Luku 1.

Kellot kajahtavat

 
 

Ardis Isvergal Duverney pudotti hiusharjan kädestään, kun kellotorni aloitti metelinsä linnan sisäpihalla. Harja pompahteli häntä korkeamman lattiapeilin juureen. Ardis kumartui ja ähkäisi, kun selkää vihlaisi. Jäykkyys jähmensi hartioita. Salin päivävuode ei leveydestään huolimatta ollut hyvä nukkumapaikka. Hän oli vaipunut uneen lukiessaan isänsä kirjeitä pitkälle aamuyöhön ja herännyt niskansa pakotukseen.

Jurnaalin täytyi roikkua köysissä koko painollaan. Kellojen kumahdukset kaikuivat kiviseinistä. Merontesin linnankelloja soitettiin kuninkaallisten häissä ja hautajaisissa – sekä sodassa, mutta sotaa ei Merontesissa oltu käyty yli puoleen vuosisataan. Ardis mietti, mistä mahtoi olla kyse. Hän oli juuri saanut hiusharjan uudelleen käteensä, kun käytävästä kantautui ääniä, jotka hän kuuli kellon kumahdusten suvantokohdissa.

Salin ovi naukaisi. Ardis etsi katseellaan pakopaikkaa ja syöksähti lopulta piiloon peilin taakse.

”Täällä!” miehen ääni sanoi. Useiden jalkaparien töminä täytti salin. ”Serra puhuikin, että vanhan kuninkaan – olkoon hänen henkensä pyhien valossa – tavaroita tuotiin yhteen pohjoissaleista.”

”Arkku on auki”, sanoi toinen, jonka äänen Ardis tunnisti oitis. Hurd, entinen pyhäkönpääri, sittemmin kuninkaanlakeijaksi ylennyt. Ciaran oli Itämantereelle lähettämissään kirjeissä kertonut Ardisille hovin ja päällystön nykyisestä kokoonpanosta. Ciaranin viimeisin kirje – tämän kaksoissiskolle Fewrynnille lähettämä – oli ollut syy siihen, miksi Ardis oli tullut takaisin Merontesiin. Hänen lapsensa tarvitsivat häntä.

Hurdin ääni oli terävä. ”Onko joku jo käynyt täällä?”

Ardis muisti päivävuoteelle jääneen kirjenipun ja kynttilätelineen, johon kynttilä oli sulanut muodottomaksi vahamassaksi. Hän nipisti silmänsä kiinni ja pidätti hengitystään, vaikka miehet olivat salin toisessa päässä.

”Tarkoitatko palvelijaa?”

”Palvelijaa, vartijaa, hovineuvosta – ketä tahansa, joka olisi samalla asialla kuin me”, Hurd sanoi. Ardis kuuli rapinaa ja kolahduksia, kun miehet penkoivat arkkua. Hän tajusi, että linnankellot olivat vaienneet. Hänen sydämensä jyskytti.

”Uskotko, että he olisivat ehtineet jo tänne?” Hurdin kumppani kuulosti epäuskoiselta ja pelokkaalta.

”Drumbe, ota pää pois kolosta ja katso ympärillesi! Ties kuinka kauan ne ovat pyörineet aivan nenämme alla. Muuten tällaista tilannetta ei olisi päässyt syntymään. Ulkona on täydellinen sekasorto!”

Drumbe. Hovin jurnaali. Joku muu oli siis vedellyt linnankellojen köysiä.

”Älä vain seiso siinä, auta etsimään!” Hurd tiuskaisi. ”Me tarvitsemme todisteita ja paras paikka etsiä niitä on vanhan kuninkaan jäämistö. Ehkä hän kirjoitti jonnekin ylös –”

”Hei, täällä on kirjeitä”, jurnaali sanoi, ja Ardisin sydän jätti lyönnin väliin. Hiusharjan suat pureutuivat hänen kämmeneensä. Paha aavistus alkoi laajentua hänessä.

Sillä hetkellä salin ovi narahti uudelleen. Tohina salissa taukosi. Jokin ilmapiirissä muuttui, ja Ardis arvasi saapujan henkilöllisyyden jo ennen kuin tämä puhui.

”Hurd, mitä tämä narrinpuuha oikein on!” Ciaran kuulosti tuohtuneelta, mutta pinnan alta kuulsi hämmennys. Ardisin rinnassa läikähti, kun hän tajusi tuntevansa poikansa yhä niin hyvin, vaikka ei ollut nähnyt tätä paria viimeistä päivää lukuun ottamatta melkein viiteen vuoteen.

”Vartijat ovat joutuneet sulkemaan linnanportit, Eigon Felesinpoika on kadonnut, kansa velloo kaduilla kuin pillastunut mullilauma ja remuaa, että Merontesin kirous on karkotettu. He väittävät, että sen teki Skoemir Skadi Armund, Amargon äpärä. Ja he levittävät kaikkialle näitä.”

Rapsahdus kertoi Ardisille, että Ciaran piteli kädessään julistetta.

Hiljaisuus venyi. Ardisin käsivarsien ihoa nipisteli. Hän yritti sulatella kuulemaansa. Skoemir Skadi Armundin nimi oli hänelle tuntematon, mutta kuninkaiden lehtolapsissa ei ollut mitään tavatonta. Ardis ei muistanut koskaan kuulleensa, että Amargolla olisi ollut sellaisia. Hänen äitinsä Eloisin syrjähyppy kyllä oli tiedossa. Branin rujot kasvot palautuivat Ardisin mieleen. Hänen velipuolensa. Eloisin ja Landisin poika, joka oli sovittanut Ardisia ja tämän lapsia kohtaan tekemänsä vääryydet uhraamalla oman henkensä. Ardis tunsi saman pohjattomuuden aukenevan vatsassaan kuin luettuaan Vigar Rondestanin paljastavan kirjeen vuosikymmen sitten. Bran oli kärsinyt ja aiheuttanut kärsimystä enemmän kuin kukaan Ardisin tuntemista ihmisistä. Ardis olisi mieluummin unohtanut koko iljettävän tapahtumavyyhdin.

”Herrani...” Hurd etsi sanoja.

”Se on vain juliste, Teidän Korkeutenne”, jurnaali ehätti sanomaan. ”Paperille voidaan nykyään painaa mitä tahansa. Sen ei tarvitse olla totta.”

Juliste räpsähti lattialle, ja Ardis uumoili, että Ciaran oli heittänyt sen jurnaalia päin, sillä poika huusi: ”Älkää vain sanoko, että te tomppelitkaan ette tiedä, mistä on kyse! Voisiko joku ottaa selvää? Vai onko tämä kirottu kylmä linna kohmettanut ajattelunne?”

Ardis päätti, että hänen oli aika toimia. Jo pelkät huhut äpärästä voisivat syöstä Ciaranin vallasta näin epävakaana aikana. Kuulosti sitä paitsi siltä, että jonkinlainen vallananastus oli käynnissä. Hänen ilmaantumisensa kuvioihin tuskin sotkisi niitä pahemmin. Päinvastoin se saattaisi toimia vakauttajana. Sopimus pysyä poissa Merontesista oli ollut hänen ja Amargon välinen, ja nyt kun vanha kuningas oli matkannut jumalten puutarhaan, Ardisin velvollisuus oli ennen kaikkea hänen poikaansa kohtaan. Sitä paitsi Amargo oli halunnut jättää Merontesin Ciaranille. Ardis aikoi pitää huolen, että hänen poikansa sai perintönsä.

Ennen kuin astui näkyville, Ardis varmisti, että hänen hiuksensa asettuivat siististi hartioiden taakse ja että hänen yksinkertainen mekkonsa oli suorassa. Rypyille ei nyt mahtanut mitään. Hiusharjan hän tyrkkäsi mekon taskuun.

”Hyvä herrasväki”, hän sanoi. ”Kuulostaa siltä, että teillä on melkoinen pulma käsissänne.”

 
 

Hurd kalpeni entisestään. Jurnaali Drumbe otti askeleen taakse ja lysähti istumaan päivävuoteelle käsi rinnallaan. Ciaran tuijotti Ardisia yllättyneenä, mutta pian silmissä pilkahti helpotus. Ovella seisova hovipoika seurasi tilannetta uteliaisuuttaan huonosti peitellen.

”Kyllä, minä se olen. Ardis Isvergal Duverney. Ette näe edessänne aavetta.”

”Teidän Armonne...” Hurd havahtui kumartamaan. Jurnaali näytti siltä kuin kuristuisi kaulukseensa. Miehen kasvot punoittivat ja silmät pullistelivat.

”Se tuskin lienee sopiva puhuttelumuoto enää”, Ardis sanoi lempeästi, mutta hän piti kasvonsa hymyttöminä ja äänensä matalana. ”Olen luopunut arvonimistäni vuosia sitten. Jos Ardis-nimen käyttäminen tuntuu teistä liian uskaliaalta, olkaa hyvä ja käyttäkää ’rouvaa’.”

”Äiti, oletko varma tästä?” Ciaran asteli lähemmäs.

”Vaikuttaa siltä, että Merontesilla on isompia ongelmia kuin entisen prinsessan paluu.” Ardis siirsi katseensa pojastaan lakeijaan ja jurnaaliin, joka oli päässyt takaisin jaloilleen. ”Minulla ei ole oikeutta saati halua Merontesin valtaistuimeen, joten voitte olla rauhassa. Mutta mitä tämä puhe kirouksen karkottajasta ja vallanhaastajasta on? Kuka on Skoemir Skadi Armund?”