Luku 10.

Kangastuksia ja silmäkkeitä

 
 

Dante oli seurannut vankkurikulkuetta Suopursun majatalolta asti.

Fewrynnin mielimatka oli paljastanut yksityiskohtia majatalosta, ja Linn oli tunnistanut paikan, sillä hän oli kuullut siitä matkatessaan Moharin ja Harbenin kanssa Gemeran satamakaupungista Merontesiin vuosia aiemmin. Siskonsa kanssa keskusteltuaan ja saatuaan varmuuden siitä, että nyt kun Fewrynn oli löytynyt, Danten apu oli toisarvoinen, Dante oli lähtenyt saman tien etsimään itselleen nopeajalkaista hevosta. Varaa sellaiseen hänellä ei tietenkään ollut, mutta jostain syystä Skadi Armundilta varastaminen ei tuntunut väärältä. Kaksi päivää myöhemmin hän oli jo tien päällä.

Dante olisi voinut ottaa yhteyden Ardisiin lukuisia kertoja kuluneen parin päivän aikana, mutta hänen rintaansa oli alkanut puristaa ja jalat muuttuneet lyijykiveksi, kun hän oli ottanut ensiaskeleen lähestyäkseen naista. Aina löytyi syitä perääntyä: joku seurueesta oli liian lähellä, keskipäivän kuumuus oli liian tukahduttava, Ardis näytti niin keskittyneeltä ettei hänen häiritsemisensä tuntunut hyvältä ajatukselta... Mutta oikeasti Danten empimisen pohjalla väijyi pelko, ettei Ardis enää tunnistaisi häntä. He olivat nähneet toisensa viimeksi kolmetoista vuotta sitten. Vaikka itämanterelaisen elämässä kymmenenkin vuotta oli lyhyt ajanjakso, Dantelle se oli tuntunut pitkältä ja piinaavalta – eikä ainoastaan mustan mahdin kirouksen ja Linnin vuoksi.

Lopulta pakoseurueen pakkauspuuhat ja hevosten valjastaminen puskivat Danten toimintaan. Omaan pelkuruuteensa kyllästyneenä hän päätti sopivan tilaisuuden tullen yhyttää Ardisin. Yksin. Hän halusi nähdä, minkälaisen vastaanoton hän saisi, kun yksikään silmäpari ei seuraisi heidän jälleennäkemistään.

Ja tässä sitä oltiin. Pehmeillä suomättäillä kituuttavan männikön keskellä, ympärillä lämmin rahkasammalen henkäys sekä kosteus, jota paahtava aurinko yritti parhaansa mukaan haihduttaa. Danten oli vaikea hengittää.

Hän lähti astelemaan Ardisia kohti. Ällistys ja epäusko paistoivat naisen kasvoilta. Lähemmäs päästyään Dante erotti viuhkamaiset juonteet silmäkulmissa ja vuosien kartuttaman tiedon naisen katseessa.

He eivät sanoneet sanaakaan, eivät edes silloin, kun Dante oli kosketusetäisyyden päässä ja Ardisin kasvot muuttuneet varjoisista valoisiksi. Itämantereen aurinko oli tummentanut naisen ihon sävyä. Viimein ilo kertyi syvänruskeisiin silmiin. Dante nosti kätensä ja kosketti Ardisin poskipäätä. Myötäävä, sileä.

”Et sitten parempaa hetkeä löytänyt?” Ardis kysyi. Naisen äänessä rahisi sama käheys kuin punakorppien raahkunnassa tovi sitten.

”Sinua ei tavoita yksin muulloin kuin silloin, kun olet pusikossa.”

Ardis hengähti ja otti askeleen taaksepäin. Dante laski kätensä.

”Sinä tosiaan olet siinä”, Ardis sanoi.

”Luulitko kangastukseksi?”

”Luulin hulluudeksi.”

He tuijottivat toisiaan. Hiljaisuus syveni niin, että he kuulivat Danten jäljiltä suoristuvien kanervien rasahtelun.

Äkkiä Ardisin silmiin kihahti kyynelverho. Jännitys Danten sisällä murtui. Pelko hälveni. Hän kuuli naisen äänettömän huudon, aisti tämän ruumiin kaipauksen kuin omansa ja kaapaisi Ardisin syliinsä. Puristi niin, että alkoi itsekin vuotaa. Kaipuusta, tunteesta, täyttymyksestä. Ilosta. Ardis tunnisti hänet. Tunnusti heidät.

Dante veti sisäänsä Ardisin tuoksua, tämän posken ja korvan painallusta omaansa vasten, hiusten siloa nenässään. Hän tunsi kuinka heidän kehonsa muotoutuivat toisiaan vasten kuin niiden muotti tulisi samasta sepän pajasta. Ja hän tunsi, miten Ardis hetken väristyään vetäytyi. Dante antoi hänen.

Ardis painoi päänsä ja pyyhkäisi poskensa paljaaseen käsivarteen. Sitten nainen nosti katseensa, hymyili Dantelle, ja hän oli se sama Ardis, se sama kujeileva nuori nainen, johon Dante oli tutustunut kaksikymmentä vuotta sitten.

”Senkin luihulainen”, nainen sanoi. ”Et ole vanhentunut päivääkään.”

”Ei pidä paikkaansa. Ilman sinua olen vanhentunut vuosisadan.”

Ardis kallisti päätään ja tutkaili häntä arvioiden. Salaa ahmien. Dante oli täynnä kevättä, hän tuskin pystyi pitämään sormensa kurissa. Ruskea hiussuortuva kehysti naisen poskea. Dante halusi siirtää sen naisen korvan taakse. Halusi upottaa sormensa naisen hiuksiin ja ottaa tämän huulet, suun, salvata hengityksen. Tehdä omakseen.

”Älä katso minua noin.”

”Miten minä katson sinua?” Dante astui niin lähelle, että heidän vaatteensa kuiskivat toisiaan vasten. Ilma väreili, suo hengitti heidän väliinsä. Huumasi.

”Kuin muita ei olisi maailmassa.”

”Mutta se on totta”, Dante sanoi matalasti, kurottui ja painoi huulensa Ardisin huulille. Kevyesti, kysyen. Hän avasi silmänsä, ei ymmärtänyt niitä edes sulkeneensa. Ardisin silmäluomet olivat puolitangossa, ripset viiruttivat varjoillaan hänen katseensa. Sydän jyskytti kuin juoksupyrähdyksen jäljiltä.

”Meidän ei pitäisi”, Ardis kuiskasi.

”Eihän meidän koskaan.”

”Minun pitäisi mennä.”

”Niinhän sinun aina.”

Kumpikaan ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen.

”Piru periköön sinun kanssasi”, Ardis ynähti. Sitten nainen oli hänen kimpussaan.

Yllätyshyökkäys, täystyrmäys. Dante menetti tasapainonsa mättäikköjen epätasaisuuksissa ja kaatui selälleen kurjenmarjojen ja kukkivien kanervien helisevälle matolle. Ardis rojahti hänen päälleen, painoi heidät tiiviisti suon syleilyyn, kahmi käsiinsä paidanrintamuksen, levitti kämmenensä koville rintalihaksille. Pusersi. Nainen likisti heidän huulensa yhteen, jauhoi niitä toisiaan vasten, ujutti kielensä sisään ja mylläsi. Myllersi Danten ajatukset ja niiden kulun umpisolmuun, aukaisi solmun heti perään ja solmi uudelleen. Ardisin maku, naisen vartalon paino yhtä pehmeä kuin sammal Danten alla. Hän hukkui himonsilmäkkeeseen halukkaasti, ei tuntenut kosteutta joka imeytyi maasta hänen vaatteisiinsa, ei varpuja jotka raapivat ihoa ja varistivat kuivia lehtiä hänen tukkaansa. Riemu rusensi sydäntä.

Ardis oli hänen. Hänen.

Viimein oli vedettävä henkeä, sillä kahta ruumista ei yksi jaettu hengitys kyennyt pitämään pitkään yllä.

He läähättivät toistensa kasvoihin. Ardis haki tukea Danten rintakehästä, silmät etsivät Danten silmistä vastauksia, esittivät kysymyksiä. Dante siirsi naisen käsivarren kohtaan, jossa se ei uhannut painaa hänen rintalastaansa sisään, ja hymyili. Sipaisi viimeinkin sen karanneen hiussuortuvan naisen korvan taakse, siristeli silmiään, sillä taivas Ardisin takana häikäisi.

”Minä jyräsin sinut.” Ardis hymyili hiukan nolona. ”Kaadoin varvikkoon kuin mikäkin peto.”

”Kyllä.”

”Ei kovin naisellista.”

Dante kohotti kulmakarvojaan ja siveli naisen leukaluuta korvannipukan kuopasta terävälinjaisen leuan kärkeen ja takaisin. ”En sanoisi niinkään. Minun tuntemani naiset ovat aina olleet hyvin määrätietoisia silloin, kun ovat tienneet mitä haluavat.” Hän virnisti häpeilemättömästi. Ardis muksautti häntä olkapäähän.

”Ardis?” Ciaranin huhuileva huuto tien suunnalta säpsähdytti heidät erilleen. ”Joko olet valmis? Muut ovat jo menneet.”

”Pihkura.” Ardis kierähti polvilleen ja kömpi ylös vaatteitaan suoristellen. ”Luulin sanoneeni, ettei minua tarvitse jäädä odottelemaan.”

Dante nousi istumaan ja nojasi koukistettuihin polviinsa. Sammalista vaatteisiin imeytynyt suovesi tuntui niljakkaalta. ”Mene. Minä seuraan teitä.”

”Etkö aio liittyä seuraamme?”

Dante laittoi merkille naisen poskien kevyen punan, hänen sormiensa auki haroman hiuspörrön ja hänen parransänkensä helakaksi raapimat huulet. Kokonaisvaltainen mielihyvä pyyhkäisi Dantea. ”En, en ainakaan vielä.”

”Miksi et?”

”Jos oikein muistan, poikasi oli viimeksi nähdessämme kovasti aikeissa hirttää minut.”

Ardis katsoi poispäin, käsi lanteellaan, alahuuli hampaidensa välissä. Dante huomasi harhautuvansa miettimään, maistoiko nainen hänet yhä. He puhuivat hirttämisestä, ja hän ajatteli vain miten haluaisi koskettaa Ardisia uudelleen. Hän oli sekaisin päästään.

Ciaran huhuili uudelleen. Dante sanoi: ”Sinun pitää mennä. Hän tulee muuten etsimään.”

Ardis näytti haluttomalta lähtemään. Nainen hipelöi hameensa sivustaa ja katsoi Dantea. Jokin suli Dantessa. Hän kurottui pyyhkäisemään liiskaantuneen kurjenmarjan Ardisin helmasta. ”En minä mihinkään katoa. Mene nyt.”

”Lupaatko?”

”Lupaan.” Kun nainen vieläkin seisoi paikallaan, Dante huokaisi. ”Rehelliset sanat kultaakin kalliimmat. Muistatko?”

Ardisin huulille kohosi pieni hymy. Sitten nainen kääntyi. Dante katsoi Ardisin kulkua, kunnes rosoiset männynrungot piilottivat tämän näkyvistä. Maan kosteudesta välittämättä Dante vaipui takaisin mättäille ja painoi kämmenet kasvoilleen. Rintakehässä paisui pakahduttava tunne, mieli laajeni arotuulen lailla. Ardisin koskettamisen myötä hänet oli vallannut eheys, jolla ei ollut mitään tekemistä Reun kanssa. Puuma oli poissa.

Dante oli vapaa mies.