Luku 19.

Isku, jonka tuloa ei näe

 
 

Vaaleankuultava käsi, joka piteli Fewrynniä ranteesta kiinni, alkoi tummua hänen silmiensä edessä.

Fewrynn yritti kiskoa itseään irti, mutta olennon ote piti. Hän irvisti ja kiskoi kovemmin. Mullasta nousi ihmismäinen pää, sitten hartiat. Aluksi keho kuulsi kuin syvänmeren läpinäkyvät kalat, joista Fewrynn oli kirjoista lukenut, mutta se tummui nopeasti ja alkoi kasvattaa ympärilleen jonkinlaista panssaria. Olennon mukana nousi löyhkä, joka vei Fewrynnin ajatukset mätiin omenoihin, kosteaan multaan ja ruosteeseen.

Kirkaisun hälyttämä Memhri ilmestyi hänen viereensä. ”Fewrynn? Mitä Suuren hengen nimeen...?” Mies henkäisi. ”Toismaailmainen!”

”Auta minua, kaidai”, Fewrynnin ääni väpätti. Hän tunsi olennosta värähtelevän kylmyyden kulkevan käsivarttaan ylöspäin. Panssari ritisi kuin jää kasvaessaan. Hänessä ei ollut mahtia iskemään vastaan. ”Kisko se irti!”

Memhri tarttui Fewrynniin ja yritti auttaa tyttöä irrottautumaan maasta nousevan toismaailmaisen otteesta. Kun hän kiskaisi kaikin voimin, maan ote olennosta herkesi. He lennähtivät taaksepäin ja toismaailmainen kaatui heidän mukanaan.

Fewrynn kierähti kauemmas muuntumisen kourissa sätkivästä olennosta. Ajatukset kieppuivat hänen päässään. Mitä he olivat unohtaneet? Haental oli kutsu- ja vapautusmerkki, mutta veri rajasi sen vaikutuspiirin. Hän oli käyttänyt vain omaa vertaan ja Moharin verta. Silti jokin mahdollisti toismaailmaisten nousun.

Fewrynn tuijotti toismaailmaista, joka yritti päästä perille ympäristöstään. Kuunvalo paljasti muutoksen kuolleen iholla. Kuparinkuultoinen suojapanssari oli kasvanut olennon ympärille ja vääristi ihmisen piirteet. Hiukset, jotka olivat ohuudessaan ja haljuudessaan olleet tuskin hämähäkinseittiä vahvemmat, irtosivat ja leijailivat näkymättömiin. Toismaailmainen parahti. Olennon ilme kuvasti suurta kipua ja hämmennystä. Se yritti pystyyn, mutta rojahti takaisin kasvoilleen.

”Memhri...” Fewrynn kuiskasi. ”Mitä me oikein olemme tehneet?”

Memhri siirsi katseensa toismaailmaisesta Fewrynniin. Miehen kasvoilla leimahti suuttumus. ”Mitä sinä teit, Fewrynn.” Kaidai puski jaloilleen, harppasi Fewrynnin luokse ja kiskoi tämän vaatteista repien pystyyn. ”Anna minulle, mitä lupasit!”

”Mutta...”

”Nyt heti!”

Fewrynn tuijotti Memhriä. ”Ei minulla ole... Tarkoitan, mahtini on miltei lopussa, ei minulla ole mistä ammentaa. Olisi vaarallista –”

Memhri ravisti häntä ja ärisi. ”Vaiti! Tämä pelleily saa luvan loppua. Lupasit minulle mustan mahdin, jos autan sinua tuomaan Moharin takaisin. Haluan palkkioni.”

Fewrynniltä pääsi epäuskoinen älähdys. Hän huitaisi miehen kädet irti ja astui kauemmas. Memhrin kasvoilla oli ilme, jota Fewrynn ei ollut koskaan aiemmin niillä nähnyt. Hän tunsi kipeästi osuneensa oikeaan siinä, että Memhristä oli tullut mahdille vaarallisen ahnas. Silti Fewrynn ei ollut ymmärtänyt, miten haavoittuvaiseen asemaan hän oli asettanut itsensä kutsumalla Moharin takaisin toismaailmasta ja pyytämällä siihen Memhrin apua. Fewrynn oli uupunut ja puolustuskyvytön. Memhri sen sijaan oli säästänyt mahtiaan.

”Sinusta tulee hylkiö, jos teet sen”, Fewrynn sihahti. ”Loukkaat Suurta henkeä ja Maatratin oppeja.”

Memhri viittasi toismaailmaiseen, joka keräsi voimiaan muutaman askeleen päässä. ”Luuletko, että tuo jää ainoaksi, Fewrynn? Jätit portin auki. Teit virheen. Olit huolimaton. Minun velvollisuuteni ovat ohi, sillä en ole enää kaidaisi. Kuten itse tahdoit, se sopimus on osaltamme rauennut. Ja mitä Maatratiin tulee, hän on antanut valat, jotka sitovat hänet Laaksoon. Minä taas olen vapaa tekemään niin kuin haluan.”

Memhri otti askeleen lähemmäs ja sulki kämmenensä Fewrynnin kaulalle. Fewrynn tunsi kehonsa huojahtavan kohti miehen sormien ja kämmenen lämpöä kuin kaivaten osaa lämmöstä itselleen. Hän nosti omat kätensä Memhrin kuvien kirjomalle käsivarrelle. Pettymys maistui suussa kuin sardapensaan kirpeät marjat. Fewrynn ei löytänyt sanoja. Kun hän katsoi Memhrin päättäväistä ilmettä, hän ei uskonut maailmassa olevan sanoja, joilla voisi estää miestä. Miehen mahti oli jo alkanut kietoutua hänen ympärilleen. Se vainusi ja etsi. Kun se ei löytänytkään etsimäänsä, Memhrin silmissä välähti. Mahdin paine hellitti. Fewrynnin polvet notkahtivat.

”Missä se on, Fewrynn?”

”Poissa”, Fewrynn kähisi leuka miehen otteen kohottamana. ”Annoin kaiken Moharille.”

Memhri päästi irti äkisti. Miehen kiukkuinen karjaisu säpsähdytti toismaailmaisen, joka oli päässyt kontilleen ja taputellut maata ihmeissään paikasta, jonne oli päätynyt. ”Kaiken? Annoit hänelle kaiken?”

”Suuri Sininen luovutti mustaa mahtiaan minulle sitä varten.” Fewrynn hieroi kurkkuaan varovasti. ”En voi luovuttaa omasta mahdistani toiselle kuin hetkellisesti, mutta musta mahti on luotu irralliseksi isännästään.”

Memhri kalpeni suuttumuksesta. ”Sinä valehtelit minulle.” Hän osoitti Fewrynniä sormellaan. ”Kun lupasit minulle mustan mahdin, et aikonutkaan toteuttaa sitä.”

Fewrynn rohkaistui katsomaan entistä kaidaitaan silmiin. Eräs lause Näkijän kirjasta muistui mieleen. ”Boitgar amun os tuthcar.” Ahneet ahmivat tyhjyyttä.

”Valehteleva pikku narttu.” Memhri paljasti hampaansa.

Pelko valui kihelmöivänä takaisin Fewrynniin.

Mies liikkui nopeasti. Hän käännähti poimimaan Fewrynnin maahan laskemalta viitalta rituaalipuukon, jolla Fewrynn oli viiltänyt kämmeneensä. Verestä pyyhitty terä välkähti kuunvalossa, kun mies varmisti kunnollisen otteen kahvasta.

Liikahdus miehen takana varasti Fewrynnin katseen puukosta. Sillä välin kun he olivat keskittyneet kahdenkeskiseen kähinäänsä, maahan kaivetusta kuopasta oli noussut lisää toismaailmaisia. Olennot olivat jo kasvattaneet ruskeat panssarit iholleen ja varistaneet hiuksensa. Nyt ne haparoivat oudossa ympäristössä ja viestivät hiljaisin murahduksin toisilleen.

”Memhri, sinun takanasi...”

Mies ei kiinnittänyt tytön sanoihin huomiota, ei edes vilkaissut Fewrynnin katsomaan suuntaan. Hän hyökkäsi.

Fewrynn sai jalat alleen. Heitä lähimpänä ollut toismaailmainen oli kuitenkin ryöminyt Fewrynnin taakse, ja Fewrynn kompastui olennon käteen. Memhrin koura nappasi paidanselkämyksestä kiinni. Mies veti hänet ylös, pyöräytti ympäri ja tuikkasi. Puukko lävisti pehmeän ihon kylkiluiden alapuolella. Fewrynn tuijotti hänestä törröttävää kahvaa. Marjanpunaista verta pulpahti näkyviin ja liimasi ohuen kankaan ihoon kiinni hetkessä.

Memhri päästi irti.

Fewrynn putosi polvilleen. Kostea maa otti hänen painonsa lempeästi vastaan. Käsi vapisten hän kosketti puukkoa. Vielä ei tuntunut kipua. Hän pidätti hengitystään.

”Osoittauduit sittenkin hyödyttömäksi”, mies sanoi hänen yläpuolellaan. ”Olen tuhlannut aikaani, kun olen odottanut sinun kypsyvän mahtisi mestariksi.”

Memhri kiskaisi peruukin Fewrynnin päästä ja heitti sen syrjään. Fewrynn tunsi Memhrin kämmenen painalluksen päänsä päällä. ”Otan mahdistasi sen, mitä et suostunut suosiolla antamaan.”

Tärinä alkoi syvällä Fewrynnissä.

Ennen kuin kaidain mahti ylettyi Fewrynniin, toismaailmainen tarttui miestä säärestä ja iski hampaansa pohjelihakseen. Memhri kirosi ja yritti potkaista olentoa. Tämä täytyi kuitenkin purra syvemmälle, sillä Memhrin kiroilu yltyi. Kaidai vetäisi puukon Fewrynnin vatsasta. Maailma Fewrynnin ympärillä heilahti. Maisema sumeni reunoista. Kipu räjähti turtumuksen läpi. Hän ehti hämärästi tajuta, että Memhri iski toismaailmaista puukollaan yhä uudelleen ja uudelleen, mutta pian Fewrynn ei nähnyt enää mitään.

Hetken hän tunsi maankamaran poskipäätään vasten. Hän haistoi mullan ja mädän omenan. Oman verensä. Kuuli toismaailmaisten murinan, repivän, irvokkaan äänen. Pimeys karkotti kivun.

Kaikki lakkasi olemasta.