Luku 8.

Odottamaton vieras

 
 

”Lakkaa katsomasta minua tuolla tavoin”, Linn sanoi.

Dante nojasi poskeaan kämmeneensä pitkän pöydän ääressä. ”Minulla on syyni. Älä anna minun häiritä.” Siskon läsnäolo tuntui hänestä vieläkin uskomattomalta. Hän vilkaisi merkitsevästi ensin vasemmalle, sitten oikealle. Palveluskunta oli marssinut keittiön ja ruokasalin väliä kuin jono muurahaisia: kantanut tullessaan täysiä ruokatarjottimia ja mennessään vienyt tyhjät pois. Heitä oli pöydän ääressä kaksi, mutta nautitun ruuan määrästä olisi voinut kuvitella apajilla olleen isommankin joukkion.

”Täytyykö noidenkin tuijottaa”, Linn ärisi pöydän yli kumartuen. Hän piteli ruokailuveistä kuin aikoisi tuikata sillä pahaa-aavistamatonta ohikulkijaa. ”Ne hermostuttavat minua.”

Dante siirsi katseensa salin perälle. Kun he olivat kävelleet palatsin käytäviä pitkin ruokasaliin, heidän peräänsä oli muodostunut lauma kaikenkirjavia ja -kokoisia kissaeläimiä. Ne olivat tassutelleet heidän jäljissään hiljaisena, määrätietoisena joukkona. Nyt ne olivat asettuneet salin laidoille, käpertyneet mukaviin mutta valppaisiin asentoihin ja tapittaneet Linnin ruokailua kiinteästi.

”Olisiko Elefillä osuutensa asiaan”, Dante ounasteli.

”Jos se nainen haluaa tarkkailla, eikö yksikin katti riittäisi?” Linn mulkaisi eläimiä. ”Tai tulisi itse paikan päälle. Missä Reu muuten on?”

”Lähistöllä.”

Pian lähdetään metsälle. Reun päättäväisyys tuntui Danten veressä kuohahduksena. Me olemme jahtimme ansainneet.

”Minusta tuntuu, että voin kohta pahoin.” Linn laski veitsen lautaselle ja painoi kämmenillä vatsaansa. ”Mutta en ole syönyt... hyvät hyssykät, en edes halua ajatella miten pitkään aikaan!”

”Linn”, Dante aloitti. Juuri silloin kaksi palvelijaa astui saliin korjaamaan astioita. Dante nyökkäsi pojille kiitokseksi ja jatkoi vasta, kun nämä olivat poistuneet. ”Linn. Kuinka paljon sinä muistat viime vuosista? Siitä, mitä on tapahtunut?”

Eloisuus katosi naisen kasvoilta. Linn kohtasi Danten katseen syrjäkarein. ”Montako vuotta minä olin... poissa?”

”Kaksitoista vuotta.”

Linn sulki silmänsä.

”On ihme, että selvisit niin pitkään. Musta mahti –”

”Tiesin sinun odottavan”, Linn keskeytti. ”Yrittävän auttaa. Mutta en kyennyt osoittamaan sitä mitenkään.”

Dante ojensi kätensä pöydän yli ja Linn tarttui siihen omallaan. Lämpö oli palannut naisen sormiin. Kynnet olivat lyhyet: Dante oli leikannut ne eilisaamuna, kun naisen heräämisestä ei ollut vielä tietoakaan. ”Kuulin sinut ja joskus kuulin muitakin”, Linn jatkoi. ”Mutta lähinnä kuulin mahdin. Sen ääni, raastava, kurluttava...” Nainen ravisti päätään kuin tahtoen karkottaa muiston. ”Se oli tehdä minut hulluksi.”

”Nyt olet täällä, meidän luonamme. Se on ohi.” Dante puristi Linnin sormia. ”Kun saimme sinut irti kirouksen kurimuksesta, luulin hetken, että kaikki oli ollut sittenkin turhaa. Sinun ruumiisi oli tässä maailmassa, mutta mielesi, Linn...”

”Toismaailmassa. Tiedän.” Linnin lävitse kävi puistatus. Nainen veti kätensä takaisin. Hän asetti kädet kainaloihinsa ja katsoi Dantea vakavana. ”Maatrat kertoi minulle. Ei mitenkään miellyttävä kokemus, voin kertoa. Itse asiassa, heitä on luonani nytkin. Siksi kaikki nuo kissaeläimet ovat kerääntyneet tänne. Ne aistivat, että henkiä on läsnä. Ne ovat varuillaan ja valmiit puolustamaan laumaansa.”

Dante tuijotti Linniä. ”Minä en näe mitään. Tunne mitään”, hän korjasi. ”Eikö Reun avulla...”

Linn kohautti hartioitaan. ”En tiedä miten sebuiuus toimii. Ehkä Reun pitäisi olla läsnä itse, ei vain sinun aistiesi kautta.”

”Mutta entä Maatrat, hänen taikojensa suoja...”

”Toimii vain eläviin.”

Dante veti katkonaisesti henkeä. ”Suuri henki siunaa, Linn, oletko tosissasi?” Hän alkoi käsittää, mistä nainen puhui. Vilunväreet juoksivat hänen selkäpiitään, kun hän yritti kartoittaa salia toismaailmaisten varalta. Hän ei aistinut mitään. Soihdut seinillä paloivat lempeällä, tasaisella liekillä. Ilmassa tuoksuivat nautitun ruuan mausteet ja viini, jota hänellä yhä oli pikarissa, sillä Reu oli varoittanut häntä juomasta liikaa. Humala ja metsästys eivät sopineet yhteen.

Oli Linnin vuoro nojautua eteenpäin ja etsiä Danten kädet omiinsa. Valkoinen rengas naisen tummissa silmissä erottui selkeänä. ”On yksi juttu, mikä minun on kerrottava sinulle. Minä löysin Arranin. Puhuin hänen kanssaan.”

”Mitä?”

”Tapasin Arranin”, Linn toisti. ”Sitä on vaikea uskoa, tiedän.” Nainen huokaisi. ”Mutta puhuin hänen kanssaan. Ja hän kertoi, että olet selviytynyt hyvin. Olet huolehtinut velvollisuudestasi perhettä kohtaan ja hän on sinusta hyvin ylpeä.”

Dante kiskaisi kätensä irti Linnin kädestä ja kompuroi penkistä. Oli vaikea hengittää. Sydän hakkasi korvissa. Mikä hätänä, mitä tapahtui? Reun hälytystila nyki hänen lihaksissaan hallitsemattomasti. Veri syöksyi suoniin kuin padosta vapautettuna. Nytkö on aika?

”Minä... minun on mentävä”, Dante sai kähistyä Linnille.

Sitten hän pakeni.

 
 

Pimeys oli laskeutumassa nopeasti, mutta se ei haitannut Dantea.

Reu juoksi hänen vierellään, suuret tassut rapsahtelivat kuiviin lehtiin samassa tahdissa kuin Danten jalkapohjat. Viidakko oli täynnä ääniä: sirkkoja, kaijoja, sammakoita, apinoita. Kuumuus leijui yhä lehvästön katveessa, vaikka päiväsajan paahteeseen verrattuna varjoissa oli siedettävää. Dante pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Hän hidasti vauhtia, painui kyyryyn liaania väistääkseen ja empi kummalta puolelta kiertäisi valtavan harmaarunkoisen puun.

Mitä kuhnailet? Nopeammin! Reu oli juossut Danten ohi ja laukkasi takaisin. Keltaiset silmät hehkuivat hämärässä. Puuman kita oli puoliavoin ja valkoiset hampaat välkkyivät terävinä mustien huulien välistä.

He olivat yhä erilliset siinä määrin kuin se oli mahdollista. Ihminen Dantessa oli hengästynyt, tunteiden ja ajatusten kuormittama. Linn puhui kuolleiden kanssa, näki heidän maailmaansa. Linn oli tavannut Arranin. Olen ylpeä sinusta. Arran oli sanonut sen Dantelle kerran aikaisemminkin, vuosikymmeniä sitten. Dante oli silloin ollut lähtemässä ensimmäiselle kulkurimatkalleen pohjoiseen ja heidän fatansa oli vastustanut, haukkunut häntä eirdheksi ja pahemmaksikin, mutta Arran oli kannustanut häntä tekemään oman päätöksensä, kunnioittamaan kutsumustaan. Sen Dante oli tehnyt.

Reu hypähteli paikallaan lihakset kiihtymyksestä väristen. Lehdet rapisivat. Päästä irti ihmisestäsi, mennään!

Ei ollut syytä olla antamatta puumalle valtaa. Muistot kuluttivat ihmistä; muistot asioista, joiden olisi toivonut menevän toisin, ja ihmisistä, jotka oli menettänyt. Katumus oli raskas elon tila eikä Dante epäröinyt päästäessään puuman niskan päälle. Eläin ei tuntenut katumusta, eläimelle tärkein oli tämä hetki.

Dante päästi murahduksen, kun Reun mahti syrjäytti hänen omansa. Viidakon tuoksut voimistuivat, äänet muuttivat sävyä. Dante avasi hetkeksi suljetut silmänsä ja näki kaiken eri lailla – näki pienet ja suuret liikkuvaiset; näki paremmin pimeässä kuin hetki sitten tihenevässä hämärässä. Näki kaiken mustavalkoisena.

Riemu purskahti hänessä. He olivat valmiita jahtiin.