Kaupungin puhtaanapito- ja puistojaoksen työmies Kaarlo Halttunen heräsi lähiön kerrostalon kolmiostaan herätyskellon vihaiseen pirinään puoli seitsemän tienoilla.
Marketta käänsi kylkeään ja jatkoi sitkeästi tuhinaansa. Samalla tavalla se oli illalla kääntänyt mielenosoituksellisesti selkänsä, kun hommat olivat taas menneet niin kuin niin usein viime aikoina. Nyt se makasi selkä kaarella ja jalat koukussa kuin ärsytetty, kerälle vetäytynyt siili.
Halttunen huokaisi ja sulki vielä hetkeksi silmänsä. Oli taas tavattoman raskasta punnertautua unen rauhasta takaisin päivään. Väkisin Halttunen kammertautui jaloilleen. Hän tassutteli keittiöön ja joi piimää suoraan jääkaapin purkista. Hän toivoi voivansa puhua Marketalle, selittää. Mutta se oli mahdotonta. Nainen ei kerta kaikkiaan voinut tajuta mitä jatkuva raastava paine voi saada aikaan miehessä.
Kaarlo Halttunen pani kahvinkeittimen päälle. Sitten hän käveli ikkunaan ja avasi sälekaihtimet. Taas satoi lunta. Tuskainen pakahduttava olo puristi sisuskaluja.
Lunta tuli paksusti, tasaisena katkeamattomana vyörynä. Sitä tuli niin paljon, että Halttunen pystyi tuskin erottamaan vastakkaisen kerrostalon rumaa seinää. Lumentulo oli kuin valkoinen käärinliina, joka kietoi talonruumiin pois elävien katseilta.
Väkisinkin Halttunen muisti taas alkutalven ensimmäisen kunnollisen lumisateen. Ilma oli silloin ollut aivan tämänaamuisen kaltainen.
Hän oli saanut pomolta soiton kotiin alkuillasta. Jaoksen jokainen auratraktori oli saatava liikkeelle, muuten kaupunki tukehtuisi lumentuloon. Halttunen oli varautunut vapaailtaan juomalla saunan päälle muutaman kaljan ja siitä kimmokkeen saaneena vielä pari kolme terävää. Mitenkään humalassa hän ei ollut silti tuntenut olevansa. Niinpä hän oli lähtenyt ylimääräiselle vuorolleen kourallinen hengitystä raikastavia pastilleja poskessaan.
Yhdentoista tienoissa illalla oli jäljellä ollut enää viimeinen urakka, Keskuspuiston käytävien putsaaminen. Pyry oli ollut sakenemassa, mutta sitkeästi Halttunen oli ohjannut työvälineensä puiden reunustamille käytäville, joita oli vaikea erottaa puuskittaisen tuulen pyörittämän sakean valkoisen töhnän keskeltä.
Hieman oli miestä silloin jo väsyttänyt. Ja vanhan viinan tympeä maku oli tuntunut kurkun perällä.
Sitten se oli tapahtunut. Halttunen oli yrittänyt etsiä radiosta paremmin kuuluvaa kanavaa. Nostaessaan katseensa hän oli nähnyt jotakin epämääräistä lumisateen keskellä, mutta ei ollut enää onnistunut muuttamaan traktorin kulkusuuntaa. Vain hetki aiemmin hän oli nostanut auran yläasentoon, ja nyt se oli iskenyt johonkin.
Sydän kylmänä mies oli mennyt katsomaan.
Sitten hän oli peitellyt löytönsä hankeen jonkinlaisessa turtuneessa shokissa. Ajattelematta tai tuntematta mitään.
Seuraavat päivät olivat kuluneet pelon, itsesyytösten ja valvottujen öiden kurimuksessa.
Se oli löydetty vasta puolitoista viikkoa myöhemmin. Aikaa oli ehtinyt kulua niin paljon, että edes kuolinaikaa ei ollut pystytty määrittämään. Tutkimukset olivat heti alkaneet kangerrella. Nyt Halttunen oli varma, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä asia hautautuisi poliisien arkistoihin ratkaisemattomana murhatapauksena.
Häntä tämä ei kuitenkaan lohduttanut. Joskus tuntui siltä, että pikemminkin päinvastoin. Nyt hänen olisi kannettava tekonsa kontollaan sovittamatta hautaan saakka.
Ja Kaarlo Halttunen oli sentään mies, joka ei ollut koskaan elämässään halunnut kenellekään pahaa.