Elokuvantekoa Venäjällä

KAUKO: Sä oot ollut siis 70 leffassa?

VILLE: Suurin piirtein joo. Kaikkia mä en edes muista. Tapasin yhden näyttelijättären kuvauksissa ja se sanoi mulle, että muistatko, kun oltiin yhdessä siinä elokuvassa Tatjana. En muistanut koko elokuvaa. Valkovenäjällä kuvattiin. Ei mitään muistikuvaa. Kuvausten jälkeen siitä leffasta ei kuulunut mitään. Ennen vuoden 2008 lamaa täällä tehtiin tolkuton määrä leffoja vuodessa, noin 200. Suurin osa niistä ei tullut edes teatterilevitykseen. Mäkin olen ollut varmaan parissakymmenessä, joita ei ole edes näytetty missään. Nykyisin täällä tehdään paljon vähemmän elokuvia. Just eilen tilattiin paidat, joihin tulee teksti ”Elokuva on loppunut”. Koska täällä ei enää tehdä elokuvia.

KAUKO: Mutta sulla riittää töitä?

VILLE: Joo joo, sitä huttua saa tehdä niin paljon kuin haluaa.

KAUKO: Ootko sä laittanut omia rahojasi leffoihin?

VILLE: Oon, ja Suomessa mä oon tehnyt neljä lyhyttä tai tunnin mittaista leffaa. Mutta en usko, että tästä hommasta jään eläkkeelle. Mä jään eläkkeelle jostakin muusta hommasta. Mä en jatka elokuvan tekemistä.

KAUKO: Kaks vuotta sittenkin sä puhuit lopettamisesta.

VILLE: Niin puhuinkin, mutta kyllä mä aion lopettaa. Ensin mun täytyy saada taloudellinen turvallisuus. Mulla pitää olla jokin vaihtoehto, josta mä saan tarpeeksi rahaa. No, en varmaan koskaan ihan kokonaan lopeta leffojen tekemistä. Elokuvanäyttelijänä mä oon nähnyt kaiken. Mä oon ollut mukana tuotannossa, jossa karhut ratsastaa hevosilla. Iso tuotanto, Iivana Julma. Suomessa ei ole koskaan ollut niin isoa tuotantoa.

KAUKO: Ai, Iivana Julma on tehty uudestaan.

VILLE: Juu. Käen jälkeen mä olen ollut mukana tragedioissakin.

KAUKO: Entä action-leffoissa?

VILLE: En. Mutta kaikki on periaatteessa nähty. Jos tulee jotain mielenkiintoista, niin silloin mä voisin lähteä mukaan.

KAUKO: Eiks täällä ole taideohjaajia?

VILLE: Niillä ei ole rahoitusta. Meillä on oma näyttelijöistä, ohjaajista ja kuvaajista koostuva piiri, joka etsii käsikirjoituksia. Kun me löydetään joku hyvä, me kutsutaan sen kirjoittaja tänne, luetaan käsikirjoitus ääneen ja sitten kysytään kommentteja. Yleensä kaikki sanovat, että vaikea sanoa, hyvä idea, mutta tuo ja tuo juttu ei toimi. Sitten me pannaan se käsikirjoittaja työstämään sitä juttuaan toisen käsikirjoittajan kanssa. Valmis käsikirjoitus me myydään, just Sony osti meiltä yhden, tai tuotetaan se itse elokuvaksi, jolloin kukaan ei saa siitä mitään palkkaa. Jos siitä tulee jotain rahaa, se jaetaan. Se on ainoa tapa tehdä täällä jotain. Elokuvanteko on mennyt ihan ryöstöhommaksi täällä.

KAUKO: Ei mitään uusia Tarkovskeja tulossa?

VILLE: Ei näillä rahoituskuvioilla.

OLGA: Entä tää Aleksandr Sokurov?

VILLE: No se on ainoa, joka tekee jotain. Se teki tän Faustin, mutta sekin on saksalainen tuotanto. Saksalaiset näyttelijät ja ainakin osa rahoitusta oli Saksasta. Iivana Julmassa meillä oli ranskalaista ja saksalaista rahaa ja vähän Venäjältä.

KAUKO: Mafia ei anna enää rahaa. Ne ei tarvi rahanpesua?

VILLE: Ei.

KAUKO: Teitte kuitenkin muutaman hittileffan niillä rahoilla. Mikä näistä uudemmista elokuvista on menestynyt parhaiten?

VILLE: Käki. Se on kansainvälisesti parhaiten menestynyt venäläinen elokuva nyt viime vuosina. Aikoinaan Mihalkovin Auringon uuvuttamat voitti oscarin, mutta sen jälkeen Käki on ollut kaupallisesti eniten levinnyt. Iivana Julma oli myös iso, mutta se oli raskas. Nykyisin Venäjälläkin elokuvat tehdään keskimäärin 22-vuotiaille. Vakavat leffat eivät menesty, paitsi televisiossa. Amerikassa elokuvayhtiöt satsaavatkin enemmän sarjoihin. Elokuvan puolelle jäävät Hobitin ja Avatarin kaltaiset jutut. Leffateatterit ovat näin nettiaikoina heikoissa kantimissa. Venäjällä elokuvan on oltava halpa, että sillä voi tehdä rahaa. Täällä tuottajat lähtevät tekemään nimenomaan rahaa.

KAUKO: Sähän voisit sopia hyvin kansainvälisiin elokuviin, esimerkiksi fantasiajuttuihin.

VILLE: Oon mä sitä miettinyt, ja sitä on joskus kysyttykin multa. Se vaatisi sen, että lähtisin Jenkkeihin. Mulla ei ole kiinnostusta siihen. Ei ole enää samanlaista ambitiota kuin kymmenen vuotta sitten. Tietysti menisin, jos joku Spielberg soittaisi. Mutta mä oon saanut jo olla mukana isoissa tuotannoissa, siinä mielessä olen harvinainen suomalainen näyttelijä. Se kaikki on jo nähty. Nyt olen menossa Las Vegasiin kuvaamaan, mutta taas kerran venäläistä elokuvaa. Kuvausryhmä on amerikkalainen. Nyt mä mietin, miten voisin tehdä vähemmän elokuvia, miten voisi päästä vähemmällä. Mutta tämä on showbisnestä, eikä tätä voi tehdä puolella teholla. Jos sä oot siinä mukana, sulle kuuluu kanavan velvollisuudet, tuotantoyhtiön velvollisuudet, rahoituspalaverit Siperiassa. Sä et voi vain näytellä leffoissa, sun on otettava koko paketti. Sun pitää kiertää läpi haastatteluohjelmat ja käydä Nizzassa viihdyttämässä kanavien asiakkaita, sun pitää tehdä tää ja tää. Mä en haluaisi lopettaa näyttelijänhommia, mutta mä en jaksais tehdä näitä muita hommia, showbisnestä. Mä en tiedä, miten asia on Amerikassa, mutta mä veikkaan, että sielläkin näyttelijät joutuvat tekemään markkinointia, ainakin niitä näkee lopputeksteissä osatuottajina. Suomessa elokuva on valtion tukemaa ja siksi erilaista.

KAUKO: Milloin susta tehtiin valtiontaiteilija?

VILLE: 2002. Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia -leffan jälkeen mä tein pellerooleja kuusi vuotta. Niitä olisi riittänyt vaikka kuinka paljon. Ihan ok hommaa, mutta henkisesti raskasta pitemmän päälle. Se oli ihan huttua.

KAUKO: Sillä tavalla monet ovat aloittaneet, esimerkiksi Tom Hanks teki koomikkorooleja ja siirtyi sitten vakavampiin.

VILLE: Se kuului siihen ajanjaksoon. 90-luvulla me tehtiin ilmaiseksi elokuvia. Me käytiin siellä Siperiassa niiden kuutiopäiden kanssa juomassa viinaa ja tienattiin sillä rahamme, mutta leffoista emme saaneet mitään. Lähdettiin metsästämään alligaattoreita Volgalle tai tehtiin jotain muuta hämärää. Oonhan mä tehnyt urani eteen paljon työtä, vaikka kuulostaa siltä kuin kaikki olisi tullut sattumalta. Sattumalta lähdin Neuvostoliittoon ja sattumalta olin mukana nyky-Venäjän suosituimmassa elokuvassa.