Teatterikoulu

VILLE: Häiritseekö musiikki? Voin pyytää sitä hiljaisemmalle.

KAUKO: Ei.

VILLE: Menikö matka hyvin?

KAUKO: Taksi maksoi rautatieasemalta meidän hotellille, joka on lähellä Bolshoi-teatteria, 1100 ruplaa.

VILLE: Se on aika kallis, tuplahinta.

Otan ruutuvihon ja äänityslaitteen esille.

KAUKO: Onks tää Moskova niin kallis kuin sanotaan?

VILLE: No on, mutta voi täälläkin elää halvemmalla. Riippuu monista asioista. Olin kuvauksissa tässä Moskovan liepeillä yhdessä pikkukaupungissa ja halusin viimeisenä iltana tarjota ruuat koko kuvausryhmälle. Ja mun piti oikein kysyä, missä valuutassa nää hinnat on, kun oli niin halpaa. Keitto maksoi 17 ruplaa. Mutta pääsääntö on, että Moskova ja Pietari ei oo Venäjää. Hintataso on aivan toinen kuin muualla.

KAUKO: No me huomattiin se, kun kuljettiin Metson kanssa Karjalassa. 1000 ruplaa on noin 25 euroa?

VILLE: Suurin piirtein. 4000 on satanen.

KAUKO: Aloitetaan siitä, kun tulit Venäjälle. Mikä vuosi se oli?

VILLE: 1991. Silloin oli vielä Neuvostoliitto olemassa. Sen jälkeen, kun mä tulin, Neuvostoliitto hajosi. En tiedä, onko näillä asioilla mitään tekemistä toistensa kanssa. En tiennyt tästä maasta mitään. En osannut puhua sanaakaan venäjää. Ainoa, mitä tiesin, oli että neuvostoliittolaiset osaavat pelata jääkiekkoa, koska mä itse pelasin sitä. Jossain hämärässä lapsuudessa olin nähnyt elokuvan, jossa 300 kommunistia niittää heinää. En tiedä, mikä elokuva se oli, mutta ajattelin, että miten ne voi niittää heinää noin päin helvettiä. Sehän oli täysin teatraalinen kohtaus, missä ne korosti työn sankaruutta tai jotain vastaavaa. Siinä olivat mun tietoni Neuvostoliitosta. Olin 19 silloin. Mähän olin lähdössä ensin Englantiin teatterikoulun pääsykokeisiin. Meidän yks perhetuttu, joka toi taidetta Venäjältä – meillä oli silloin perheyritys, myytiin taidetta ja kehystystä – kysyi, että miksi sä lähdet niin kauas, mene Neuvostoliittoon, se on paljon lähempänä. Mä olin, että perkele.

KAUKO: Oliko se perhetuttu venäläinen?

VILLE: Joo, se oli venäläinen. Sitten me soitettiin teatterikouluun Pietariin, ja löysin koko koulusta yhden ihmisen, joka puhui englantia. Kahdentuhannen oppilaan koulu, ja yksi puhui englantia. Sanoin, että olisin tulossa teatterikoulun pääsykokeisiin, onko se mahdollista? Pitkään oli hiljaista, sitten sanottiin, että periaatteessa joo, mutta kokeet ovat venäjäksi. Mä sanoin, ettei kai se nyt mikään ongelma ole, äkkiähän tuon nyt oppii, tuon venäjän. Sanoin, että lähettäkää kutsua tulemaan, mä lähden sinnepäin. Miettimättä hetkeäkään, mihin olin lähdössä ja miksi. Mun isoäiti yritti, että ota nyt edes kivääri tai haulikko mukaan, sä olet lähdössä ryssien luo, ei sinne noin vain tyhjin käsin mennä.

Sitten saavuin Leningradiin, ja se oli kuin olisi tullut toiselle planeetalle. Mulla ei ollut harmaintakaan aavistusta, mihin olin tullut. Ensimmäiset yöt mä vietin kadulla. Asuin yhden mummon luona, mutta olin unohtanut kysyä siltä mummolta, mikä sen osoite on. Mä olin löytänyt teatterikoululle, kun mummo oli laittanut mut taksiin, ja kun lähdin koululta, huomasin, että olin unohtanut kirjoittaa muistiin, missä se mummo asui. Perkele vieköön, missähän se oikein asuu? Mä olen kuitenkin maalta kotoisin, joten ajattelin, että kyllä mä tunnistan sen talon.

KAUKO: Puhuiko se mummo englantia?

VILLE: Ei sanaakaan. Se osoitti vain sänkyä, että sinä nukut tässä, ja minä että selvä, minä varmaan nukun sitten tässä.

KAUKO: Sulla ei ollut karttaa?

VILLE: Ei ollut. Nousin joka metroasemalla ylös ja olin että ei vittu, enhän mä tajua mistään mitään. Silloin siinä koulussa ei ollut vielä yhtään ulkomaalaisia, eikä niillä ollut mitään käsitystä, mitä niiden pitäisi ulkomaalaisille oppilaille tehdä. Esimerkiksi että niiden pitäisi oppia venäjää. Nyt myöhemmin, kun sinne samaan kouluun on mennyt suomalaisia, niin ne joutuvat menemään sinne puolta vuotta aikaisemmin opiskelemaan kieltä. Mutta silloin ei ollut mitään, tällainen hämärä tyyppi vain saapui ulkomailta.

KAUKO: Eli sinne ei kukaan tullut siihen aikaan ulkomailta?

VILLE: Ei tullut, koska kukaan ei ollut halunnut sinne. Pääsykokeissa jouduin kommunikoimaan sen tyypin kanssa, joka opetti englantia niille oppilaille. Hän luki mulle c-kasetille kaksi runoa ja yhden sadun. En tajunnut niistä sanaakaan, mutta mä kuuntelin ja opettelin ulkoa kaikki äänteet. Mulla ei ollut harmainta aavistusta, mikä se teksti oli, mutta myöhemmin selvisi, että olin lukenut Pushkinia. Mutta mulla ei ollut silloin hajuakaan siitä sisällöstä, kuuntelin vain ihan apinana ja toistin sen, mitä se opettaja oli lukenut. Sen vuoksi oon aina sanonut, että voihan olla, etten mä ikinä päässyt sinne teatterikouluun sisään. Voi olla, että ne sanoivat, että mene helvettiin, mutta enhän mä ymmärtänyt sitäkään. Mä olin joka aamu taas uudestaan siellä: ”Terve!” On tuo sitkeä kaveri: joka ilta me sanotaan sille että kiitos, tämä riittää, mutta aina se on aamulla taas täällä.

KAUKO: Mitä muuta siellä kokeissa piti tehdä kuin lukea ne tekstit?

VILLE: No, pääsykokeet kesti kuukauden.

KAUKO: Sun piti asua kuukausi Leningradissa, eikä sulla ollut asuntoa. Vai löysitkö sä sen mummon?

VILLE: Joo, mä löysin sen mummon lopulta. Asunto oli hankittu koulun kautta, mä menin takaisin koululle, ja siellä se selvitettiin. Kuukauden ne kokeet kestivät, menin muiden ihmisten perässä. Kerran luulin, että mua pyydettiin tanssimaan Joutsenlampi. Mä en ole mikään vannoutunut balettifani, mutta pyysin, että saiskos musiikkia, ajattelin voittaa sillä aikaa. Sieltä tuli yksi kaveri ja alkoi soittaa jotain, ja mä rupesin tanssimaan. Ainoa, mitä tiesin, oli että se joutsen kuolee jossain vaiheessa. Mä olin varmaan viisi minuuttia loikkinut siinä lavalla, kun ne pysäyttivät mut ja yrittivät englanniksi kysyä, että anteeksi, mutta missä vaiheessa se runo tulee? Ne olivat pyytäneet mua lausumaan runon, mutta mä olin ymmärtänyt, että mun pitää tanssia Joutsenlampi.

KAUKO: No miten ne suhtautuivat sinuun? Nauroivatko ne sulle?

VILLE: No kyllä mä veikkaan niin. Olin silloin niin vakavissani taiteen suhteen, etten varmaan ymmärtänyt, mutta siis totta kai ne nauroivat. Olinhan mä sellainen kummajainen, ja mähän maksoin siitä koulusta. Se oli ensimmäinen vuosi, kun Suomen ja Neuvostoliiton välillä ei ollut enää sopimusta, että suomalaiset saivat opiskella ilmaiseksi Neuvostoliitossa. Sen takia mä olin siinä koulussa sisällä, että mä maksoin siitä. Maksoin puolen teatterikoulun opettajien palkat. Maksoin 4000 taalaa vuodessa, ja se oli kohtuullisen iso raha Venäjällä siihen aikaan. Se oli se syy, miksi pääsin siihen kouluun sisään ja minkä takia siellä olin.

KAUKO: Sä olit kuukauden pääsykokeissa. Tutustuitko sä ihmisiin?

VILLE: En yhtään. Ensimmäisen vuoden aikana en tuntenut ketään.

KAUKO: Miten sä jaksoit olla siellä oudossa kaupungissa tuntematta yhtään ihmistä?

VILLE: No, kysymyshän oli siitä, etten mä voinut luovuttaa. Mä olin suurin sanoin lähtenyt kotoa. Varmaan kymmenen kertaa sen vuoden aikana seisoin kamojen kanssa Pietarin Suomen-asemalla: vittu, nyt kotiin! Sitten: ei, en lähde. Ja taas takas johonkin asuntolaan istumaan: vittu, en lähde, tänne jään.

KAUKO: Sä olit niin innostunut teatterista?

VILLE: Totta kai. Se paikka, mihin pääsin, oli just se paikka, mihin mun pitikin päästä.

KAUKO: Huippukoulu?

VILLE: Huippukoulu, vaikea sanoa, no varmaan joo. Venäjällä teatterikoulu toimii hyvin eri tavalla kuin Suomessa. Venäjällä on yksi pääopettaja, joka valitsee itselleen opettajat ja kurssit. Ja sen jälkeen hän vastaa niistä kursseista alusta loppuun saakka, ja kukaan muu koulusta ei puutu siihen. Hänellä on siis ideologia. Venäjällä oli aikoinaan tällainen teatteritaiteilija kuin Katzman, ja meidän opettaja oli ollut Katzmanin kakkosopettaja. Me oltiin ensimmäinen kurssi, jonka hän sai itselleen. Katzman kuoli, ja tää kakkosopettaja vei loppuun Katzmanin kolmos- ja nelosluokan. Me oltiin ensimmäinen luokka, jonka kanssa hän sai vihdoinkin purkaa itseään. Hän oli silloin jo varmaankin kuusikymppinen ja häneen oli patoutunut paljon, hänhän oli kuitenkin ollut kakkosopettaja eikä ykkösopettaja. Me oltiin sitten kurssi, jota varten hänellä oli enemmän energiaa kuin tarvitaan. Mulle se oli just sitä, mitä mä halusin. Meillä oli 18-tuntisia päiviä, opiskeltiin seitsemän päivää viikossa. Tultiin aamulla puoli kymmenen ja päästiin pois puoli yksi yöllä. Ainoastaan sunnuntai erosi muista päivistä siinä, että silloin tultiin kouluun vasta yhdeltätoista. Siinä oli sunnuntain autuus. Talvella oli viikko lomaa, kesällä kaksi viikkoa. Ja siitä kahdesta viikosta kului pojilla viikko luokkahuoneen remontoimiseen. Eli periaatteessa meillä oli kaksi viikkoa vapaata vuodessa. Kävin varmaan kerran tai kaksi viikossa kämpillä, muun ajan mä asuin koululla. Me nukuttiin siellä lattialla tai missä tahansa. Tehtiin taidetta.

KAUKO: Sä et sitten ehtinyt käydä edes Suomessa?

VILLE: En mä silloin juurikaan käynyt Suomessa. Jouluna mut päästettiin käymään pariksi päivää kotona, kun Venäjällä ei siihen aikaan ollut joulua. Nykyään se on myöhemmin kuin Suomessa. Mä olin pyytänyt, että pääsisinkö, se on meille iso juhla.

KAUKO: Eikö sulla sitten ollut ikävä vanhempia, kavereita ja muita?

VILLE: Totta kai oli, mutta kun lähdin tänne, mä muutin pois kotoa, eli ensimmäistä kertaa, kun irtaannuin mistään, mä jouduin vittu Neuvostoliittoon. Ensimmäistä kertaa, kun tulin tänne, mulle annettiin käteen joku paperilappu, jota mä sitten sanakirjan kanssa tutkin. Mä katsoin, että siinä lukee ”masla” eli voi, siinä lukee jauho. Mä ajattelin, että tää teatterikoulu on niin humaani laitos, että täällä annetaan ilmaiseksi näitä tuotteita. Menin sitten kauppaan ja sanoin, että antakaa mulle toi, toi ja toi. Mut heitettiin helvettiin sieltä. Ruoka oli silloin vielä kortilla täällä, mutta mä luulin, että sitä annetaan ilmaiseksi ja että sitä varten on näitä kuponkeja. Eihän mulla ollut mitään hajuakaan mitä täällä tapahtuu.

KAUKO: Mitä sillä paperilla siis piti tehdä?

VILLE: Sillä olisi saanut ostaa kuukaudessa kilon jauhoja ja puoli kiloa voita. Se oli ruokakuponki.

KAUKO: Kuukaudessa puoli kiloa voita?

VILLE: En muista, kuinka paljon se oli, mutta mulla oli silloin muutenkin sellainen elämänvaihe, siihen liittyi kaikkea. Kun pääsin teatterikouluun, painoin 54 kiloa. Mä painoin 104 kiloa, kun kirjoitin ylioppilaaksi, ja mä päätin kokeilla paljonko ihminen pystyy laihtumaan. Pääsin 54 kiloon ja siitä ei enää tippunut grammaakaan.

KAUKO: Yks mun kaveri joutui sairaalaan tiputukseen, kun se laihdutti liikaa. Se söi kourallisen pähkinöitä päivässä. Vai oliko ne jotain jyviä.

VILLE: No varmaan mut olis laitettu tiputukseen, jos mä olisin ollut jossain missä laitetaan ihmisiä tiputukseen. Mä kieltäydyin syömästä, mä lopetin syömisen kokonaan.

KAUKO: Minkä ikäinen olit silloin?

VILLE: 19.

KAUKO: Mitä sä söit kun sä laihdutit?

VILLE: Aluksi olin 30 päivää pelkällä vedellä, sitten söin palan leipää päivässä. Lopuksi söin kolme palaa tummaa leipää viikossa, sitten yhden palan viikossa, ilman voita tai mitään.

KAUKO: Minkä kokoisia paloja?

VILLE: Sellaisia, mitä leikataan limpusta. Yksi siivu.

KAUKO: Sillä koko päivä?

VILLE: Joo, ja sillä sitten koko viikko. Se loppui siihen, kun mä olin kuullut, että Raamatun mukaan vasta 32 päivän kuluttua tulee nälkä, ja halusin kokeilla, mitä se nälkä on. Mä halusin testata, mitä se on, kun ihmiselle tulee oikea nälkä. Ja mä olin sitten viimeiset 32 päivää pelkällä vedellä, pietarilaisella raikkaalla kraanavedellä.

KAUKO: Oliko se edes puhdasta vettä?

VILLE: Hah haa.

KAUKO: Eikö niin vähästä syömisestä mene sekavuustilaan?

VILLE: Kaikki liittyi siihen, kun mä muodostuin uudestaan.

KAUKO: Aika rankkaa. Sä olet tehnyt ehdottomia valintoja. Ja olit ihan yksin.

VILLE: Oli yksinäistä, oli siis todella yksinäistä, varsinkin ne teatterikoulun alkuajat vuonna 1991. Lähteä pois kotoa täysin tuntemattomaan paikkaan, missä yksikään ihminen ei puhu sanaakaan niitä kieliä mitä osaat. Ja se teatterikoulu. Meitä valittiin 26 sisään ja meitä valmistui 14, eli meiltä heitettiin koko ajan joku pois. Meillä oli jatkuvasti sellainen kilpailu siellä koulussa, että kuka jää ja kuka lentää ulos. Sen takia me tehtiin 18-tuntista päivää, mutta jäätiin vielä sen jälkeenkin tekemään kaikenlaista, koska meidän piti tsempata seuraavaa päivää varten, ettei olisi joutunut heitetyksi ulos.

KAUKO: Mutta tuohan varmaan auttoi siihen yksinäisyyteen. Jos on noin paljon tekemistä, ei ehdi olla yksin.

VILLE: Ei, mutta yksinäistä se oli sillä tavalla, ettei mulla ollut ensimmäisenä vuotena yhtään kaveria, enhän mä tuntenut ketään. Silloin ekalla kurssilla, kun koulu ei vielä ollut niin tiukkaa ja elämä oli tosi sekavaa, kun mä en tajunnut missä mennään, mä rupesin tutustumaan Pietariin. Otin kaikki kirjaklassikot, mitä oli, ja rupesin lukemaan niitä. Mä luin niin paljon kuin pystyin. Luin venäjäksi, sillä tavalla mä oon opetellut kielen. Luin venäläisiä klassikoita ja mulla oli niiden suomennokset mukana. Kun siellä puhuttiin jostain kadusta, niin mä lähdin yöllä etsimään sitä. Ilman karttaa, ilman mitään, summanmutikassa. Lähdin vaan kävelemään, oliskohan tää nyt se katu, tää on varmaan Sennaja Ploshad. Aina kun sain luettua jonkun pätkän, varmaan kolme riviä tekstiä illassa, ja siinä mainittiin joku katu, mä lähdin tutustumaan. Mä opettelin elämään täysin uudestaan, ja tää aikuistuminen ja irtautuminen kotoa tapahtui Neuvostoliitossa. Siperia opettaa.

KAUKO: Vähän kuin Kaspar Hauser, se tyyppi, joka 1800-luvulla oli viettänyt koko lapsuutensa ja nuoruutensa jossain maakuopassa ja joka ei osannut lukea tai edes puhua. Tai joku villi-ihminen, joka tuodaan sivistyksen pariin. Se joutuu opettelemaan kaikki yhteiskunnassa elämisen perusasiat.

VILLE: Silloin mä rupesin ensimmäisen kerran tekemään ruokaa. Mä sain kupongeilla ostettua mannasuurimoita. Sain ostettua kattilankin, niitä myytiin hämärästi torilla. Laitoin sitten kattilaan puoli litraa vettä kraanasta ja paketillisen mannasuurimoita. Siitä tuli kivi. Mä vuolin siitä kivestä sitten paloja, aivan käsittämättömän pahanmakuista, yritin elää sillä.

KAUKO: Yritit tehdä puuroa.

VILLE: Yritin tehdä, mutta laitoin vähän liikaa mannasuurimoita. Se näytti vähältä, mutta mä en tajunnut, että nehän turpoavat ihan loputtomasti. Siitä tuli köntti. Kun mulla alkoi syksyllä koulu, muutin sieltä mummon luota asuntolaan. Teatterikoululla oli kaksi asuntolaa, toinen oli Vasilinsaarella ja toinen jossain helvetin kaukana. Mä menin aluksi Vasilinsaarelle, siellä ei ollut lämmintä vettä ollut vuosiin, mutta ihmiset olivat tottuneet siihen.

KAUKO: Miten ne kävivät suihkussa?

VILLE: Vettähän tuli kraanasta, kylmää vettä, kyllä siihen tottuu.

KAUKO: Kerran tanssin yhden kuvankauniin venäläisen opiskelijatytön kanssa Arkangelissa. Muistan, että se haisi hielle. Eipä silti, olen mä itsekin saattanut haista.

VILLE: Se oli mulle sellaista itsensä etsimisen aikaa. Silloin ensimmäisenä vuonna mä yritin varmaan kolme kertaa tehdä itsemurhan. Ne olivat tosi säälittäviä yrityksiä, olin vain niin sekaisin, en ollut kartalla, oli tosi vaikea hahmottaa itseään, että missä mä olin. Yksi yritys oli sellainen, että seisoin asuntolan katolla. Se oli tosi korkea rakennus, siellä oli lehtiä, ja mä tajusin, että puut on paljon alempana, miten ihmeessä nuo lehdet ovat tulleet tänne? Ja mä lähdin kotiin miettimään sitä. Se yritys jäi siihen. Toinen kerta oli kun yritin etsiä salamoita. Oli kova myrsky, ja mä juoksin ympäri Pietaria ja koetin löytää puun, joka olisi mahdollisimman korkea, että salama olisi iskenyt siihen ja mä olisin mennyt siinä mukana. Menisi puu ja minä. Puu löytyi, mutta salama ei iskenyt siihen.

KAUKO: Käytitkö alkoholia silloin?

VILLE: Ei, mä en käyttänyt ollenkaan alkoholia. Mulla oli se laihdutusprojekti. Ja silloin 1991 se olisi ollut tosi vaikeaa, koska alkoholi oli kortilla.

KAUKO: Sä pystyit kuitenkin opiskelemaan ja lukemaan kirjoja?

VILLE: No joo, mutta enhän mä ekana vuonna pystynyt lukemaan illassa kuin kolme riviä, ja sekin oli aika paljon. Meidän olisi pitänyt lukea 40 kirjaa tentteihin. Ensimmäisenä vuonna mut vapautettiin kaikista tenteistä, mitkä liittyivät kirjallisuuteen tai historiaan, sehän olisi ollut ihan mahdotonta.

KAUKO: Eli ne kuitenkin tunsivat jotain sympatiaa sua kohtaan. Tai sitten se johtui rahasta.

VILLE: Joo, mä veikkaan niin. Raha on sellainen kummallinen asia. Ei se johtunut siitä, että mä olen niin helvetin hyvä jätkä. Mä toin niille fyrkkaa. Meidän koulussa kolmannella vuosikurssilla puolet söi rauhoittavia ja puolet oli jossain määrin kamoissa tai tiloissa. Meidän kurssilla oli hyvin yleistä, että joku viilsi ranteensa auki yöllä, kun oltiin siellä jossain. Meidän opettajan tavoitteena oli rikkoa ihminen täysin ja kasata se sitten uudestaan. Myöhemmin kuulin, että armeijassa on joskus käytetty samaa metodia.

KAUKO: Turkka-metodi? Henkistä kidutusta.

VILLE: Niin, ei fyysistä mutta henkistä kidutusta. Virallisesti meidät piti päästää pois koulusta puoli yhdeltä, koska viimeinen metro meni yhdeltä, mutta meille annettiin niin paljon tehtäviä, joiden piti olla valmiina seuraavana päivänä, että niihin meni koko yö. Sinne vain jäätiin tekemään, että oltiin valmiina puoli kymmeneltä aamulla. Meidän piti siivota luokka ennen kuin opettaja tulee. Kerran meidän koko luokka heitettiin ulos koulusta. Opettaja tuli aamulla puoli kymmeneltä, laittoi valkoisen hanskan käteen, otti tikkaat ja kiipesi katon rajaan. Pyyhkäisi sieltä päältä pölyä. Koko kurssi lensi ulos. Sitten me seistiin kaksi päivää sen opettajan takapihalla, soitettiin kitaraa ja keksittiin lauluja, joissa me laulettiin, että me ollaan tosi paskoja, mutta ota meidät takaisin. Me tiedetään, että me ollaan huonoja, me ollaan ihmisinä huonoja, mutta päästäiskö me takaisin? Kaksi vuorokautta me seisottiin sen takapihalla, sitten se sanoi että okei, huomenna kaikki kouluun, mutta tästä lähtien ei vittu löydy pölyä mistään.

KAUKO: Oliko se mies- vai naisopettaja?

VILLE: Mies. Nyt, kun avaat Venäjän television tai katsot leffailmoituksia, niin mun ikäluokan johtavat näyttelijät tässä maassa ovat samalta kurssilta kaikki. Niin että on siinä varmaan jotain hyvääkin ollut. Mä sain just sen teatterikoulutuksen minkä halusinkin. Sitä tehtiin niin tosissaan kuin olin toivonut. Mä halusin, että ollaan vereslihalla koko ajan.

KAUKO: Miksi sä halusit sitä?

VILLE: Taide oli mulle niin iso juttu.

KAUKO: Mistä sait tämän innostuksen teatteriin?

VILLE: Mä olin pienenä harrastajateatterissa Hollolassa. Se oli yksi kesäteatterinäytelmä, mä en muista mikä se oli.

KAUKO: Kävitkö paljon teatterissa silloin?

VILLE: En. Mun isä oli harrastajateatterissa, ja mä menin kans. Mä olin harrastanut kansantanhuja monta vuotta. Mutta teatteri tuntui aina jotenkin hienolta asialta. Olin nähnyt ehkä kymmenen näytelmää siinä vaiheessa, kun tulin Pietariin.

KAUKO: Aika outoa, että sä tuolta pohjalta lähdit opiskelemaan näyttelijäksi maahan, jonka kieltä ja kulttuuria et tunne. Kerro vielä opiskelusta teatterikoulussa. Mitä teille opetettiin?

VILLE: Ensimmäisenä vuonna meille opetettiin kävelyä, liikkumista, veden juontia. Ei saanut puhua. Se opetettiin, ettei näyttelijä saa ikinä juosta kadulla. Jos meinaa myöhästyä ratikasta, niin silloinkaan ei saa juosta. Pitää olla arvokkuutta. Toisella vuosikurssilla sai puhua jotain omin sanoin. Kolmantena vuonna sai ottaa mukaan kirjallista tekstiä, mutta sekin piti tulkita omin sanoin. Koulussa opetettiin puhumaan puhdasta venäjää. Neljäntenä vuonna sai esittää kirjallista tekstiä suoraan. Mä tein neljä ja puolituntisen esityksen Gogolin Mielipuolen päiväkirjasta. Opetukseen kuului myös jokapäiväinen puolentoista tunnin vierailu Eremitaasiin. Joka ainut taulu opeteltiin asiantuntijan johdolla.

Kerran vietin kaksi viikkoa hullujenhuoneella. Mä työstin Garshin Punainen kukka -novellia näytelmäksi ja tarvin sitä varten kokemusta elämästä mielisairaalassa. Mä menin suljetulle osastolle. Se oli kellariloukko, jossa mut piestiin joka yö. Ne hullut tekivät sen, koska ne luulivat mua sairaalan johdon lähettämäksi vakoojaksi. Hullut söivät torakoita ja kusivat ja paskoivat nurkkiin. Hoitajat korjasivat paskat kerran viikossa. Siellä oli myös selväjärkinen mies, joka oli suljettu sinne poliittisista syistä. Mä yritin myöhemmin järkätä hänet ulos, mutta hän ei halunnut tulla.

Kolme vuotta mä elin täydellisessä pimiössä. Teatterikoulun muut oppilaat eivät saaneet nähdä meidän luokkaa. Sen meidän opettajan nimi oli Fildstinski. Mä arvostan häntä teatteriteoreetikkona ja opettajana.

KAUKO: Millä sä elit?

VILLE: Mun opintotuki oli 10 000 markkaa vuodessa, se tuli Suomesta. Rahaa jäi käyttämättä, koska kaupoissa ei ollut mitään ostettavaa. Aluksi halusin elää venäläisellä opintotuella, jolla edes venäläiset eivät tule toimeen. Välillä mun piti päästä Suomeen, ja matkat olivat sillä opintotuella elävälle kalliita. Mä olin ollut pari kertaa putkassa. Joten menin vain hotellin eteen, ja kun suomalaisia turisteja alkoi tulla ulos, kysyin matkanjohtajalta, että puuttuks teiltä joku? Joo, kolme puuttuu, se sanoi. Mä tiedän minne ulkomaalaiset täällä viedään. Niitä on kaks paikkaa täällä Pietarissa. Pääsenkö teidän bussilla Suomeen, jos autan löytämään ne? Niin mä hain niille putkasta ne puuttuvat henkilöt ja pääsin bussin kyydissä ilmaiseksi Suomeen.

KAUKO: Miten ne muut teatterikoululaiset suhtautuivat sinuun?

VILLE: Ei mitenkään eri tavalla, koska mä elin yhtä vaatimattomasti kuin nekin. Sen takia just halusinkin tehdä niin, ettei minuun olisi suhtauduttu eri tavalla. Silloinhan Pietarissa mikään ei maksanut mitään länsimaiselle ihmiselle. Mä olisin helposti voinut vaikka syödä ravintoloissa. Mutta tein sellaisen päätöksen, etten tee niin.

KAUKO: Mä muistan, että neukkurafloissa oli pahaa ruokaa. Tallinnassa vuonna 1988 mentiin parhaaseen raflaan ja tilattiin pitkältä listalta kukin jotain. Loppujen lopuksi kaikki saivat saman annoksen: sitkeän pihvin ja ranskalaiset perunat, jotka näyttivät siltä kuin joku isoperseinen olisi istunut niiden päälle. Alkupalat olivat paremmat kuin pääruoka, tosin en välitä lihahyytelöstä.

VILLE: Mä olin kasvissyöjä, kun tulin tänne.

KAUKO: Täältä ei varmaan saanut kasvisruokaa. Jouduitko sä muuttumaan lihansyöjäksi?

VILLE: En. Mä kävin meidän ruokalassa, jossa ne laittoivat aina perunamuusia ja siihen lihapullia ja keittoa päälle. Mä sanoin, että otan perunamuusin ja keiton, mutten lihapullia. Ne sanoivat, että mutta kun nää lihapullat kuuluvat tähän. Mä sanoin uudestaan, että en halua lihapullia vaan perunamuusin ja keiton. Mut heitettiin ulos sieltä ruokalasta.

KAUKO: Voin kuvitella, ettei kasvissyöjällä ollut helppoa.