Luku 4.

Huomenen odotus

 
 

Kun Dante avasi metsämökin oven, heitä vastaan tulvahti ruuan herkullinen tuoksu: kermassa haudutettu varhaiskaali, kevätsipuli ja ripaus vihviläpippurin kirpeyttä. Myhäillen hän meni tarkistamaan savipatansa tilan hiilloksen ylisessä telineessä. Se sai hautua vielä tovin. Sillä välin muut matkalaiset asettuivat taloksi. Dante kuuli Linnin neuvovan kullekin makuusijan ja paikan, jonne laskea tavaransa. Mökki oli pieni, mutta Dantella ei ollut aikeena jäädä kovin pitkäksi aikaa aloilleen. Hän halusi etsiä Ardisin käsiinsä.

Halu oli entistä vahvempi nyt, kun he olivat löytäneet Fewrynnin ja Moharin. Dantella ei ollut epäilystäkään, etteikö Fewrynnistä koituisi hyötyä tuhatkerroin enemmän kuin hänestä portin sulkemisessa. Etenkin nyt, kun Maatratin antaman hoidon ansiosta searadhin hyötyvaikutukset olivat hiipuneet siinä missä haittavaikutuksetkin. Dante tunsi olonsa kevyemmäksi kuin koskaan – hieman yllättäen kaipuu Reun läsnäoloon oli pysynyt miltei tykkänään poissa, ja Dante nautti vapaudestaan ja itsellisyydestään kuin jostakin, jota ei ollut edes tajunnut menettäneensä. Silloin, vuosikymmen ja yli sitten, ei ollut muuta vaihtoehtoa heidän elossapitämisekseen, eikä Dante ollut lähtenyt kyseenalaistamaan heidän yhteiseloaan ennen kuin suhteeseen oli ilmestynyt halkeamia.

Elossapitämisestä päästiinkin Mohariin ja siihen, mitä Fewrynn oli tehnyt.

Dante asetti padan kannen paikoilleen ja suoristautui tulisijan edestä. Mökin sisävalaistuksessa oli helppo huomata Moharin silmien kelmeys ja kuoleman merkit ihossa. Oli outoa tutkailla miestä ilman Reun näkökulmaa ja aisteja. Dante ei ollut muistanut miten rajoittunut ihmisen havainnointikyky ja aistimaailma oli.

”Et siis hengitä, nuku tai syö?” Linn kysyi Moharilta. He olivat asettuneet istumaan kukin taholleen: Linn pirttipöydän päätyyn, Mohari vuoteen nurkkaan tulisijan kylkeen ja Fewrynn pöydän ääreen selkä seinää vasten.

”Tai juo”, Mohari lisäsi.

Linn kallisti päätään silmät kaventuen. ”Mistä kehosi sitten saa voimansa?”

”Mustasta mahdista.” Puhuja oli Fewrynn. Jostain syystä tyttö ei näyttänyt pitävän keskustelusta, vaan väänteli käsiään, jotka lepäsivät pöydällä hänen edessään.

”Mut sekään ei toimi täydellisesti”, Mohari sanoi. ”Fewrynnin pitää välillä virvottaa se, muuten mun kivut kasvaa liian suuriks ja käy näin.” Mohari kääri toista hihaansa ja näytti heille sinimustan kätensä. Se oli kieltämättä rajun näköinen, kuin täysin umpeen pistelty ihomerkki. ”Tulee tosikuolo.”

”Epäpyhän merimörön nimeen”, Linn mutisi katse Moharin kädessä.

Mohari antoi hihansa laskeutua takaisin. ”Mut mä tosissani haluaisin tietää, mikä mä olen. Jos en ole henki, niin kuin sanoit, koska mulla kerran on maallinen keho, mutta en myöskään ole toismaailmainen, koska en ehtinyt niin pitkälle ennen kuin mun matka keskeytyi, niin... Mitä sit jää jäljelle?”

Dante kääntyi keräämään ruokailuvälineitä ja kuunteli.

”Jaa-a”, Linn vastasi.

”Onko sillä väliä?” Fewrynn puuskahti. ”Sinä olet. Eikö se riitä?”

Dante aisti muutoksen huoneen ilmapiirissä, kun Mohari loi katseen Fewrynniin istumanurkastaan. ”Tietty sillä on merkitystä. Miten sä voit kuvitella, ettei olis? Etkö sä tajua, että mä tunnen koko ajan sen vääryyden, mikä mä olen? Mun ruumis kapinoi tätä olotilaa vastaan. Tää ei ole luonnollista, tää on mustaa magiaa...” Moharin ääni käheytyi ja hiipui.

”Ghorí”, Linn sanoi.

”Mitä?”

”Moharin tila taitaa olla välivaihe, ghoúr. Välivaiheessa olevia kutsutaan nimellä ghorí, mutta se on vain yleisnimitys. Jotkin hengetkin ovat ghorí, sillä ne eivät ole edenneet toismaailmaan tai yhtyneet Suureen henkeen.”

Dante asteli pöydän luokse ja kumosi keräämänsä haarukat ja veitset keskelle pöytää. Kalina tyrmäsi huoneeseen langenneen hiljaisuuden. Hän palasi keittiönurkkaan ja noukki pinon ruokakulhoja hyllyltä.

”Mistä tiedät?” Fewrynn kysyi.

”Kun olin mustan mahdin vankina, keräsin paljon tietoa siitä, mitä meidän tuntemamme todellisuuden toisella puolella on”, Linn sanoi. ”Vasta herättyäni olen kyennyt jäsentämään oppimaani, mutta en vieläkään tarkalleen hahmota, mitä kaikkea oikeastaan tiedostamattani tiedän.”

”Kätkettyä tietoa”, Fewrynn sanoi. ”Memhri kertoi minulle käsitteestä oppitunneillamme.”

”Mitä Memhrille tapahtui?” Dante kysyi laskiessaan kulhot pöydälle. Hän istahti hajareisin penkille kuuntelemaan, kun vuoroin Fewrynn, vuoroin Mohari kertoi portin avaamisyön tapahtumista ja Memhrin käytöksestä, joka lopulta oli päätynyt miehen kuolemaan. Dante ei voinut sanoa olevansa yllättynyt – kaidai oli osoittanut epävakautensa ja vaaralliset taipumuksensa mahdin suhteen jo ennen hänen ja Linnin lähtöä Itämantereelle. Silti Fewrynnin koettelemukset saivat hänen vihansa kuohahtamaan. Hänen olisi pitänyt olla suojelemassa tyttöä, Ardisin lasta.

Linn kiinnitti huomionsa kuitenkin eri asiaan. ”Kaorit jättivät sinut rauhaan?”

”Ne oli ihan ku ne ei olis edes nähny Fewrynniä”, Mohari sanoi.

”Se on outoa.” Linn rypisti otsaansa. ”Olisi luullut niiden vaistoavan verivihollisensa verenperinnön. Fewrynnissä kun on maruaanien verta niin äitinsä puolelta kuin mifonkien myötä.”

”Ehkä ne oli niin taistelukiihkossa Memhrin vuoksi, ettei ne huomannu”, Mohari ehdotti. ”Tai ehkä ne oli toismaailmasta vastatulleina sellaisessa hämmennyksen tilassa, ettei niillä pelannu kaikki hoksottimet ihan täydellä voimalla.”

Fewrynn pudisteli päätään. ”Ei, ei se ollut ainoastaan sitä. Dargrún Punainen ilmestyi minulle unessa ja sanoi jotakin, mitä jäin jälkikäteen miettimään: se sanoi, että oli kätkenyt minut. Luultavasti sen vuoksi kaorit eivät kiinnittäneet mitään huomiota läsnäolooni.”

Linn naputti sormellaan pöytää. ”Mielenkiintoista.”

Dante nousi. ”Pata on valmista nautittavaksi. Käydään syömään.”

 
 

Mohari lähti ulos siksi aikaa, kun he ruokailivat.

Mies ei ollut palannut siihenkään mennessä, kun Fewrynn ja Linn olivat pesseet ruokailuastiat, ja Linn oli lähtenyt hakemaan täydennystä polttopuuvarastosta. Pyyhkiessään lattialankuille läikyttämäänsä pesuvettä Fewrynn nykäisi päänsä äkkiä pystyyn ja katsahti Dantea, joka oli käynyt hakemassa pinon liinavaatteita ullakolta ja tarkasteli niitä hiirivaurioiden varalta.

”Ai niin, Dante, melkein unohdin jälleen!”

Dante katsoi tyttöä kysyvänä.

”Roan laittoi minulle matkaan paketin, kun lähdin Sudhaerista.” Fewrynn kampesi jaloilleen ja pyyhki käsiään riepuun. ”Se on repussani. Odota hetki.”

”Tarkoitatko, että se on ollut sinulla koko sen ajan kun olet ollut Merontesissa?”

Fewrynn punastui avatessaan reppunsa. ”Olen pahoillani. Ajatukseni ovat olleet tyystin muualla.”

Tyttö näytti niin myrtyneeltä, että Dantea alkoi naurattaa. Hän laski tyynyliinan käsistään. ”Älä murehdi. Viime ajat ovat olleet aika tapahtumantäyteisiä itse kullakin. Tuskin se mitään tärkeää on.” Hänen mielenkiintonsa oli kuitenkin herännyt. Roan ei ollut maininnut mitään paketista, kun Dante oli jutellut hänen kanssaan ennen Laaksosta lähtöä.

”Tässä.” Fewrynn ojensi hänelle ruskeaan paperiin kiedotun käärön, joka painoi tuskin kintaiden verran.

”Kiitos.” Dante vei paketin nenänsä alle ja nuuhkaisi. Druchumia, kenties? Jospa hän vain olisi niin onnekas... Maatratin rohtojen vaatiman tilan vuoksi hän ei ollut kyennyt pakkaamaan mukaansa kuin surkean pienen määrän puruja. Hän nosti paketin seinähyllylle ja palasi lakanoiden raakkaamisen pariin.

”Etkö aio avata sitä?” Fewrynn kysyi.

”Oletko utelias sisällön suhteen?”

”Kieltämättä vähän.” Fewrynn nojasi takan kulmaan. ”Olen kantanut sitä mukanani melkoisen matkan.”

”Luultavasti siellä on sukkia.”

Fewrynn tirskahti.

”Tai viimeisin numero kotipaikkakuntamme lehdestä.”

”Ohoo, vanhoja uutisia.” Fewrynn levitti silmänsä suuriksi. ”Tuskin maltan odottaa!”

Dante viskasi hänelle seulastaan läpi menneen lakanakasan. ”Tuossa. Täkkejä on lisää sängynaluslaatikossa, jos sellaista kaipaat.”

Fewrynn kauhaisi otteen kasasta. ”Harvemmin minun kylmä tulee. Etkö ihan totta avaisi sitä?” Tyttö loi toiveikkaan katseen pakettiin hyllyllä.

”Jos välttämättä haluat.”

Dante noukki paketin uudelleen käteensä, seisahtui pirttipöydän ääreen ja näpräsi niininarun vapaaksi solmusta. Hän kieritti paperin auki. Kolme pientä kangaspussia, yksi kookkaampi paperipussi ja sivun mittainen kirje putosivat pöydälle. Dante haistoi paitsi druchumin, myös vieraita, voimakkaita yrttejä – ja häivähdyksen miskantiiniliuosta. Hänen huulilleen ilmestyi hymy, kun hän sai äkillisen mielikuvan pikkuveljestään täysin keskittyneenä maalauksiinsa. Hän oli aina ihmetellyt, miten huoleton ja hyväntuulinen Roan saattoi vaipua niin kaikenkattavaan ja vakavaluontoiseen tilaan maalatessaan.

Fewrynn työntyi lähemmäs kaula pitkänä. ”Mitä sieltä tuli?”

”Ei ainakaan sukkia”, Dante mutisi ja pingotti Roanin kirjoittaman saatteen levälleen.

 
 

Veli armas,

Tässä sinulle hermojesi helpotusta. Tiedän, etteivät paksukalloiset Keskimantereen jäärät ymmärrä oikeiden rehujen päälle. Lisäksi jotakin, mitä Vigar-vanhuksemme keräsi vuorenrinteeltä. Hän käski laittaa ne mukaan punatukan matkaan, mutta minä en niistä mitään ymmärrä. Kuulemma voisivat olla avuksi siskomme takaisin saamisessa. Jotain näitä magiajuttuja.

 
 

Roan

 
 

Alalaidassa luki pienemmällä käsialalla, kuin kiireesti lisättynä:

 
 

Ja hei, alkaa olla korkea aika sinun tulla vahtimaan tätä vanhuksenrahjusta, se on sinun esi-isäsi siinä missä minunkin! Tämä ei ole reilua! Haluan elämäni takaisin!

 
 

Dante virnisti. Hänellä ei ollut aikomustakaan palata Sudhaeriin lähiaikoina. Mutta Roanille hän voisi kirjoittaa ja kertoa, ettei olettanut tämän kyhjöttävän vanhuksenvahtina lopun ikäänsä. Vigarin saisi hänen puolestaan potkaista Rondestanien asuinmailta pellolle – ukosta oli koitunut ihan tarpeeksi harmia.

Fewrynn, joka ensin oli yrittänyt kurkkia kirjettä Danten olan yli ja menettänyt kiinnostuksensa huomattuaan sen olevan kirjoitettu sudhaeriksi, oli siirtynyt tutkiskelemaan pussukoita. Isoimman, druchumia sisältävän nyytin tyttö oli laskenut nopeasti nenäänsä nyrpistäen, mutta pienempiä kangaspusseja hän tihrusti otsa rypistyneenä. Kunkin kylkeen oli piirretty erilainen kuvakirjain.

”Kas, vanhaa kieltä”, Dante huomasi.

”Maatrat opetti minulle sitä”, Fewrynn sanoi. ”Suurin osa vanhoista loitsuista on merkitty muistiin niillä. Nämä ovat harvinaisia rohtoja. Tämä on sidhur, tämä puolestaan kalkal ja tämä eilé.”

”Ne oli lähetetty Linnin pelastamista varten.”

Fewrynnin pää nytkähti pystyyn. ”Todellako?”

”Vigar keräsi ne ja pisti pakettiin.”

Hämmentynyt ilme kasvoillaan Fewrynn laski pussit pöydälle. ”Mutta... Nämä ovat aivan eri yrtit kuin mitä haentalissa käytimme.”

Dante kohautti olkapäitään. ”Onnistuimme silti. Se on tärkeintä.”

”Kunpa olisin tiennyt aiemmin.”

”Turha sitä enää on murehtia”, Dante sanoi, kasasi kaikki tuomiset paitsi druchumin takaisin paperikääröön ja nosti ne hyllyyn. Hän tunsi hienoisen odotuksen väreen sätkän käärimistä miettiessään. Reukaan ei olisi huomauttelemassa.

Tyttö ei sanonut muuta, mutta Dante näki sivusilmällä tämän mutristelevan suutaan tyytymättömänä. Hän oli juuri kysymäisillään, oliko jokin vialla, kun Fewrynn sanoi: ”Palasitko Ardisin takia?”

Dante hätkähti, sitten nolostui hieman ilmiselvää elettään ja palasi liinavaatteiden pariin. ”Hänenkin takiaan”, hän myönsi.

Fewrynn jäysti alahuultaan kevyesti hampaillaan. ”Silloin tässä pihalla, kun olin sanonut ne sanat ja tajusin, ettet tiennyt hänen tulleen Merontesiin, minä... Minun olisi pitänyt kertoa sinulle aiemmin.”

Dante ravisti päätään. ”Ei sillä olisi ollut väliä, ei lopputuloksen kannalta. Linn täytyi saada Maatratin Verhon suojiin. Se oli hänen ainoa mahdollisuutensa.” Dante kääntyi katsomaan Fewrynniä, joka oli astellut takaisin vuoteelle laskemansa lakanakasan luo. ”Tiedätkö, missä Ardis on?”

”Hän lähti Ciaranin ja muutaman muun kanssa pakoon uutta kuningasta ja hänen joukkojaan. En tiedä heidän reitistään, mutta voin ottaa selvää.” Fewrynnin vihreissä silmissä paloi vilpitön halu auttaa – ehkä tyttö tunsi töpeksineensä aiemmin ja halusi nyt paikata. ”Olen matkannut mieleni avulla ennenkin.”

”Muistan kyllä.” Vino hymy nousi Danten huulille. Hänellä oli muistona tytön kyvyistä pyöreä arpi keskellä rintaa. Hän hieraisi sitä kevyesti. Kipu oli ollut silloin järisyttävä, mutta painunut unholaan kauan sitten, kuten valtaosa Danten kokemista kivuista.

”Mutta jättäisin sen huomiselle. Tänään olen aivan liian väsynyt saadakseni mitään järkevää selville.”

Dante nyökkäsi. Hän jaksaisi kyllä odottaa huomiseen. Hän oli odottanut kaksitoista vuotta.