Luku 13.

Me olemme yhtä

 
 

Mifongin suomuisen selän harjanne alkoi puuduttaa Dante Rondestanin takamusta hyvän aikaa ennen kuin Keskimanner oli jäänyt taakse. Linn painoi hänen sylissään tuskin kymmenvuotiaan lapsen verran, mutta kun heidän allaan aukeni tummana kuohuva Itäinen meri vaahtopäineen ja pistemäisine laivoineen, Dante siirsi naisen istumaan eteensä ja kietoi käsivartensa tämän ympärille. Jopa paksun viltin läpi hän tunsi kylkiluiden kohoumat ja möykkyiset selkänikamat.

Haldor Sinisen laululoitsu kannatteli heitä ilmassa ja pitkän hännän sivallukset kiidättivät eteenpäin. Kiitos mifongin taian, korkeuksien pakkanen ei heitä palelluttanut. Dante oli silti kiitollinen takanaan tasapainottelevasta Reusta ja Linnin lämmöstä etupuolellaan. Loitsu humisi heidän ympärillään tuulen tavoin. Dante painoi otsansa siskon hartialle ja sulki silmänsä.

En anna sinun nukahtaa, Reu sanoi. Jos minä en voi rentoutua tämän pedon kaltevalla pinnalla, en anna sinunkaan.

Milloin sinusta on tullut tuollainen paskiainen? Dante kysyi.

Yrittäisit itse pysyä tämän selässä neljällä tassulla, Reu murahti.

Et sinä putoa. Taika suojaa meitä.

En pidä siitä, miltä tuo meri näyttää. Dante tunsi hyöyn, jonka puuman tunteenpurkaus aiheutti hänessä. Pelkoa, epämukavuutta. Jos minun ei tarvitse koskaan enää astua tassullani paksukalloisten kylmälle mantereelle, olen tyytyväinen puuma.

Dante ei voinut sanoa samaa. Vaikka kylmyys oli hänelle yhtä epämieluisa kokemus kuin Reulle, Keskimantereelle oli jäänyt jotain, minkä puoleen hänen sydämensä halajasi.

Ajattelet taas sitä naarasta.

Dante jännittyi. Älä kutsu häntä sillä nimellä.

Miksi pidät sitä loukkaavana? Reu ihmetteli. Hän on merkannut sinut tuoksullaan.

Meidät, Dante huomautti.

Minä en sekaannu siihen.

Dante tunsi virnistyksensä petomaisuuden. Kaikessa mitä teemmekin, olemme yhtä.

Se ei ollut minun ajatukseni. Reu tuhahti. Kunhan muistat, kuka pelasti kenetkin.

Vaikene jo. Dante tönäisi Reuta mielikuvan voimalla ja tunsi sebuiansa ärinän omassa rintakehässään.

Olet alkanut isotella, Reu kirahti. Sinut pitää pistää kuriin. Älä unohda, kuka täällä määrää.

Dante tunsi puuman kuuman hengityksen niskassaan ja käänsi päätään. Kullankeltaisten silmien katse vangitsi. Puuman korvat olivat asettuneet varoittaviksi kolmioiksi. Viikset levittyivät eteen suuntautuneeksi viuhkaksi. Dante irrotti toisen kätensä Linnin ympäriltä ja kosketti suurta käpälää lantionsa vieressä. Sileä, musta karva hyväili sormia. Rauhoitu. Pyydän vain hetken yksityisyyttä.

Reun vastaus oli jotain tuhahduksen ja huvittuneen yskäisyn väliltä. Meidän kohdallamme sitä on luvassa vasta kuolemassa.

Reu. Pyydän.

Puuma räpäytti silmiään ja peräytyi. Eläin yritti hakea hyvän asennon mifongin selässä ja Dante kääntyi nojaamaan uudestaan Linniin. Hän oli yrittänyt olla ajattelematta Ardisia sinnikkäästi kauan, ja silti tämä oli ollut läsnä hänen elämässään – viime vuotena lastensa kautta. Epätietoisuus ja menetetty tilaisuus raastoivat Dantea. Hän olisi halunnut nähdä, miltä nainen nykyään näytti. Keskimanterelaiset ikääntyivät eri tahdissa kuin itämanterelaiset, jotka olivat tunnettuja pitkäikäisyydestään ja siitä, että heidän olemuksestaan oli vaikea arvata heidän elinvuosiensa määrää. Dantella oli lisäksi sebuiuuden suoma etu: yhdistetty mahti vahvisti heistä kumpaakin ja ennusti pitkää ikää. Sen hän tiesi, että Ardis oli ajatellut häntä. Ajatellut kaikkien niiden vuosien mittaan, jotka nainen oli asunut Oranorin palatsissa. Fewrynnin käytös ja puheet olivat kielineet sen.

Hölmö hän oli surressaan sellaista, mikä ei voisi koskaan olla. Typerys kaivatessaan jotain, mitä hänen kaltaisensa eirdhe ei ansainnut.

Danteen hyökyvä äkillinen myötätunnon vuo yllätti hänet.

Mitä ikinä tapahtuukaan, me olemme yhtä, Reu viestitti.

He kiitivät halki taivaankannen, läpi tähtikirkkaan yön kohti kirkastuvan aamun kajoa. Kun Itämanner vuoristoineen siinsi tummana taivaanrannassa, Dante takertui toivoon, jota piteli sylissään. Linn oli lämmin ja hengitti. Hän saisi siskonsa takaisin. Hän ei ollut pettänyt velvollisuuttaan perheelleen. Reun sanat kaikuivat hänen mielessään. Me olemme yhtä.

Siinä oli oltava lohtua tarpeeksi.