Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia

KAUKO: Mistä tämä sun juttus lähti? Sut pyydettiin yhteen elokuvaan?

VILLE: Vuonna 1994 mut pyydettiin mukaan elokuvaan nimeltä Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia. Mulla ei ollut mitään hajuakaan ohjaajasta, joka oli tehnyt kymmenkunta elokuvaa ennen sitä. Ne olivat kaikki sellaisia, joita ei ollut näytetty Venäjällä ja joita kukaan ei tiennyt. Arthouse-tyyppistä kamaa, kukaan ei tiennyt sitä ohjaajaa. Kun me lähdettiin kuvaamaan, me oltiin ihan varmoja, ettei sitä elokuvaa tulla ikinä näyttämään Venäjällä. Me ei lähdetty kuvaamaan komediaa. Meillä oli ihan toisenlainen käsikirjoitus. Tutustuin näyttelijäporukkaan bussissa, kun oltiin lähdössä sinne. Se oli mun ensimmäinen elokuvarooli.

KAUKO: Miten ne löysivät sinut siihen leffaan?

VILLE: Siihen tarvittiin suomalainen. Sen ei välttämättä tarvinnut olla näyttelijä, mutta sitten ohjaaja kuuli, että Pietarin teatterikoulussa oli suomalainen oppilas.

KAUKO: Kuka sen leffan rahoitti?

VILLE: Lenfilm. Valtio. Budjettia ei ollut käytännöllisesti katsoen ollenkaan. Filmiäkin oli niin vähän, että voitiin kuvata joka kohtaus vain kerran. Jos otos meni vituiks, niin se kohtaus jätettiin elokuvasta pois.

Tuottaja tuli sanomaan, että huomenna kuvataan Laatokalla kohtaus, jossa ajatte moottoriveneillä. Kuulostaa hyvältä. Mutta yks ongelma, sanoi tuottaja, meillä ei ole niitä moottoriveneitä. Voisitteko te näyttelijät lähteä tuonne kylille kyselemään lainaisiko joku meille moottoriveneitä. Me tehtiin niin ja saatiin kaksi kumivenettä, joissa oli moottorit. Neljä päivää oli kuvattu, ja porukan kokki sanoi, ettei hänelle ole tuotu mitään elintarvikkeita. Jos te haluatte syödä, niin menkää kylille hakemaan ruokaa. Ja niin me näyttelijät taas mentiin taloihin. Kysyttiin, olisiko myydä mitään ruokaa. Heti, kun tuottaja tuo meille rahaa, niin me maksetaan. Meitä on 70 ihmistä eikä mitään syötävää. Saatiin porkkanoita ja perunoita. Valomiehet pantiin onkimaan kalaa.

Tuottaja saapui viidentenä päivänä, ja saatiin jotain rahaa. Viinaa käytiin hakemassa kyläkaupasta. Lopulta kauppias lähetti kuvauspaikalle kuorma-autollisen viinaa, ettei meidän tarvinnut enää ostaa kaupasta sen varastoa tyhjäksi. Tuottaja sattui silloin olemaan paikalla ja maksoi lastin, mutta hän piilotteli viinakorit metsään, ettemme olisi juoneet kaikkea kerralla.

Me alettiin harjoitella Laatokalla niiden moottoriveneiden kanssa ja löydettiin jostain ulapalta tasainen kivi, joka oli 15 senttiä veden pinnan alla. Kuvaaja pystytti kameransa kivelle, ja me kuvattiin kohtaus, jossa veneet ajavat läheltä kameraa. Saatiin hyvää kuvaa. Sitten toisesta veneestä hajosi moottori, ja me jouduttiin hinaamaan se ehjällä veneellä rantaan. Kellään ei ollut hajuakaan siitä, missä me oltiin. Paikalliset äijät alkoivat korjata moottoria. Ne sanoivat, että täytyy hakea kaupungista joku varaosa. Rupesi satamaan räntää ja tuli pimeetä.

KAUKO: Mikä vuodenaika silloin oli?

VILLE: Myöhäissyksy. Päätettiin hypätä bussiin ja lähteä takaisin pioneerileirille, jossa me asuttiin. Silloin joku kysyi, oliko kukaan nähnyt sitä kuvaajaa? Ei vittu, sehän on siellä kivellä. Kuvaaja ja sen assari olivat jääneet kivelle keskelle Laatokkaa. Onks kellään mitään taskulamppua? Me löydettiin sellainen ihan pieni Maglite. Laatokka on helvetin iso järvi. Siellä me yritettiin etsiä sitä kiveä räntäsateessa pienen taskulampun kanssa. Yhtäkkiä me nähdään kaukana kaksi hahmoa, jotka heiluu tälleen. Onks ne tuolla? Onks ne kännissä? Me päästään sinne kivelle ja saadaan kuvaaja ja sen assari kyytiin, ja ne on niin tuhannen päissään, ettei kumpikaan saa sanaa suustaan.

Aamulla saatiin kuulla, mitä oli tapahtunut. Kuvaaja ja assari olivat nähneet, että me lähdettiin ja huutaneet meidän perään, mutta me ei kuultu mitään. Sitten jonkin ajan päästä oli tullut paikallinen kalastaja ja kysynyt, onko kaikki kunnossa. Se oli antanut heille litran pullon pirtua ja lähtenyt. Kuvaaja ja assari olivat huutaneet senkin perään, mutta se meni vaan. Sitten kuvaaja ja assari alkoivat juoda pirtua. He joivat koko litran pullon. Laatokasta he ottivat vettä päälle. He olivat tuhannen kännissä. Mutta kumpikaan ei ollut kaatunut ja kamera oli ehjä.

KAUKO: Eikä ne olleet paleltuneet?

VILLE: Ei. Yks näyttelijä tuli elokuvan ensi-illassa sanomaan, että on ihmeellistä, mitä kaikkea voidaan nykyaikana tehdä tietokoneella. Mut on laitettu istumaan veneessä Laatokalla, vaikka en ole eläessäni käynyt siellä. Hän ei muistanut, että hän oli kaksi viikkoa ollut mukana kuvauksissa. Koko sen ajan hän oli niin kovassa kännissä. Monesti hän sammui ja päälle pantiin lappu: ”Herätettävä ennen kuvauksia”.

Tosiaankin, Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia -leffan budjetti oli olematon. Pioneerileiri, jossa asuimme, oli ilman lämmitystä. Saunan pystyi lämmittämään ja puuta oli, joten kaikki illat istuimme saunassa. Se oli iso sauna, osa istui sisällä, osa ulkona vilvoittelemassa. Naisia oli vain muutamia, puvustaja ja meikkaaja, mutta ne yöpyivät muualla. Emme käyneet missään. Emme viitsineet enää edes riisua rooliasujamme. Olimme jo niin rähjääntyneitä, ettei meitä enää tarvinnut meikatakaan. Kuvauksiin mentiin aina veneillä. Meillä oli seitsemän venettä, mutta 13 airoa. Yhdessä veneessä oli vain yksi airo. Kun mentiin kuvauspaikalle, niin kaikki piilottivat omat aironsa. Kukaan ei halunnut menettää toista airoaan ja joutua epäonnen veneeseen.

Mulla aukesi vatsahaava ja parilla muulla näyttelijällä oli myös jotain vaivoja. Me kolme lähdimme käymään sairaalassa. Yhden piti kuvauttaa keuhkonsa, koska sen kylkiluut olivat murtuneet kuvauksissa. Kun palasimme, meille kerrottiin, että yksi näyttelijä oli hukkunut äsken. Seuraavaksi meitä vastaan tulee juuri se kyseinen näyttelijä, joka kertoo, että mä hukuin äsken.

Tapahtumat olivat edenneet seuraavasti. He olivat lähteneet harjoittelemaan kahdella kumiveneellä, jotka olimme saaneet kuvauksiin. Näyttelijä ohjasi toista veneistä, jonka kyydissä oli myös paikallinen kaveri. Hän kehotti näyttelijää tekemään tiukemman käännöksen. Vene on mahdoton kaataa, sanoi paikallinen. Näyttelijä teki tiukan käännöksen, ja vene kaatui. He joutuivat veden varaan. Paikallinen huusi, että pidä kiinni veneestä, se on kumivene eikä voi upota. Vene alkoi saman tien vajota ja upposi. Paikallinen kaveri oli hävinnyt, eikä näyttelijä tiennyt edes hänen nimeään. Näyttelijällä oli raskaat vaatteet. Hän tunsi, että joku vetää häntä jalasta ja ajatteli, että se on paikallinen kaveri. Hän sukelsi ja huomasi, että se onkin perämoottorin potkuri, joka kiskoi häneltä saappaan jalasta. Mitä tekee näyttelijä, joka on hukkumaisillaan? Hän sukeltaa saappaan perään, koska elokuvan budjetti on olematon ja hän joutuisi siksi näyttelemään loput kohtaukset yhdellä saappaalla.

Kuvausryhmä seurasi tapahtumia rannalta. Näyttelijän vaimo ja tytär olivat tulleet edellisenä päivänä seuraamaan kuvauksia ja he olivat myös paikalla. Tytär huusi: ”Isi hukkuu! Isi hukkuu!” Kukaan ei muistanut, minne airot oli piilotettu, joten kaveria ei päästy auttamaan. Ohjaaja heitteli vain virvelillä. Paikallinen tyyppi nousi pintaan, hän oli jäänyt kiinni veneeseen ja käynyt sen mukana pohjassa. Joku toinen paikallinen äijä vastarannalta kävi pelastamassa heidät, koska kukaan kuvausryhmästä ei löytänyt airoja. Saapaskin pelastui.

Kaksi päivää myöhemmin kuvasimme kohtauksen, jossa venettä ammutaan ja sen veneen piti upota, painua pohjaan. Sama onnettomuusvene nostettiin pohjasta. Murmanskista saapui armeijan sukeltajia, jotka veivät betonilaattoja pohjaan ja taljat niistä veneeseen niin, että se saataisiin niillä kiskottua pinnan alle. Mutta venettä ei saatu uppoamaan. Kahdeksan sukeltajaa kiskoi ja kumiveneestä päästettiin ilmatkin pois, mutta se sillä kertaa ei suostunut uppoamaan.