Luku 3.

Elävät tuntevat

 
 

Jopa unessaan Dante Rondestani oli uuvuksissa.

Levottomien mielikuviensa läpi hän tunsi sebuian läsnäolon lämmön. Puuman voimat olivat terästäneet häntä halki pitkän yön, mutta silti hänen unensa oli kuin kuolleen unta – syvää ja vailla ihmisyyttä. Hänet herätti ajatus, joka porautui unen kerrosten läpi.

Linn.

Dante avasi silmänsä. Auringonvaloa karkasi verhojen raoista. Tuvan katon poikkihirsistä roikkuvat hämähäkinseitit keinuivat hiljaa. Häntä erotti lautalattian kovuudesta vain räsymatto sekä hiestä ja liasta kangistunut vaatekerros. Reun sydän jyskytti tasaisesti hänen korvansa juuressa. Puuman tuoksu pyyhki unien muistot. Dante sulki silmänsä hetkeksi ja kohotti kätensä sebuiansa rintakehälle. Karva taipui sormien alla pehmeänä ja sileänä, merkkinä siitä, että Reu oli pessyt itsensä hiljattain. Hatarasti Dante muisti, että sama kieli oli liponut hänenkin kasvojaan ja tukkaansa.

Reu vaihtoi asentoa, ja Dante veti kätensä pois. Hän nousi istumaan hitaasti, kuulosteli vihlaisuja ja kolotuksia kehossaan. Käsivarsia kirveli viheliäisesti. Mustan mahdin veitsenterävät lastut olivat tehneet selvää hänen hihoistaan, joiden loputkin riekaleet hän oli repinyt irti jossain vaiheessa yötä. Viillot ihossa olivat alkaneet rupeutua, ja lian poissaolo kertoi Reun pesseen myös hänen käsivartensa.

Viltti valahti Danten harteilta. Mökissä oli kalseaa. Kukaan heistä ei ollut jaksanut ryhtyä lämmityspuuhiin aamunkoitossa, jolloin he olivat raahautuneet viimeisillä voimillaan metsämökille.

Dante katsahti huoneen ainoaa sänkyä, johon he olivat kantaneet Linnin. Fewrynn nukkui naisen vieressä. He näkyivät kohoumina paksun peiton alla. Memhri oli asettunut ulko-oven viereen ikkunan alle ja istui selkä seinää vasten, leuka rinnalle painuneena. Kaidain silmät olivat kiinni, kasvot tyynet, joskin hiestä himmeästi kimmeltävät. Ilma oli hengitysäänistä sakea ja haisi uupumukselta ja tappiolta. Valon laadusta ja tulokulmasta päätellen he olivat nukkuneet pitkälle seuraavaan päivään.

Sänky narahti, peittomytty liikkui. Fewrynn käänsi kylkeä. Tytön punaiset hiukset sojottivat hurjana pehkona. Kasvot olivat kuivuneiden kyynelten raidoittamat. Muistikuva Moharin liikkumattomasta, kalkinkalpeasta ruumiista jokipartaalla lohkaisi jotakin Danten rinnasta kipeästi.

Fewrynnin silmäluomet räpsähtivät auki. Vihreät silmät katsoivat suoraan Danteen. He katselivat toisiaan pitkän aikaa. Sanoitta, liikkumatta. Fewrynnin katse pyysi häneltä asioita, joihin hän ei pystyisi. Joihin kukaan ei pystyisi.

Dante käänsi katseensa Reuhun, silitti puuman turkkia. Hän kuuli Fewrynnin nousevan, kuuli tytön liikuskelun ja vaatteiden pehmeän havinan, jalkaan vedettävien saappaiden äkäiset suhahdukset. Ovi kävi. Tupa sai annoksen kylmää ulkoilmaa. Vasta kun hämärä palasi, Dante nousi ja asteli vuoteen luokse, jossa hänen siskonsa makasi selällään peiton alla, kasvot paljastettuina. Reu seurasi häntä, asettui sängyn viereen ja katsoi.

Linn näytti vieraalta.

Iho naisen kasvoilla kiristyi luiden päälle. Vähäisessäkin valossa Dante näki sen menettäneen eloisuutensa. Nainen löyhkäsi joelta ja vereltä, jota Danten käsivarsien viilloista oli tipahdellut hänen päälleen. Ohenneet, kuivat huulet olivat hieman raollaan, ja Dante koetti kädellään, kulkiko henki yhä. Linnin sieraimet värähtivät.

”Linn?” Dante hipaisi sormellaan naisen poskea. Mitään ei tapahtunut. Kuristava tunne hänen kurkussaan yltyi. Hän ei ollut tottunut tähän, liikkumattomaan Linniin, eikä hän tiennyt oliko naisen tila yhtään parempi kuin mustan mahdin vankina.

”Hänet on saatava Maatratin luo.” Memhrin karhea ääni keskeytti Danten ajatukset. ”Pantterikansan viidestoista näkijä, jos kuka, on kykenevä auttamaan häntä.”

Dante sulatteli Memhrin sanoja hetken ja nyökkäsi. Tuntui oudolta ja lohdullisesta kuulla sudhaerin kieltä. ”Mutta miten me saamme hänet sinne? Merontes kuohuu, kaartilaisia on kaikkialla. Linn on liian heikko kävelläkseen omin voimin. Me erottuisimme kuin valkoinen kivi mustalla rannalla.”

Kaidai nousi jalkeille. ”Saattaa olla keino”, Memhri kähähti ja oli jatkamaisillaan, kun pihalta kuuluva huuto keskeytti hänet.

Dante harppoi ikkunaan, jonka verhot Memhri kiskaisi syrjään. Reu tuuppi häntä takaapäin, yritti ängetä viereen.

Fewrynn makasi polvillaan keskellä mutaista pihaa ja parkui.

”Pitäisikö meidän...?” Dante kysyi.

Memhri pudisti päätään.

”Edes Reun?”

”Paras antaa hänen olla yksin”, Memhri sanoi. ”Suru saa hänen mahtinsa käyttäytymään arvaamattomasti.”

Dante loi mieheen katseen. ”Oletko huolissasi, että hän tekisi jotain?”

”Ei tarkoituksella, mutta tahattomasti. Se mitä Moharille kävi...” Kaidai pudisti päätään ja pyyhkäisi otsaansa.

Muistikuvat yön koettelemuksista olivat vääristyneet Danten mielessä hänen oman väsymyksensä vuoksi. Hän oli kuluttanut voimavarojaan liikaa, ja vain sebuiuuden ja Suuren hengen suojelus oli pitänyt hänet elävien joukossa. Nyt hän yritti muistella, mitä tosiasiassa oli tapahtunut.

”Fewrynnkö sen teki? Luulin, että kenties kaartilaisen nuoli tai kaartinpäällikkö...”

Memhri pudisti päätään uudelleen ja piti katseensa tytössä, joka kuopi märkää maata käsiinsä silmät punaisina, hampaat irvessä. Suru ei ollut kaunista katsottavaa. Dante oli pohtinut asiaa, sillä kuolemasta hän löysi kauneutta. Lopullisuudessa ja rauhassa ei ollut rumuutta, ei valhetta.

”Mohari polveutui tuntemattomaksi jääneestä kaori-heimon sukuhaarasta”, Memhri sanoi. ”Ennen aikaan kaorit metsästivät maruaaneja, ja he lopulta ajoivat liskoeläimet sukupuuttoon. Jotain tuosta kaunasta on jäänyt jälkipolvien kannettavaksi – ellei mielen muistiin, niin verenperimän. Mohari sai osansa siitä julmalla tavalla.”

Dante katsoi Fewrynniä, joka oli puristanut kädet ympärilleen tiukaksi kehäksi ja heijasi itseään. Vartalo piilotti itkun vääristämät kasvot. ”Kuolleet eivät tunne kärsimystä”, Dante sanoi. Hän käänsi selkänsä ikkunalle. Linn makasi vuoteella yhä samassa asennossa. ”Elävät tuntevat.”

 
 

Metsästäminen ei tullut kysymykseenkään heidän voimillaan, joten Dante alkoi haalia kasaan ruokatarpeita mökkiin jääneistä tarveaineista. Memhrin vastahankaisuudesta välittämättä hän oli päästänyt Reun ulos – puuma osasi kyllä pitää huolen itsestään. Se jättäisi Fewrynnin rauhaan, jos sen vaisto niin käskisi.

Sillä välin kun Dante kokosi päivällistä, Memhri istui Linnin vieressä vuoteella ja tutki tämän terveydentilaa. ”Kuuma sanai-juoma ei olisi pahitteeksi”, kaidai mutisi raottaessaan naisen silmäluomia.

Dante penkoi maustekaappia, jossa oli jäljellä vielä muutamia yrttipurnukoita. ”Laakson rohdokset on nyt unohdettava. Meillä ei ole edes rohtoryytiä saati karvasvalpiota. Ne vaatisivat erimoista maaperää menestyäkseen.” Dantesta oli helpottavaa saada puhua sudhaeria, äidinkieltään. Se oli paljon vaivattomampaa kuin kauppakielen käyttäminen, vaikka hän oli joutunutkin turvautumaan yleisesti puhuttuun kieleen jo vuosikausia. Vähäinenkin voimien säästö tuli tarpeeseen. Hän laski pari lasipurkkia pöydälle. Kävyt, joita hän oli käyttänyt sytykkeenä, räiskyivät tulisijassa. Vesi kiehuisi pannussa pian.

”Eipä ole kummoiset emmeet”, Dante huokaisi katsoessaan pöydälle keräämiään aineksia. ”Keitto lienee yksinkertaisin.”

”Sama miltä se maistuu, voimia me tarvitsemme”, Memhri tokaisi. Dante huomasi kaidain hihan tummuneen hiestä, jota mies joutui pyyhkimään kasvoiltaan tuon tuosta. ”Meidän on päästävä lähtemään täältä niin pian kuin mahdollista.”

”Onko kaikki kunnossa?” Dante kysyi.

Memhri laski alas Linnin käden, jonka tikunohutta rannetta oli tunnustellut sormillaan. ”Hän on jäänyt välitilaan. En tiedä, johtuuko se hänen mielensä järkytyksestä vai yksinkertaisesti siitä, ettei hänen ruumiissaan ole lainkaan puhtia jäljellä.”

”Tarkoitin sinua.”

Memhri sulki ilmeensä välittömästi. Kaidai laittoi kämmenensä Linnin sydämen kohdalle. ”Voin aivan hyvin.”

Dante siristi silmiään. Jos hän jotain tiesi Maatratin seuraajista, niin heidän vilpilliset naamionsa. Dante otti puukon käteensä ja alkoi pilkkoa parhaat päivänsä nähneitä juureksia kulhoon.

Ulko-ovi aukesi. Fewrynn astui sisään. Linnunlaulu voimistui, sitten vaimeni, kun tyttö painoi oven kiinni. Hän jäi seisomaan käsi oven nupilla ja vältti kohtaamasta heistä kummankaan katsetta.

Memhri nousi Linnin vierestä. ”Fewrynn-gun. Hyvä, että tulit. Meidän täytyy suunnitella lähtöämme.”

”Mihin?” Fewrynn kysyi.

”Linn tarvitsee tietämystä, jota Keskimantereella ei ole tarjota”, Dante sanoi. ”Hänet on vietävä pantterikansan laaksoon.”

”Minä en lähde.”

Dante katsoi tytön kohonnutta leukaa ja punareunaisia silmiä, joista loisti päättäväisyys.

”Miten niin et lähde?” Memhri nosti kädet lanteilleen. ”Ei tällä kylmällä maalla ole tarjota sinulle mitään muuta kuin murhetta, Fewrynn-gun.” Kaidai korjasi asentoaan kuin jokin sisäinen voima olisi heilauttanut tätä. Dante kutsui Reuta mielessään. Jokin on vialla, hän viestitti sebuialleen. Tule.

”Mohari on täällä.”

”Mohari on Suuren hengen luona”, Memhri sanoi.

Fewrynnin suu mutristui. Hän tuijotti kaidaitaan uhmakkaasti, mutta ei sanonut mitään. Reu raapi ulko-ovea ja keskeytti tuijotuskisan. Fewrynn päästi eläimen sisään.

No? Dante kysyi, kun Reu tassutteli peremmälle ja nuuhki ilmaa. Hän tunsi puuman aistien terävöitymisen kihelmöintinä ihonsa alla.

Reu murahti. Haistan mustan mahdin.

Dante katsahti vuoteella makaavaa Linniä.

En hänessä, Reu sanoi ja kohotti kuononsa Memhriä kohti. Tietäjässä.