Luku 11.

Jokirannan totuuksia

 
 

Puun karhea kaarna painoi poskea. Kirkas auringonsäde osui suoraan silmiin ja sai Danten irvistelemään. Tiheät oksastot täplittivät vihreän sävyillään näkökenttää joka suunnassa – paitsi alhaalla, jossa aukesi pudotus ja harvan aluskasvillisuuden alta pilkottava tumma maa. Hän makasi vatsallaan paksulla puun oksalla.

Dante venytteli raajojaan varovasti ja kömpi istuma-asentoon. Suussa maistui vanhalta vereltä. Hän katsahti vaatetustaan, joka oli repeytynyt ja mutatahrojen raidoittama. Yöllinen juoksu kiristi lihaksia. Kiihkon ja kuoleman jälkeisen tyydyttyneisyyden tilan kaikuja kulki ajoittain hänen kehonsa läpi.

Me metsästimme hyvin. Reun tyytyväinen kehräys hyrisi Danten ruumiissa. Ylempänä puun haarassa loikova puuma oli kylläinen ja raukea, mutta Danten ihminen oli alkanut nousta pintaan. He olivat alkaneet eriytyä, ja Dante tunsi muutoksen puistatuksina. Ihmisen ymmärrys toi mukanaan inhon ja häpeän, joista hän ei ollut kyennyt ravistautumaan irti lukuisista Reun kanssa käymistään keskusteluista huolimatta. Eläin ajatteli ja tunsi toisin. Kaikki olisi paljon yksinkertaisempaa, jos Dante olisi luovuttanut, antanut hamaelia seuranneen searadhin sulauttaa hänet puumaan. Hän ihmisenä olisi lakannut olemasta – samoin kuin kaikki pettymykset ja katumukset, joita elämä oli hänelle tarjoillut. Linnin tilanne oli estänyt häntä luovuttamasta, mutta nytkin, kun sisko oli pelastettu, Dante huomasi empivänsä. Toivo eli hänessä sitkeästi. Hän tukahdutti ajatustensa kehittymisen ennen kuin Reulle asti eteni tieto, mihin hänen toivonsa nojasi.

Menen pesulle, hän ilmoitti puumalle ja lähti kapuamaan alas köynnöksistä tukea ottaen. Sormet tuntuivat jäykiltä, selkä suoristui pystyasentoon kuin epävarmana siitä, oliko se mahdollista. Kun Dante oli ensimmäistä kertaa kokenut palautumisen, hän ei ollut ymmärtänyt syitä ruumiinsa hämmennykseen, mutta nyt hän tiesi, että mielen voima oli suoraan yhteydessä Suuren henkeen. Jos hän tunsi ja ajatteli kuin puuma, hän oli puuma. Neljällä jalalla kulkeva, vaistoihinsa luottava, pedon kynnet sormien tilalla.

Dante pudottautui pehmeästi maahan. Hän oli paljain jaloin ja alkoi etsiä katseellaan jalkineitaan. Keskimantereella käytetyt umpisaappaat olivat vaihtuneet nopeasti remmikenkiin, joita kaikki pitivät Oranorin palatsissa, mutta Dante tiesi tottumuksesta, että antautuessaan puumalle hän hylkäsi ensimmäisenä kenkänsä. Hänen oli tunnettava maa paljaiden jalkojensa alla.

Latvuksissa kahiseva tuuli ei ulottunut viidakon alakerroksiin. Kostea, lämmin ilma tiivistyi iholle. Dante löysi kenkänsä ja otti suunnan auringosta. Hän tunsi palatsia ympäröivät metsät hyvin, sillä Reu oli kartoittanut ne lukuisilla vaelluksillaan. Vuorilta laskeutuva uimakelpoinen joki ei ollut kaukana. Dante halusi pestä itsestään hajun, joka muistutti liiaksi eläimestä, jota hän sisällään elätti.

Sadekaudesta oli kuukausia, ja joki oli kutistunut puroksi. Dante pudotti remmikenkänsä maahan ja luisteli alas töyrästä, joka mureni hänen painonsa alla ruskeina lohkoina. Hän kiskoi paidan päältään ja oli alkamassa riisua housujaan, kun takaa kuuluva miehen ääni yllätti hänet.

”Anteeksi, en huomannut –”

Niin karkeapoljentoista sudhaeria Dante ei ollut hetkeen kuullut, ja pian hän ymmärsi syyn. Metsän hämärästä astui esiin Connail Branaghinpoika. Mies oli lähestynyt tuulen alapuolelta ja aamuvarhaisten sammakoiden kimerä kurnutus oli peittänyt äänet alleen. Dante tukahdutti kiireesti hänessä leimahtavan tunteen. Hän ei halunnut paljastua Reulle. Viimeinen mitä hän kaipasi oli puuman mielipide. Searadhin jälkeen he olivat oppineet elämään yhdessä uudella tavalla, mutta nykyään Dante kaipasi yksityisyyttään yhä useammin.

Dante nyökkäsi sepälle lyhyesti. Miehellä oli yllään pohjoisen työmiehen vaatteet – tunika ja väljät housut – mutta ne oli tehty itämanterelaisesta ilmavasta kankaasta. Danten ajatuksissa kävi, oliko Ardis mahtanut ommella ne. Yksisankainen reppu roikkui miehen toisella olkapäällä. Pisamat kirjoivat sepän vaaleaa hipiää, joka punoitti Itämantereen kuumasta auringosta osansa saaneena. Connail oli tunnistanut hänet, sillä miehen asento muuttui jäykäksi ja tämä risti paksut käsivartensa rinnalleen.

”Kuulinkin, että olet palannut”, mies sanoi.

”Siskoni tarvitsi apua.”

He kyräilivät toisiaan.

Dante oli tavannut Ardisin aviomiehen kerran aiemmin yksitoista vuotta sitten, kun Hemirn Vihreän, veden mifongin, herättänyt retkue oli palannut takaisin pantterikansan laaksoon. Hänen muistikuvansa olivat parhaimmillaankin sekavia, sillä hamaelista, jota seuranneen searadhin Vigar Rondestani oli mokannut pahemman kerran, oli kulunut tuolloin vain vähän aikaa. Dante kuitenkin tunnisti miehen tämän pohjoisenvaaleasta kuontalosta, paloarpien pilkuttamista käsivarsista sekä pähkinäöljyn hajusta, joka roikkui sepässä tunnistettavana kuin polttomerkki.

Connail liikahti ensin. ”Kuulin tänä aamuna käytävillä, että sinua etsittiin. Siskosi ilmeisesti.”

Dante siirsi katseensa kituen virtaavaan puroon, jonka yllä lenteli kiiltäväkuorisia hyönteisiä. Käppyrälehtisissä pensaikoissa sirkat huokailivat ponnettomasti. ”Meidän täytyi päästä... jaloittelemaan.” Häpeän häivähdyksen mukana hänen suuhunsa nousi yöllisen saaliin eltaantunut maku. Dante nielaisi. Hän tiesi Connailin laittaneen merkille hänen resuisen ulkonäkönsä, veritahrat rinnassa ja paidassa, joka lojui myttynä maassa.

”Voiko hän hyvin?”

”Linn vai?” Dante katsoi miestä. Connailin kasvojen ilme oli varautunut, mutta sinisten silmien katse avoin. ”Ainakin paremmin kuin tullessaan.” Dante vilkaisi jälleen vettä.

”Keskeytinkö jotain?” Connail kysyi.

”Olin ajatellut käydä peseytymässä.”

”Älä anna minun häiritä.” Connail päästi kätensä puuskasta, astui askeleen lähemmäs ja osoitti yläjuoksulle. ”Tuossa vähän matkan päässä on syvempi kohta. Vähemmän mutaa.”

Dante ei vastannut heti. ”Kiitos”, hän sitten sanoi ja kumartui veden ääreen. ”Tämä kelpaa hyvin.” Hän aisti sepän epäröinnin, kuuli tämän vaihtavan painoaan jalalta toiselle. Dante kauhaisi vettä kämmenkuppiinsa ja hieroi kasvonsa puhtaaksi.

Connail rykäisi. ”Kuule, sinähän toit Linnin Merontesista, eikö?”

”Niin?”

”Näitkö... Tapasitko Ardisia?”

Dante pyyhki kuivuneen veren ja liejun rinnastaan, suoristautui ja ravisti pisarat maahan. Connail seisoi häntä ylempänä penkereellä. Dante tunsi kasvoilleen leviävän petomaisen virneen.

Sepän vastaus hänen vihjaukseensa oli välittömyydessään hupaisa. Isot kädet puristuivat nyrkkiin ja mies pudottautui alas joenuomaan reppunsa maahan viskaten. Dante hypähti sivulle, kun toinen nyrkeistä viuhui ilman halki häntä kohti. Puron pohja oli epätasainen. Dante horjahti.

”Hei, hei – rauhoitu!” Dante nosti käden eteensä. Connail puhisi paikoillaan. ”Johan sinä pillastuit!”

”Jos olet käyttänyt temppujasi minun vaimooni, niin minä kyllä...”

Dante ei voinut estää pilkallista hymyä nousemasta uudelleen huulilleen. ”Miksi sellaista epäilet?” Hän tiesi varsin hyvin, että hänen virneensä aiheuttama suuttumus oli jotain, mitä Connailin oli vaikea pukea sanoiksi paljastamatta omaa epävarmuuttaan liittonsa tilasta. Hamaelin jälkeen Ardis oli ollut merkittävänä tukena Dantelle, eikä heidän välisensä yhteys ollut jäänyt Connaililta huomaamatta. Nähtävästi Ardis ei ollut paljastanut tunteitaan vain tyttärelleen. Dante ei halunnut tutkia lähemmin, miksi se tuntui hänessä niin hyvältä. Oli väärin tuntea mielihyvää sellaisesta. Reu ei olisi välittänyt.

Seppä puuskahti turhautuneena.

”Kyllä, olin Merontesissa”, Dante viimein sanoi. ”Mutta en tavannut Ardisia. Sen sijaan näin Ciaranin ja Fewrynnin. Viimeisimmän tietoni mukaan he voivat hyvin.” Tai ovat ainakin elossa, Dante jatkoi mielessään. Nyt kun he olivat saaneet Linnin takaisin, häntä oli palannut vaivaamaan se, ettei hän ollut voinut auttaa kumpaakaan kaksosista tukkisillan tapahtumien jälkeen. Hän oli vannonut itselleen silloin, kun kaksoset olivat syntyneet Linnin piilopirtissä Renokealla, että hän varjelisi heitä parhaansa mukaan. Mutta Ardis oli nyt Keskimantereella – Danten oli luotettava siihen, että nainen kykeni itse pitämään huolen pesueestaan.

Connail juoksutti sormiaan läpi hiustensa, jotka ulottuivat kaulukselle. ”Olin huolissani heistä. Olen yhä.”

”Tilanne oli epävakaa, kun lähdimme”, Dante myönsi.

Tappelunhalu näytti haihtuneen Connailista, sillä mies lysähti istumaan äyräälle. Leveät hartiat rentoutuivat, kun mies laski kyynärpäänsä polvilleen. ”Minun pitäisi olla siellä.”

”Miksi et sitten ole?”

Connail nosti päätään. ”Pyonin takia. Ardis sanoi, että hänen oli helpompi lähteä, jos hän tietäisi, että me olisimme turvassa täällä.”

”Ja Pyon on...?”

”Meidän tyttäremme”, Connail sanoi ja ylpeys paksunsi miehen äänen. ”Täyttää tänä vuonna kaksitoista.”

Dante kahlasi vedestä, poimi paitansa maasta, taitteli puhtaimman osan päällimmäiseksi ja alkoi hinkata ylävartaloaan kuivaksi. Housujen lahkeet olivat kastuneet, mutta sillä ei ollut juurikaan merkitystä, koska Dante aikoi vaihtaa vaatteensa joka tapauksessa palatsille päästyään. Ja nyt kun Connail oli typistänyt läsnäolollaan hänen pesutuokionsa, shakkara tuntui entistä todennäköisemmältä määränpäältä. Hän tunnusteli varovasti Reun tietoisuutta, mutta puuma oli autuaasti unten mailla: pitkä saalistusretki ja täysi vatsa mahdollistivat harvinaisen erillisyyden sebuiuudessa.

”Joko olet löytänyt itsellesi vaimon, Dante?”

Dantelta pääsi epäuskoinen naurahdus, ja hän pysähtyi katsomaan Connailia. ”Äsken syytit minua ties mistä ja nyt kyselet vaimon perään? Ei, Connail, en ole löytänyt itselleni vaimoa. Ellet ole sattunut huomaamaan, en ole avioituvaa sorttia. Searadhin jälkeen minulla on suhteeseen tuotavana hieman enemmän kuin keskimäärin on toivottua.” Dante huomasi pienen katkeruuden äänessään, sulki suunsa ja jatkoi kuivaamista.

Connail oli tovin vaiti. ”Mikä se sitten on?”

”Mikä?”

”Se, mitä haluat. Olen kuullut, että sebuiat –”

Danten suu puristui viivaksi. ”Oletko yksinäinen, Connail, kun vaimosi jätti sinut? Kaipaatko kenties juttuseuraa?” Dante astahti lähemmäs miestä, myttäsi likaisen paitansa ja heitti sen miehen syliin. ”Pyyhi kyyneleesi tuohon ja etsi itsellesi toinen olkapää, jota vasten itkeä.” Sitten hän loikkasi pengermän päälle ja marssi sepän ohi viidakonreunaa kohti.

Painava käsi laskeutui Danten olkapäälle ennen kuin hän saavutti puuston syvän varjon. Hän jännitti lihaksensa, arvasi mitä oli tulossa. Kun Connail pyöräytti hänet ympäri, Dante oli valmistautunut väistämään nyrkkiä. Se pysyi kuitenkin tiukasti miehen kyljen vieressä. Siniset silmät olivat siristyneet, hampaat paljastuneet.

”Jos tapella haluat, olen valmis.” Dante nosti leukaansa. Hän vaistosi Reun unenhorteen ohenevan, puuman tietoisuuden heräävän. Nuku vain. Jotkin asiat Dante halusi hoitaa itse.

”Kuvittelet olevasi suurikin sankari”, Connail tuhahti.

”Käykö tunnollesi, kun jouduit jäämään lapsenlikaksi siksi aikaa, kun vaimosi heiluu Keskimantereella huolehtimassa toisen miehen jälkikasvusta?”

”Sinähän varsinainen kusipää olet.” Connail näytti siltä kuin haluaisi siirtää kouransa Danten kurkulle ja puristaa, kunnes henki ei kulkisi. ”Ardisin asiat eivät kuulu sinulle. Hän on minun vaimoni.”

Dante nosti kulmiaan. ”Moni voisi luulla toisin.”

Connail löi.

Isku tuli niin nopeasti – Danten oli vastahakoisesti ihailtava sitä – ettei hän ehtinyt kuin nykäistä päätään hieman taaksepäin. Se esti nyrkkiä murtamasta poskipäätä, mutta sen sijaan rystyset hipaisivat nenänrustoa ja kipu säväytti tähdistön Danten silmiin. Kuuma tunne ja ylähuulelle vierähtävä suolainen vuo kertoivat veren valuvan hänen nenästään.

Enää Reuta oli mahdoton pitää epätietoisena. Kipu toimi kuin piiskan isku. Mitä? Mikä? Puuma heräsi aistit terävöityen.

Dante pyyhkäisi huultaan kätensä syrjällä. Sepän rintakehä kohoili. Ei mitään ihmeellisempää. Pientä nahinaa.

Taasko se naaras?

”Ärsytät tahallasi”, Connail sanoi.

”Minä puolestani ihmettelen, miten pienestä ärsyynnyt.” Dante nuolaisi huuliaan. Veren suomainen maku kiihdytti puumaa hänessä. ”Helpottiko?”

Olen tulossa.

Connailin katseeseen laskeutui raskas hyväksyntä. ”Sinä tiedät, että tässä avioliitossa on aina ollut yksi henkilö liikaa.”

”Niinkö? Onko sinulla jotakin paljastettavaa?”

”Älä esitä tyhmää, Dante.”

Dante astui sepän eteen, niin lähelle, että tämän ruumiinlämpö huokui hänen iholleen. Connail oli häntä pidempi, mikä ei ollut yllättävää. Itämanterelaiset olivat tyypillisesti lyhyempiä kuin pohjoisen asukkaat. Miehen pituus ja suurempi koko eivät kuitenkaan tehneet Danten oloa epämukavaksi. Sen teki tieto, että Ardis oli valinnut tämän miehen; elänyt ison osan elämästään Connailin kanssa. Jakanut arkensa ja aamunsa. ”Hän olisi voinut valita paljon paremmin.”

”Sinutko?” Connail kysyi.

”Jonkun arvoisensa.”

”Olen samaa mieltä.”

Dante yllättyi.

Connail veti henkeä. Osa miehen vihamielisyydestä rapisi pois. ”Luuletko, etten tiedä hänen olleen onneton kanssani? Ardis on aina kaivannut jonnekin tai jotakin. Jotain, mitä minä en kyennyt hänelle antamaan.”

Dante pysyi hiljaa.

”Kuvittelin, että se olit sinä.” Connailin ääni oli painunut kuiskaukseksi. ”Mutta en voi käsittää, miksi. Ehkä se et olekaan sinä, jota hän kaipasi.”

”Ehkä”, Dante sanoi.

Sillä hetkellä Reu murtautui läheisen pusikon läpi turkki kiiltäen, silmät kultaa hehkuen. Connail peruutti, kun huomasi puuman hyppyyn jännittyneen asennon. Kaikki hyvin, Dante viestitti. Hal em aal.

Rauha kaikille sieluille.

Ja samassa Dante oivalsi, mitä sellaista hän voisi Ardisille antaa, johon kukaan muu ei ollut kyennyt – ei edes Connail Branaghinpoika. Hän voisi antaa Ardisille rauhan.