seurata mukanamme.” Nyt puhui miehistä pidempi.
”Saatanan kloppi!” Niittynen puhui katsomatta kuvaajan suuntaan. ”Miksi ihmeessä ei kamera käy jo!”