Levoton kaupunki

VILLE: Muistan, kun mun äiti tuli vierailulle toisen vuosikurssin aikana. Mä esittelin hänelle Pietaria. Se oli vielä levotonta aikaa. Vuosina 91–92 miliisi ei saanut liikkua kadulla kello 21 jälkeen. Ratikka saattoi pysähtyä keskelle katua, koska kiskot oli varastettu. Ambulanssin tai ruumisauton saattoi tilata, jos tarvitsi taksin. Asiakas kävi pitkälleen paareille ja sitten mentiin. Mut hakattiin ja ryöstettiin yhdeksän kertaa, ja passi vietiin neljästi. Kerran mut ryöstettiin ja hakattiin mun syntymäpäivänä. Sanoin niille kavereille, että hei, ette te voi jättää mua näin, mä en pääse kotiin ja nyt on mun syntymäpäivä. Mä jankkasin siinä niin kauan, että lopulta ne antoivat mulle taksirahat.

KAUKO: Ystävällisiä roistoja.

VILLE: Kerran olin mun ystävän kanssa käytettyjen autojen torilla, kun tuli joku hälytys ja sinne saapui omon-joukkoja. Ne löivät pampulla munuaisiin, mistä menee taju heti. Mä vietin kolme päivää niiden ”apinahäkissä”. Yks poika meidän kurssilta joutui oikein kunnolla miliisien hakkaamaksi. Se vietti sairaalassa kolme vuotta. Isä tuli Azerbaidzhanista sitä hoitamaan.

Kerran Voitonpäivänä 9.5., mikä on iso juhla Venäjällä, mun piti mennä haastattelemaan sotaveteraaneja. Silloin mä jouduin ekan kerran putkaan. Mä en ollut tehnyt mitään, mutta miliiseillä oli kiintiö, minkä vuoksi tietty määrä ihmisiä päivässä piti heittää putkaan, ja mä satuin olemaan paikalla, kun ne tulivat. Ne veivät mut ja muutamia kännisiä veteraaneja, meidän piti riisua ja sitten suihkutettiin 15 minuuttia letkulla jääkylmää vettä päälle. Sitten saatiin vaatteet takaisin. Veteraanit lauloivat sota-ajan lauluja. Se oli oikeastaan hauska yö.

KAUKO: Kuka täällä sitten suojelee tavallisia kansalaisia?

VILLE: Mä olen vuodesta 93 ollut kasakkajärjestön kunniajäsen. Mulla on niiden puhelinnumero, johon voin soittaa, jos on ongelmia. Kerran mä jouduin soittamaan, kun rosvot olivat tulossa kirveiden kanssa oven läpi. ”Älä tee mitään, anna niiden viedä kaikki”, mulle sanottiin. Rosvot veivät kaiken, mitä mulla oli, mutta eivät tehneet mulle mitään. Sitten kasakat tulivat, ja lähdimme etsimään niitä rosvoja. Parissa tunnissa ne löydettiin, ja kaikki multa viety omaisuus palautettiin. Kasakat jäivät hakkaamaan rosvoja, kun mä lähdin. Mä olen esiintynyt muutamissa kasakoiden tilaisuuksissa. Ne tekevät hyväntekeväisyystyötä, tukevat lastenkoteja, ovat isänmaallisia ja valtion suojeluksessa, kirkko on myös vahvasti mukana.

KAUKO: Uskonto merkkaa paljon venäläisille. Täällä on kauniita kirkkoja.

VILLE: Siinä koulun vieressä oli kirkko, jolla on ollut suuri merkitys mulle. Mä näin, kun sen kirkon kupoli laitettiin paikoilleen. Kerran olin menossa kouluun, oli sumuinen ilma ja mä kuulin helikopterin ääntä. Katsoin taivaalle ja näin kun kirkon kupoli lensi taivaalla. Aurinko paistoi jotenkin sumun läpi, enkä mä nähnyt sitä helikopteria, vaan vain kiiltävän kupolin, joka oli laskeutumassa paikalleen siihen torniin. Jäin varmaan tunniksi katsomaan sitä. Se oli kuin merkki taivaasta.

Siinä kirkossa näin myös ikonin, joka itki. Mä kävin monena aamuna siinä kirkossa seisoskelemassa. Yhtenä aamuna yksi seurakuntalainen juoksi mua vastaan ja sanoi hei, tuu katsomaan, ikoni itkee! Ja tosiaankin: siitä valui pisaroita. Se oli niitä hetkiä, jotka pysäyttävät heti.

KAUKO: Sä et ole uskonnollinen kuitenkaan?

VILLE: No en sillai. Kerran siinä samalla kadulla, kun olin menossa ruokalaan, lehmä tipahti katuun. Mä pysähdyin katsomaan sitä. Sen vatsa oli auki eikä sillä ollut sisälmyksiä. Mun vieressä oli kuorma-auto. Sieltä hyppäsi kaksi kaveria, jotka tarttuivat lehmää sorkista ja lähtivät vetämään sitä rappusia pitkin ruokalaan.

Silloin sattui ja tapahtui. Yhtenä päivänä teatterikoulussa meidän puheopettajamme tuli luokkaan ja sanoi, että tuossa on pojat vähän rahaa, pitäisi käydä hautaamassa yksi kaveri. Kuka se on, kysyimme. Ei mitään tietoa, se oli tullut teatterikoulun pääsykokeisiin, kukaan ei ollut ehtinyt nähdä sen passia ja yhtäkkiä se oli hypännyt 14. kerroksesta alas. Meillä ei ole mitään tietoa, mikä sen nimi on ja onko sillä vanhempia, mutta se pitäisi käydä hautaamassa. Opettaja antoi meille mukaan kolme pulloa vodkaa ja rahaa. Me mentiin ruumishuoneelle ja kerättiin sen kaverin kappaleet ruumissäkkiin. Siinä pihalla oli ruumisauto, mutta meidän rahat ei riittäneet siihen, joten me vietiin se bussilla krematorioon. Koko Pietarin läpi. Se oli hämmentävää.

KAUKO: Tuollaista ei voisi tapahtua Suomessa.

OLGA: Oliko sun opiskelukavereilla mitään käsitystä Suomen oloista?

VILLE: Ei mitään. Koko lännestä ei tiedetty mitään. Jotain hämäriä kuulopuheita vain. Mutta kolmoskurssilla mun isä järjesti koko meidän kurssin esiintymään Suomeen. Faija oli silloin töissä yhdessä firmassa, ja me käytiin esiintymässä heidän asiakkailleen. Me käytiin kuudessa tai seitsemässä kaupungissa, ja se oli kaikille mun luokkalaisille yhtä lukuun ottamatta ensimmäinen ulkomaanmatka.

KAUKO: Eikö sun vanhemmat olleet huolissaan, kun sä lähdit tänne Venäjälle?

VILLE: Olivat varmaan. Eniten huolissaan oli mummo. Poika lähtee ryssiin ilman asetta.

KAUKO: Sä et varmaan kertonut niille, kuinka sua hakattiin ja ryöstettiin…

VILLE: En kertonut, ei ollut mitään syytä. Ei se olis mitään auttanut.