Luku 12.

Kohti minuutta

 
 

Linn nukahti Dantea vasten, kun taivas alkoi vaaleta. Hennot punertavan sävyt muuntuivat kullan ja ruosteen hehkuksi. Aamunkoi kiri heitä kiinni. Lentävän mifongin selästä katsottuna edessä siintävä väistyvän yön pimeys oli kuin nimettömän pedon jättimäinen nielu. Danten kyynärtaivetta kutitti viheliäisesti, ja hän arveli Maatratin rohdon sivuvaikutuksiin lukeutuvan kutinan lisäksi unettomuuden. Guirin Mustan laululoitsun hyrinä olisi kelvannut kehtolauluksi kuuroillekin, mutta Dante ei kyennyt ummistamaan silmiään. Jokainen jumalten pedon hännän pyöräytys vei häntä kauemmas Reusta. Eroon, erilleen eläimestä ja lähemmäs miestä, joka hän oli ennen searadhia ollut. Kohti ihmisyyttä.

Nyt kun Dante tiesi, ettei Reu voinut häntä mitenkään kuulla, hän antoi helpottuneisuuden vallata ruumiinsa. Vuodet olivat muuttaneet heidän suhdettaan arvaamattomin tavoin, ja vaikka osa Dantesta kaipasi puuman läsnäolon turvaa, hän ei voinut olla miettimättä, josko tottumuksesta oli vain tullut hänelle toinen luonto. Edes Maatratille hän ei ollut kertonut, miten raskaaksi oli viime vuodet taakkansa tuntenut; miten kuluttavaa oli häilyä tilassa, joka oli jotain ihmisen ja eläimen välillä. Hänelle oli auennut tilaisuus löytää uudelleen mies eläimen vaistojen alta. Hänen minuutensa, niin pitkään puuman tietoisuuteen sekoittuneena, oli päässyt unohtumaan. Eikä sellainen mies, joka ei ollut ihminen ollenkaan, voinut tarjota mitään Ardisin kaltaiselle naiselle.

Ardis.

Pelkkä nimen ajatteleminen helähdytti toivoa Danten rinnassa – ja pelkoa. Connailin tavattuaan ja miehen kanssa puhuttuaan hän oli tajunnut, ettei voisi aikaansaada tuskaa, jota Ardisin läheiset eivät olisi jo tunteneet. Hän oli yhä olemassa naiselle. Hän ei ollut kadonnut tältä, niin kuin oli kadonnut itseltään ja muilta.

Dante likisti Linnin lähemmäs. Siskon vartalon lämpö maadoitti hänet hetkeen, josta alkaisi uusi jakso hänen elämässään. Kiitos Maatratin taikojen, hän saisi tuokion, jossa peiliin katsoessa takaisin ei tuijottaisi puuman tietävät silmät. Hän löytäisi itsensä ja etsisi Ardisin. Mitä sitten tapahtuisi, pysyisi arvoituksena kunnes hetki oli käsillä. Murehtia Dante ei kuitenkaan aikonut: se ei ollut hänen luonnolleen ominaista. Asiat menivät niin kuin menivät, ja ne käsiteltäisiin sitten kun se oli ajankohtaista. Kerrankin mahdollisuuksien metsä kohosi hänen edessään.

Linn ynähti, liikahti terävästi. Painajainen sai naisen pään kääntymään sivulle ja otsan rypistymään. Dante silitti hiuksia korvan taakse, rauhoitteli sudhaerinkielisin sanoin.

Siskon silmät rävähtivät auki. Dante ehti nähdä vaaleiden renkaiden supistuvan värimykiön laidoilta keskelle. Linn veti henkeä keuhkoihinsa ja Dante löyhensi otettaan.

”Kaikki hyvin?”

”Vaikea sanoa.” Linn hymähti. ”On asioita, joita ei toivoisi näkevänsä valveilla, saati unissaan.”

”Kuolleita?”

”Niitäpä niitä.” Linn laski viileät sormensa Danten sormien päälle. ”En tiedä mitä odottaa, kun pääsemme Merontesiin. Kaorit olivat eläessään hurjaa sakkia. Hirvittää ajatella, minkälaisia he ovat kuolleista palanneina.”

”Mitä sinulla on suunnitelmissa, kun saavumme kaupunkiin?”

”Ensin meidän pitää löytää käsiimme Fewrynn ja Memhri. He avasivat portin, joten heistä varmasti koituu apua sen sulkemisessa.”

”Siitäkin huolimatta, että he mitä ilmeisimmin jättivät portin auki?” Dante kysyi.

”Ainakin he osaavat kertoa tarkalleen, miten sen avasivat.” Linn haukotteli ja pudisteli sitten päätään. ”Heidän edesvastuuttomuutensa hämmästyttää minua. Etenkin Memhrin. Hän on sentään Maatratin oppilapsi.”

Dante mietti, mainitsisiko kaidain osoittamasta ahneudesta mustaan mahtiin, mikä oli tullut metsämökillä esille. ”Memhri ei ehkä ole niin puhtoinen kuin uskottelee.” Hän kuvaili siskolleen, mitä oli tapahtunut tukkisillan yön jälkeen ja kertoi Haldor Sinisen vierailusta.

”No jopas”, Linn sanoi. ”Se selittääkin, mistä Fewrynn sai tarpeeksi mahtia Moharin henkiinherättämiseen ja portin avaamiseen. Täytyy sanoa, se tyttö kyllä hämmästyttää minua.”

”Fewrynn on aivan omaa luokkaansa. Ilman häntä en olisi pystynyt pelastamaan sinua. Reun ja minun taitoni eivät olisi riittäneet, mahdista puhumattakaan.”

Ilme Linnin kasvoilla pehmeni. ”Siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Mutta tällaisesta töpeksimisestä aion kyllä sanoa muutaman tulisen sanan. Sanojen voimaa ei tule koskaan aliarvioida.”

”Eiköhän tyttö tiedä sen.” Dante päätti vaihtaa aihetta. ”Luuletko, että saat yhteyden Eloisiin? Miten ajattelit edetä asiassa?”

Linn huokaisi syvään. ”Ainakaan en voi vain huhuilla toismaailmassa, josko hän sattuisi kuulemaan. Se ei toimi niin. Jos Elois ylipäätään on tilassa, josta voin hänet tavoittaa, vaaditaan jokin asia – kuten esine tai ihminen tai merkityksellinen rakennus – jotta yhteyden on mahdollista syntyä.”

”Merontesista luulisi löytyvän jotakin, mikä täyttää vaatimukset”, Dante sanoi.

”Niin luulisi.”

Linnin täytyi vaistota Danten mieliala, sillä nainen taputti hänen reittään. Myötätunnon osoitus Linnin tapaan.

”Huolet pois, veliseni. Me Rondestanit pärjäämme. Yhdessä. Aina.”