Läpimurto

KAUKO: Se Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia muuttui komediaksi?

VILLE: Me näyttelijät ei tiedetty, että se oli komedia ennen kuin ensi-illassa. Sotshin elokuvajuhlilla -95 se esitettiin, ja silloin mun elämä muuttui. Siihen aikaan Venäjällä tehtiin tosi vähän elokuvia. Koko ala oli kriisissä. Meidän filmi oli pyydetty Sotshin elokuvajuhlille, mutta tuottaja ajatteli ensin, ettei hän viitsi lähteä viemään sitä. Mutta sitten Lenfilmiltä pyydettiin yks toinenkin filmi, ja tuottaja lähti tuomaan sitä ja otti samalla meidänkin filmin mukaan. Meidät näyttelijätkin kutsuttiin sinne Sotshiin. Me mentiin ja nähtiin, että meidän filmin esitys on päivällä siihen aikaan, kun kaikki on rannalla, ja juhlien tuomaristo oli lähtenyt kalastusretkelle. Me oltiin sen elokuvateatterin ulkopuolella ja kuunneltiin, että ihmiset nauraa siellä salissa. Ihmeteltiin, että onkos se niin huono leffa, että ihmiset sen takia nauraa. Sitten ovet aukesi ja sieltä tuli ulos ne muutamat, jotka oli olleet katsomassa sitä, ja ne sano, että ihan loistava komedia. Me ajateltiin, että ahaa, niille on näytetty väärä elokuva. Mutta sitten selvisi, että kyllä se oli se meidän elokuva.

Yks näyttelijä kävi katsomassa sen seuraavassa näytöksessä, jossa sielläkään ei ollut paljon ketään, ja se sanoi, että kyllä se on periaatteessa komedia. Sitten siellä festarialueella alkoi kiertää huhu, että loistava komedia. Tuomaristolle piti järjestää erikoisnäytös, koska kukaan niistä ei ollut nähnyt sitä. Yhtäkkiä niihin näytöksiin alkoi saapua tolkuttomasti ihmisiä.

Sitten tuli festarin palkintojenjakotilaisuus. Mä lainasin sitä varten oikein pikkutakinkin ohjaajalta. Mutta meitä näyttelijöitä ei päästetty sisälle, ketä te ootte, painukaa ulos. Me istuttiin sitten kadulla, meillä oli viinaa ja kuunneltiin palkintojenjakoa radiosta. Se tuli suorana myös televisiosta. Ensimmäinen palkinto – se tuli meille. Toinen palkinto – sekin tuli meille. Kolmas palkinto – sekin meille. No johan nyt. Sitten jaettiin Grand Prix. Sekin tuli meille. Salissa alettiin ihmetellä, että missä tän voittoisan elokuvan näyttelijät on? Meidät haettiin kadulta. Siinä vaiheessa me oltiin jo juhlittu meidän voittoa ja oltiin aika maistissa. Mä jouduin elämäni ensimmäiseen suoraan tv-lähetykseen. Toimittaja kysyi multa jotain, ymmärsin kyllä kysymyksen, mutta yhtäkkiä en muistanut yhtään venäjän sanaa. Mä vastasin sille suomeksi, että valitettavasti en saa nyt päähäni venäjän sanoja enkä voi vastata kysymykseen.

KAUKO: Sä esitit suomalaista siinä leffassa?

VILLE: Joo. Ja sieltä tilaisuudesta meidät vietiin suoraan Jeltsinin mökille. Sitten pääministeri Tshernomyrdinin mökille. Sitten kaikki jotenkin muljahti, ja tapahtumat meni tosi nopeasti. Me saavuttiin Moskovaan, joka oli täynnä meidän leffan piraattikopioita. Puoli Moskovaa oli jo nähnyt sen elokuvan. Me juostiin kadulla karkuun ihmisiä. Meiltä revittiin vaatteet päältä. Multakin meni monta takkia. Joku tarttui takkiin, ja mä vain jätin sen ja lähdin juoksemaan. Siihen aikaan meillä ei vielä ollut turvamiehiä, lopulta ei enää uskaltanut lähteä kadulle. Ja sitten sekin, että se oli kansankomedia, jossa juodaan viinaa…

KAUKO: Ja te olitte siinä oikeasti kännissä.

VILLE: Kukaan meistä ei sitä ennen ollut mitenkään kuuluisa näyttelijä. Kerran me istuttiin Pietarissa puistossa, joka on Lenfilmin vieressä, ja juotiin olutta. Me oltiin vaan jotain hämäriä hahmoja. Yhtäkkiä siinä on ihmisiä ympärillä ja ainakin 20 vodkapulloa: no niin, ruvetkaa nyt juomaan.

KAUKO: Oliko siinä leffassa mukana sun kurssikavereita teatterikoulusta?

VILLE: Ei ollut. Ja mä olin ryhmän kuopus. No, se suosio kasvoi niin suureksi, että mä päätin, etten halua sitä enempää ja palasin Suomeen.

Leffaa muuten kuvattiin Karjalassa, Käkisalmen lähellä ja Koivistossa. Eräs vanha rouva Tampereelta, en tiedä, onko hän enää elossa, sattui näkemään elokuvan ja tunnisti siitä lapsuuden kotitalonsa. Käänsin hänelle repliikit sanelukoneelle, ja hän kävi siellä katsomassa taloa ja ystävystyi sen venäläisten asukkaiden kanssa.