Junajuttu

KAUKO: Kerro se junajuttu.

VILLE: Teatterikouluaikana kaikki, mikä liittyi työhön, oli meiltä kielletty. Aikaisemmin mulle oli tarjottu roolia yhdessä englantilaisessa elokuvassa, joka kuvattiin Venäjällä. Soitin sinne ja sanoin, mä otan sairaslomaa ja tuun niihin kuvauksiin, jotka kestää kaksi viikkoa. Mutta se tuottaja oli soittanut mun koululle, kun se ajatteli, että se jeesaa mua, ja mä en enää saanut sairaslomaa. Mutta meillä oli näyttelijöiden poliklinikka, mistä sai halvalla sairaslomatodistuksia. Mut oli kutsuttu Moskovaan koekuvauksiin, ja mä päätin tehdä sen täysin salaa. Hyppäsin iltajunaan, mun piti olla aamulla aikaisin Moskovassa. Mä heräsin junassa ja mulla oli helvetinmoinen päänsärky. Mä katsoin ulos ikkunasta, ja siellä aurinko paistoi ihan kuin päivällä. Vaunussa muut nukkuivat vielä. Se oli avoin makuuvaunu, ei mitään hyttejä, vaan kuuskyt sänkyä kolmessa kerroksessa samassa tilassa. Mä löysin konnarin ja kysyin ollaanko me myöhässä. Se sanoi, että ei. Mä kysyin, että miten niin, ulkonahan on jo päivä. Milloin me ollaan Moskovassa? Konnari sanoi, että me ollaan puolitoista vuorokautta tultu jo Moskovasta poispäin. Minä, että mitä helvettiä, missä me ollaan? Mustallemerelle ei ole enää pitkä matka, sanoi konnari. Mä menin takaisin siihen makuuvaunuun ja siellä alkoivat muutkin heräillä. Kaikki olivat yhtä pihalla. Sitten ruvettiin katsoon: kellään ei ollut mitään tavaroita jäljellä, kaikki oli viety. Koko junanvaunu oli saanut jotain tippoja teehen, me epäiltiin. Kaikki olivat juoneet teetä, koska ei siellä ole mitään muuta juotavaa. Sitten kävi ilmi, että meidän vaunu oli saapunut Moskovaan, irrotettu junasta ja liitetty toiseen junaan.

KAUKO: Eli asemamiesten piti olla mukana juonessa?

VILLE: Joo, mutta tää konnari ei tiennyt mitään koko jutusta. Se vain ihmetteli, että miten te kaikki nukutte noin pitkään. Mä kysyin, että mikä on seuraava kaupunki. Novorossiiskiy. Mä olin nukkunut alasängyssä, ja mulla oli siinä sängyn alla laatikko, jossa oli kaksi muovikassia. Toisessa oli Lahden kaupunginkirjastosta lainattuja kirjoja. Kaikki muut tavarat, passi, rahat, kaikki oli viety. Ajattelin, että eihän tässä ole mitään ongelmaa: menen Suomen konsulaattiin, haen uuden passin ja palaan himaan. Menin Novorossiiskiyn miliisiasemalle ja sanoin terve, missä täällä on konsulaatti, mut on ryöstetty. Miliisi sanoi mitä, ei täällä ole yhtään ainutta konsulaattia. Kysyin, että voinkos mä soittaa konsulaattiin. Ei käy, meillä on sellainen puhelin, että sillä voi soittaa vain paikallispuheluita. No perkele, nyt on ongelma, mitäs nyt tehdään. Miliisi kysyi, että mitä tavaraa mulla on muovikasseissa. Sanoin, että on jotain. Mee myymään torille, niin saat rahat paluulippuun. Hyvä idea, mä menen myymään. Lahden kaupunginkirjaston kirjat eivät Novorossiiskiyn kaupungissa menneet kovin hyvin kaupaksi. Mutta mulla oli Philipsin partakone. Sen mä sain myytyä helvetin hyvällä hinnalla. Kun sain rahat siltä tyypiltä ja käännyin, mä näin 7–8 jätkää rautatankojen kanssa: anna rahat! Sanoin, että en anna. Mä heräsin verilammikosta illalla. Mut oli piesty kunnolla. Menin takaisin sinne miliisiasemalle ja sanoin, että mitäs nyt tehdään? Siellä ei miliisit saaneet liikkua öisin. Piti odottaa armeijan erikoisjoukkoja. Lähdettiin etsimään niitä rosvoja. Ei löydetty yhtään. Palattiin takaisin. Sain sen yön nukkua putkassa. Aamulla aloin taas valittaa, että pitäis soittaa. Miliisit ei enää jaksaneet kuunnella. Ne sanoivat, että tuossa lähellä on yks lomakaupunki, jonka nimi on Gelenzik, mene sinne. Millä mä sinne pääsen? Ne vei mut bussiasemalle ja sanoivat bussikuskille, että vie tämä sinne, sillä ei ole rahaa eikä me jakseta enää kuunnella sen valitusta. Niin mä sitten saavuin sinne ja mulla oli verkkarit, tennarit ja t-paita. Mitään muuta mä en omistanut. Siellä on kesämökkejä, datshoja, venäläisillä on paljon mökkejä. Mä rupesin jeesaan niitä mökkiläisiä puutarhahommissa ja sain ruokaa. Yhdeltä ihmiseltä sain saippuanpalan. Mä nukuin rannalla ja pesin joka ilta mun vaatteet meressä. Kivet olivat lämpimiä, siinä oli hauska nukkua. Olin siellä viikon pari, sain ruokaa, mulla ei ollut mitään hätää. Mutta täältä pitää päästä poiskin jollain tapaa, ajattelin. Mä oon harrastanut kansantansseja, tanhuja, joten menin illalla Gelenzikin ravintoloihin tanssimaan suomalaisia kansantansseja. Laitoin sitten kolehdin kiertämään ja sain kolikoita. Mulla ei ollut yhtään taskua, mikä teki homman vähän hankalaksi. Mutta aamulla mä vaihdoin ne kolikot seteleiksi katukauppiaiden kanssa ja rahat mä panin sukkaan. Mulla oli sukka täynnä rahaa. Mä palasin Novorossiiskyihin ostamaan junalippua Pietariin ja mulle kerrottiin, että seuraava vapaa lippu on kahden viikon päästä. Voi helvetti, mä ajattelin, vielä kaksi viikkoa täällä. Lipunmyyjä sanoi, että mene konnarin luo ja anna sille nämä rahat, se laittaa sut jonnekin. Hyvä idea. Mä odotin siellä asemalla junaa, mulla oli rahat kädessä, ja siihen tuli seitsemisen kaveria ja sanoi anna rahat. Ja taas mä heräsin verilammikossa. Mulle oli suihkutettu jotain silmiin, mä en nähnyt mitään. Mä kuulin, että juna Leningradiin lähtee laiturilta seitsemän. Mä heiluin siinä sokeana ja otin kiinni yhdestä naisesta: voi anteeksi, mutta voitko auttaa, mun pitää päästä junaan, mulla on ollut epäonnea tässä kaupungissa ja pitää päästä pois. Se osoittautui ystävälliseksi ihmiseksi ja sanoi, että ilman muuta. Mä pääsin siihen junaan ja sanoin konnarille, että mulla ei ole yhtään rahaa ja mun on päästävä helvettiin tästä kaupungista. Konnari sanoi ok, mutta aamulla sun on häivyttävä, koska junaan tulee tarkastajia. Mä istuin siinä vaunun käytävällä. Aamulla alkoi näkö palata. Juna pysähtyi ottamaan vettä. Konnari sanoi, että nyt sun täytyy jäädä tähän. Siinä mä sitten seisoin vesitornin vieressä keskellä erämaata. Juna oli lähtenyt eikä mulla ollut harmainta aavistusta, missä päin Venäjää mä olin.

KAUKO: Oliko se höyryveturi?

VILLE: Eiku diesel, mutta nekin tarvii jäähdytysvettä. Siinä mä olin keskellä erämaata…

KAUKO: Hiekkaerämaata?

VILLE: Tai pustaa. Miksi sitä sanotaan? Aroa. Ajattelin, että mahtavaa, täällä ei ole muita kuin minä. Päivä meni siinä, sitten tuli ilta ja postijuna. Mä kysyin niiltä, että tarvitteko ripeää siivoojaa? Niin pääsin taas vähän matkaa. Sillä tavalla mä tulin pois sieltä. Siivosin junissa. Pietarissa mä juoksin koko matkan konsulaattiin. Konsulaatti oli kiinni. Mä kyselin ihmisiltä. Perjantai, kello oli kuusi. Maanantaina aukeaa seuraavan kerran. Ja mä tarvin passin, että pääsen Suomeen. Mä asuin yhdessä kellariloukussa, missä ei ollut vettä eikä sähköä.

KAUKO: Minä vuonna tää oli?

VILLE: 1993. Siellä asui deekuja, mutta mulla oli oma huone, jonka olin oikein vuokrannut. Mä menin siihen sisäpihalle, jonne mun huoneesta oli ikkuna, keittiön ikkuna, ja siinä oli muutamia mummoja, jotka aina istuskeli siinä pihalla ja mä sanoin että hei, muistatteko mut, mä asun tuossa, mut on ryöstetty ja mä rikon nyt tuon ikkunan, että mä pääsen mun kämppään. Ne sanoivat, että sen kun rikot. Tulin siihen käytävään. Koko kämppä oli tyhjennetty. Koska silloin, kun mut ryöstettiin junassa, mulla oli ollut mukana päiväkirja, jossa oli mun osoite ja avaimet. Ainoastaan mun sänky, jonka mä olin tehnyt viinipullokoreista, oli jäljellä. Ajattelin, että mahtavaa, pääsen sentään omaan sänkyyn nukkumaan. Sitten yöllä mä heräsin siihen, että joku kävelee siellä mun asunnossa. Mulla oli sängyn alla rautaputki. Otin sen ja huidoin itseni ulos asunnosta. Pääsin kadulle, mutta toinen kenkä jäi jonnekin. Satoi kaatamalla. Istuin siinä kadulla rankkasateessa ilman toista kenkää ja ajattelin, että on tämä elämä aika raskasta. Siihen tuli kaksi deekua, todella kurjan näköisiä, varsinaista pohjasakkaa. Ne kysyivät, että mitä sä siinä sateessa istut. Sanoin, että jos aiotte ryöstää, niin mitään vietävää ei ole, paitsi toinen kenkä. Ne sanoivat, että tuu messiin. Mentiin niiden luo hirveään loukkoon, haettiin roskiksesta jotain syötävää ja alettiin juomaan jotain liuottimia. Mä sanoin niille jätkille, että kun tulee maanantai, niin herättäkää mut. Ne herättivät mut maanantaina, ja niin mä pääsin konsulaattiin, sain passin ja matkustin Suomeen.

OLGA: Kuinka pitkään sä olit poissa? Tuliko siitä mitään sanomista koulussa?

VILLE: Kuukauden. Ei tullut sanomista. Kukaan ei tiennyt, missä mä olin. Mutta tein ne sen jakson kokeet myöhemmin ja annoin selityksen, joka hyväksyttiin.

KAUKO: Monta kertaa sulta vietiinkään passi?

VILLE: Neljä kertaa. Konsulaatissa epäiltiin, että mä myyn Suomen passeja, koska niistä sai katukaupassa hyvän hinnan.