Vankila

VILLE: 90-luvulla, kun olin vielä teatterikoulussa, tapahtui jotain, mikä teki ison vaikutuksen. Se oli silloin, kun mä asuin deekujen kanssa kämpässä, jossa ei ollut vettä eikä sähköä. Suihkussa kävin aina yleisessä saunassa, hieno nelikerroksinen rakennus, joka on nyt remontissa – mä toivon, että se jää saunaksi, se on mun lempipaikkoja Pietarissa. Kerran siellä oli kaksi kaveria tuhdissa humalassa. Ne olivat kauhean ystävällisiä ja tarjosivat kaikille. Muovikassissa niillä oli viinaa, olutta, portviiniä, mitä kuuluu, miten menee, mitä otatte. Se oli vuosi -92. Olin 20-vuotias. Nää molemmat miehet olivat istumassa elinkautista. Siihen aikaan Venäjällä elinkautista istuttiin 20 vuotta, sitten sut päästettiin kahdeksi päiväksi vapauteen katsomaan, mitä maailmassa tapahtuu, ja sen jälkeen sä palaat vielä viideksi vuodeksi istumaan. Nää molemmat olivat joutuneet istumaan poliittisista syistä. Ja mä tajuan, että nehän on menneet istumaan, kun mä oon syntynyt. Ne olivat joutuneet istumaan Neuvostoliiton aikana, ja nyt oli Venäjä, jossa ruplia voi vaihtaa dollareiksi, kaikki on yhtäkkiä mahdollista. Ne ovat tulleet maailmaan, jota ne eivät ole ikinä nähneetkään. Ja kaupasta voi vapaasti ostaa viinaa. Kommunistit eivät ole enää vallassa. Kumpikaan ei ollut ottanut yhteyttä kotiinsa. Ne olivat vapautuneet aamulla ja tulleet ensimmäiseksi saunaan. Ne rupesivat miettimään, että vieläköhän äiti elää? Vieläköhän se asuu siinä samassa osoitteessa kuin 20 vuotta sitten. Niillä ei ollut mitään yhteyttä maailmaan. Ne olivat nelikymppisiä jätkiä.

KAUKO: Ne olivat vankilassa poliittisista syistä, vaikka systeemi oli vaihtunut?

VILLE: Tuomio on tuomio. Ne olivat yrittäneet hakea armahdusta, mutta turhaan. Se oli aika julmaa, että sai käydä kaksi päivää katsomassa, millaista ulkona on. Mä muistan niiden kasvot ja se oli mulle, että huh huh.

Yks hyvä paikka nuorelle suomalaiselle nähdä oli Vestin vankila Pietarissa. Me käytiin viihdyttämässä siellä vankeja. Sen jälkeen vankilan johtaja sanoi, että käy nyt katsomassa, mitä täällä on. Mä en varmaan kuukauteen kävellyt edes punaisia päin sen jälkeen. Se on tutkintavankila. Punatiilinen rakennus aika lähellä Suomen asemaa. Suomalaiselle nuorisorikollisen uraa harkitsevalle se olisi terveellinen paikka käväistä. Yhdessä sellissä oli 22 kaveria. Jokaisella oli vuorokaudessa yksi tunti makuuaikaa. Neljä kundia pääsi istumaan kaksi tuntia kerrallaan. Loput seisoivat, koska ne eivät mahtuneet istumaan edes lattialle. Siellä oli kaksi suomalaista rekkakuskia. Toinen niistä oli ollut jo kolme ja puoli vuotta tutkintavankeudessa.

KAUKO: Istua vankilassa -käsite ei päde siellä.

VILLE: Joo, seisomista se on eikä istumista. Mä oon käynyt myös yhdessä Pietarin vankilassa, jota kutsutaan nimellä Saattohoitopaikka, Potninskin sairaala, se on lähellä Moskova-hotellia. Siellä ovat HIV-positiiviset ja hepatiittipositiiviset vangit, joiden elämä tulee jäämään lyhyeksi. Niillä on siellä yksi pieni ikkuna, josta ne heittelee ulos neuloihin sidottuja viestejä. Ulkona on ihmisiä, jotka yrittää ottaa niitä neuloja kiinni ja samalla varoa, etteivät ne pistä käteen, koska niistä voi saada tartunnan. Niissä lapuissa on tietoa, kuka on kuollut ja kuka on vielä hengissä. Viranomaiset eivät anna mitään tietoja.

KAUKO: Jos täällä joutuu yhteiskunnan alimmalle tasolle, vangiksi tai mielisairaalan potilaaksi, niin ei ole minkäänlaista ihmisarvoa enää…

VILLE: Ei minkäänlaista. Silloin on koiraa alempi. Mä olen ollut Moskovassa erään järjestön suojakodissa, jossa on 8–12-vuotiaita tyttöjä, joita sanotaan kolmiosairaiksi. Niillä kaikilla on HIV, tuberkuloosi ja hepatiitti. He ovat saaneet kaikki tai ainakin yhden näistä taudeista vanhemmiltaan, isä on raiskannut tai jotain. Järjestö ei pysty pitämään heitä siellä kuin kaksi kuukautta kerrallaan, koska siellä ei ole tarpeeksi tilaa kaikille. Täällä on paljon katulapsia. 90-luvun puolesta välistä lähtien mä olen ollut mukana katulasten auttamisessa. Minunkin mahdollisuudet ovat rajalliset, mutta olen yrittänyt tehdä sen minkä pystyn. Valtio ei ole asiasta yhtään kiinnostunut. Tässä maassa on valtavan rikkaita ihmisiä ja äärimmäistä kurjuutta. Mutta mä en osaa suhtautua neutraalisti, vaan mun on ollut pakko tehdä jotakin. Nyt on täällä Venäjälläkin ihmisille muodostunut pieni yhteiskunnallinen vastuuntunto. Sellainen on ollut havaittavissa. Muutama vuosi sitten sitä ei ollut.

Sitten on vielä se, että syntyvyys on alentunut. Sen takia tehtiin uusi laki, jonka mukaan valtio maksoi jokaisesta syntyneestä lapsesta 120 000 ruplaa, eli noin 30 000 euroa. Se johti siihen, että lastenkotien oville alkoi ilmestyä narkomaanien lapsia. Ne yrittivät saada fyrkkaa huumeisiin myymällä niiden lapsia. Laki oli pakko kumota.