Moskovaan Villeä tapaamaan

Pakkasta on parikymmentä astetta. Otamme taksin, joka juuttuu heti asema-alueella ruuhkaan. Kuski on vanha konna, joka kiskoo varmasti ainakin tuplahinnan. Mutta minkäs teet, muulla konstilla emme kartattomina löydä hotelliamme.

Istumme siis ruuhkaan juuttuneessa taksissa ja kuuntelemme moskovalaista radioasemaa. Toimittajalla on kaikesta päätellen hyvä meininki. Hän soittaa iskelmiä ja heittää sujuvaa hetulaa kuten virkaveljensä Suomen puolella: tärkeintä ei ole juttujen sisältö vaan katkeamaton paapatus, joka turruttaa kuuntelijat tilaan, jossa he voivat sietää stressaantunutta elämäänsä edes hiukkasen paremmin.

Olen sopinut tapaamisen näyttelijä Ville Haapasalon kanssa tälle päivälle, mutta mihin kellonaikaan ja missä, siitä ei ole tietoa. Tämä Villen kirjaprojekti on ollut vähän epämääräinen juttu. Olen valokuvaaja Juha Metson kanssa tehnyt pari Venäjään liittyvää teosta (Suursaari ja Rajantakainen Karjala). Halusimme jatkaa yhteistyötämme ja pohdimme, mihin itänaapurin kolkkaa tällä kertaa suuntaisimme. Silloin kustantaja muistutti, että meillähän on mies Venäjällä: Ville Haapasalo. Hänen poikkeuksellinen tarinansa olisi varmasti kertomisen arvoinen.

Tapasin Villen kesällä Helsingissä. Paikka oli Cafe Caruselin terassi Eiran rannassa. Läsnä olivat Villen ja minun lisäksi Metso ja kaksi kustantajan edustajaa. Sovimme, että teemme rennon haastattelukirjan.

Ville kertoi parhaillaan kuvattavasta sarjasta, jossa hän kiertää tapaamassa Venäjän suomensukuisia kansoja. Hän oli käynyt pienessä kylässä Ural-vuoriston pohjoispäässä. Matka tiettömän taigan yli piti taittaa helikopterilla. Perillä odotti lohduttomuus: kaikki kylän asukkaat kolmea ihmistä lukuun ottamatta olivat rapajuoppoja.

Kuvausryhmän mukana liikkui pari FSB:n miestä, jotka yrittivät estää valtiolle negatiivisten asioiden kuvaamisen. Ville pääsi livahtamaan heiltä ja haastatteli nuorta kundia, joka kertoi varastavansa joka kuukausi vähän juoppojen vanhempiensa eläkkeistä. Rahat hän pani säästöön, että voisi ”jonain päivänä ostaa lipun helikopteriin ja lentää vittuun täältä.”

Kun kuvausryhmän paluulennon aika koitti, kävi ilmi, että helikopterin bensatankki oli hajonnut. Lentäjät kantoivat sisään tavallisen bensatynnyrin, josta he johtivat letkun moottoriin. ”Mä en kyllä astu tuohon koneeseen”, Ville sanoi. ”No, milläs meinaat päästä pois täältä?” kysyi toinen lentäjistä. Onneksi helikopteri pysyi ilmassa, ja Ville kuvausryhmineen pääsi takaisin sivistyksen pariin.

Huomasin heti, että Ville on hyvä jutunkertoja, ja tästä tulee kirja, joka kirjoittaa itse itsensä. Sovimme, että tapaamme jossain vaiheessa syksyä Moskovassa tai Pietarissa. Tiesin, että hän on koko ajan filmauksissa ja muutenkin erittäin kiireinen. Jätin ajan ja paikan sopimisen kustantajan tehtäväksi. Hommasin itselleni ja Olgalle vuoden viisumit. Meillä on ollut tapana käydä pari kertaa vuodessa Pietarissa.

Syksyllä kustantaja yritti turhaan saada Villeen yhteyttä. Marraskuussa syksyn keikkasuma alkoi olla ohi, ja olin valmis lähtemään Moskovaan, Pietariin tai jonnekin muualle tapaamaan häntä. Eräänä aamuna kilahti tekstari: ”Olen Espanjassa pohtimassa elämääni. Haluan edelleenkin tehdä kirjan. Ollaan yhteydessä.”

Joulukuu oli jo puolessa välissä, kun lopulta kustantajan pyynnöstä soitin Villelle. Yllättäen hän vastasi puhelimeen heti. Sovimme, että minä ja Olga tulemme Moskovaan seuraavana maanantaina. Ville kertoi, että hänellä on pari päivää vapaata, ja voimme tehdä haastattelun. Tarkemmat yksityiskohdat selviävät sitten, kun saavumme Moskovaan.

Koska matka sovittiin näin viime tingassa, emme päässeet varaamaan matkoja ajoissa. Moskovan-juna oli niin täynnä, että emme saaneet omaa makuuhyttiä. Jouduin samaan hyttiin kahden venäläismiehen ja lihavan mummon kanssa. Mikäs siinä, he olivat rauhallista ja siivoa väkeä. Olgakin joutui nukkumaan vieraiden ihmisten kanssa.

Nyt olemme Moskovassa. Taksi ajaa Bolshoi-teatterin ohitse ja kääntyy portista tsaarinaikaisen kivitalon sisäpihaan. Hotelli Artel sijaitsee tämän rähjäisen talon kolmannessa kerroksessa. Alakerrassa on ravintola, josta kuuluu jo näin aamulla diskomusiikin jumputus. Sisäänkäynnin luona päivystää mieshenkilö. Mahdotonta sanoa, onko hän sisään- vai ulosheittäjä vaiko molempia.

Diskoravintola ei ilmeisesti ole missään tekemisissä hotellin kanssa, jonka alue alkaa kakkoskerroksesta. Siellä on toinen, paljon miellyttävämpi ravintola ja teatteri. Rappukäytävän seinään on maalattu taiteellisia kuvia ja englanninkielisiä iskulauseita. Vähän kuin oltaisiin indiegalleriassa tai taidekoulussa. Respan tyttö antaa meille huoneen, jossa ei ole muuta kuin lattiatasossa oleva, leveä vuode, jolla on musta satiinipeite. Seinätkin ovat mustat ja niille on maalattu aika karsealla tekniikalla rokkareiden muotokuvia: Berliinin kauden David Bowie, Patti Smith ja joku pitkätukka, joka voisi olla Syd Barrett. Bowien suusta roikkuu savuke ja hänellä on kyyninen ilme. Ihan hyvä huone. Tuskin ehdimme muuta kuin käydä nukkumassa täällä.

Astumme hotellin porttikongista kadulle. Sama juttu jokaisessa vieraassa suurkaupungissa, jossa olemme käyneet: hetkeksi tulee hämmentynyt olo. Voisimme kävellä oikealle tai vasemmalle tai mennä kadun yli. Voisimme mennä minne tahansa. Jokainen suunta on oikea.

Edessämme on erittäin leveä katu täynnä autoja ja johdinbusseja. Jalkakäytävällä harppoo moskovalaisia talvitakeissaan. Kaikki ovat kiireisiä ja matkalla jonnekin. Hengitys höyryää pakkasessa. Miliisiauto on pysähtynyt kadunkulmaan, ja karvakaulusrotsinen virkavallan edustaja selvittelee jotain tilannetta parin ukkelin kanssa. Tuolla on toinen miliisiauto. Ja tuolla kolmas. Miliisejä on katukuvassa paljon.

Seisomme hetken tolloina osaamatta mennä yhtään mihinkään. Meidän täytyy saada aamupalaa ja löytää kirjakauppa, josta voin ostaa ruutuvihon ja Moskovan kartan. Sen jälkeen aion soittaa Villelle. Toivottavasti hän vastaa puhelimeen.

Yritämme näyttää vähemmän tolloilta ja sulautua joukkoon. Kävelemme Bolshoi-teatterin ohi eräälle sivukadulle, josta löydämme kahvilan, jossa soi paikallinen rap tai diskopoljentoinen iskelmä. Aikaisemmilla Venäjän reissuillamme olemme huomanneet, että musiikilta ei voi täällä välttyä. Sitä luukutetaan joka paikassa: junissa, takseissa, ravintoloissa. Ainoastaan kirkossa saa olla rauhassa.

Syyskuussa 2010 olin ensimmäistä kertaa Moskovassa. Silloin tehtiin Ville Haapasalon juontamaa Sapuskaa, harasoo! -ohjelmaa. Olga oli silloinkin mukana, mutta aikataulu oli tiivis emmekä juurikaan ehtineet tutustua kaupunkiin. Ville osoittautui mukavaksi tyypiksi. Kävimme Punaisella torilla, kauppahallissa ja kaupungin parhaassa rockklubissa. Sen lisäksi pistäydyimme kuvaustauolla Punaisen torin viereisessä valtavassa, ökyrikkaille tarkoitetussa kauppakeskuksessa ja Tretjakovin galleriassa, josta siitäkin jäi kiireessä toinen puoli näkemättä. Tv-yhtiön ihmiset kuljettivat meitä paikasta toiseen ja pitivät huolta.

Nyt olemme täällä omillamme. Olga osaa vähän venäjää. Minä en osaa mitään. Aamupalan jälkeen löydämme kuitenkin kirjakaupan, jossa on monta kerrosta ja kohteliaita työntekijöitä. Täällä ei soi diskomusiikki, itse asiassa täällä vallitsee piinaava, kirjantuoksuinen hiljaisuus. Valitsen vihon, jonka kannessa on komea kuva runoilija Majakovskista. Hänen tyly naamataulunsa viehättää minua. Olen joskus lukenut hänen kirjansa Pilvi housuissa. Hän tappoi itsensä 20-luvulla. Ilmeisesti hän oli jo silloin pettynyt suuntaan, johon vallankumous oli menossa. Itsemurhaviestissään hän sanoi, ettei suosittele tätä ratkaisua kenellekään. Saamme myös kartan. Silloin Ville soittaa. Hän on tunnin päästä ravintolassa, josta hän on varannut pöydän haastattelua varten. Näemme kartasta, että paikka on Novyi Arbatilla, jonne on melkein suora reitti hotelliltamme. Päätämme kävellä, koska siten näkee enemmän.

Reitti on suora, mutta matkaa on monta kilometriä. Kreml näkyy vasemmalla puolella. Sen punainen muurikin on kilometrien pituinen. Liikenne leveällä kadulla on koko ajan erittäin vilkasta. Meteli on kova. Tykkään katsella ihmisiä. Moskovalaiset näyttävät kiireisiltä ja hymyttömiltä. Tämä on bisnes-city, kun taas Pietari, jonka keskustan tunnemme jo kohtalaisesti, on selkeästi kulttuurikeidas. Vuonna 2010 Moskova pääsi jossain luokituksessa maailman kalleimmaksi kaupungiksi. Ville kertoi, että kaupungin pröystäilevät ökyrikkaat iloitsivat tästä nimityksestä. Sapuskaa, harasoo! -reissulla pistäydyimme kuvaustauolla kahvilassa, jossa teekuppi maksoi 12 euroa. Onneksi tv-yhtiö maksoi ruokamme ja majoituksemme.

Ohitamme tavarataloja ja kioskiryppäitä. Venäjä on basaaritalous. Kioskit pursuavat kelloja, koruja, leluja, lehtiä ja matkamuistoja, ja jokaisen pikkuruisen luukun takana on myymässä paksuun toppatakkiin sonnustautunut maatuska.

Korkeiden kerrostalojen lasiseinissä välkkyvät joulun valot. Isossa leffateatterissa on menossa joulun kansainvälinen menestysfilmi Hobitti ja venäläinen komedia, jonka pääosassa on lipevännäköinen viiksiniekka. Löydämme ravintolan, jossa Ville odottaa meitä. Yllätykseksemme se ei ole trendikäs taiteilijarafla vaan tavanomainen ruokapaikka, jonka tarjoilijatytöillä on valkoinen paita ja musta hame. Musa soi täälläkin, muttei onneksi kovin lujalla.