Luku 4.

Käskynjako

 
 

”Se on vaarallista, rouva”, jurnaali Drumbe sanoi. ”Emme tiedä, ketkä kuuluvat kapinallisiin.”

Ardis katsoi kutakin pöydän ympärillä istuvaa vuorollaan. He olivat koonneet harvalukuiset joukkonsa Siniseen saliin. Hänen saapumisensa oli aiheuttanut kohahduksen ja supinaa, mutta myös muutoksen ilmapiirissä: paikalla oli jälleen täysiverinen Isvergal. Asiat järjestyisivät.

”Lienee turvallista olettaa, että kukaan meistä linnaan jääneistä ei kuulu heihin.” Ulkoa linnanpihalta kuului kova räsähdys ja huuto ”tuli on irti”. Hurd nousi katsomaan mitä oli tekeillä. Ardis veti henkeä. ”Meidän on toimittava ripeästi. Kapinalliset ovat selvästi valmistelleet iskua jo pidemmän aikaa, ja kun kaarti on vaipunut sekasortoon, meitä suojaavat vain linnan muurit ja oma neuvokkuutemme. Niistä ensimmäinen voi myös koitua kohtaloksemme.”

Joukko hänen ympärillään mutisi myöntävästi. Merontesin vahvat muurit sulkivat vihollisen ulos, mutta muurit myös sulkivat heidät sisään. Historia tunsi tapauksia, joissa pitkittynyt piiritys oli johtanut suureen kärsimykseen ja nälkäkuolemiin. Ardisin vieressä istuva Ciaran pysyi hiljaa.

Ardis nousi ylös. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin kuin itsestään. ”Muistakaa, että kuningas Amargo tahtoi Ciaranin jatkavan hänen valtansa perijänä. Se oli hänen viimeinen toiveensa. Eikä Merontes unohda kuninkaidensa toiveita, vaikka he olisivat siirtyneet kulkemaan jumalten valaisemia polkuja.”

”Hurd kokoaa vartijat ja huolehtii puolustuksemme kuntoon”, Ardis jatkoi. ”En halua, että meidät yllätetään, koska takaovi on jäänyt auki.” Hurd nyökkäsi hänelle ja lähti jättäen vain yhden vartijan oven ulkopuolelle. Ardis kääntyi katsomaan entistä hovineitoaan Serraa, joka nykyään toimi linnanemäntänä. Serra oli hänet nähdessään purskahtanut yllättäen itkuun, mutta toipunut jo järkytyksestään. ”Serra kokoaa sen, mitä palvelusväestä on jäljellä ja tarkistaa ruokatarpeidemme tilanteen. Haluan tietää, kauanko me selviämme muurien sisäpuolella.” Serra niiasi ja lähti.

Jäljellä olivat vain jurnaali ja Ciaran. ”Drumbe, sinä saat selvittää, mikä tilanne ulkopuolella on ja mitä yöllä oikein tapahtui. Käytä katurottia, jos voit. Mitä useampi, sen parempi – sillä tavalla saamme mahdollisimman kattavan kuvan asioista. Maksa heille hovin kirstusta.” Kun jurnaalin suupielet kääntyivät aavistuksen alaspäin kirstun maininnasta, Ardis lisäsi: ”Äläkä pihistele. Muurien sisäpuolella tieto on tärkeämpää kuin maallinen omaisuus.”

Jurnaali kumarsi ja poistui.

Ardis ja Ciaran jäivät kahdestaan. Kaupungin vallanneen epäjärjestyksen etäiset äänet täyttivät Sinisen salin. Ne muistuttivat irvokkaasti juhlahumua.

Ciaran sanoi: ”Korjaa, jos olen väärässä, mutta enkö juuri hetki sitten kuullut sinun sanovan, ettet haikaile valtaistuimen perään?”

Ciaranin vihreissä silmissä paloi katse, joka muistutti Ardisia häiritsevästi poikansa oikeasta isästä. Hänen vatsaansa kouraisi. ”Ciaran –”

”Minä olen kuningas! Minä!” Poika ponkaisi pöydän äärestä. Hän mulkoili Ardisia julmistuneena. ”Saat minun vaikuttamaan kyvyttömältä typerykseltä!”

”Tornihuoneessa sanoit, että tarvitset apuani.”

”En kuitenkaan tarkoittanut tätä.” Ciaran seisahtui ja risti käsivartensa, kuten Connaililla oli tapana erimielisyyksissä. ”Odotin jotain hienovaraisempaa, mutta jakelet käskyjä kuin kantaisit valtasormusta peukalossasi.”

Ardis oli hetken vaiti. Oli totta, ettei hän ollut ajatellut loppuun asti, miltä hänen ottamansa valta tuntuisi aikuistuneesta Ciaranista. Hän oli nähnyt poikansa pulassa ja toiminut kuten kuka tahansa kunnon äiti. Vaan Ardis ei ollut kuka tahansa äiti, hän oli Merontesin kuninkaan äiti. Hän huokaisi. ”Olet oikeassa ja pyydän anteeksi. Saatoin toimia ajattelemattomasti, mutta meillä ei ole aikaa kähinöidä. Ellemme selvitä nopeasti, ketkä vastassamme ovat, ei kummallakaan meistä ole pian valtaa jakaa käskyjä.”

”Tiedän, että haluat auttaa”, Ciaran sanoi. ”Ja tiedän, että tarvitsen apua. Mutta voisitko olla hieman vähemmän... Jyräävä? Minusta tuntuu kuin olisin jälleen kymmenen.”

Ardis otti vaistomaisen askeleen lähemmäs poikaansa, mutta hillitsi itsensä eikä koskettanut Ciarania niin kuin olisi halunnut. ”Yritän olla hienotunteisempi jatkossa.”

Ciaran näytti rauhoittuvan. Hän veti syvään henkeä ja nyökkäsi. ”Lähetit väen huolehtimaan jo puolustuksesta, ruuasta ja tietojen keräämisestä. Mitäs me teemme?”

Ardis ei tuntenut iloa hymyillessään. Hän tunsi sisuskaluja vääntävää päättäväisyyttä. ”Me, poikakulta, selvitämme kuka tämä vallananastaja oikein kuvittelee olevansa ja miksi hän kokee oikeudekseen Merontesin valtaistuimen.”