Luku 1.

Sormus

 
 

Hinnalla millä hyvänsä.

Niin Skoemir Skadi Armund oli julistanut käskynjakosalissa kaartikunta edessään, ja noita sanoja hän mietiskeli nyt, kun varhainen aamu vaalensi sängynpuoleisen seinän Merontesin kuninkaan makuuhuoneessa.

Mutta hinta, jonka he olivat maksaneet, oli tuonut kovin vähän tuloksia. Pahalaiset – tai nahkapirut – kuten olentoja kaupungissa oli alettu nimittää, ilmestyivät joka yö. Aikaistetulla porttien sulkemisella ja tarkemmalla tulijoiden ja menijöiden syynäämisellä he olivat onnistuneet vähentämään kaupunkiin päässeiden viholaisten määrää, mutta osan niistä täytyi piiloutua päivän ajaksi kaupunginmuurien sisäpuolelle. Piileskelypaikkaa he eivät olleet kyenneet lukuisista yrityksistä huolimatta löytämään.

Kolme kaartilaista ja kaksi kaupunkilaista oli kuollut yhteenotoissa. Oli epävarmaa, olivatko he menehtyneet jahtiin liittyneen onnettomuuden seurauksena tai heikon terveytensä vuoksi ennemmin kuin varsinaisessa taistelussa nahkapiruja vastaan – kummatkin kaupunkilaisista nimittäin olivat olleet varsin kypsään ikään ehtineitä, ja kaartilaisten toverien selonteoissa oli ristiriitaisuuksia, jotka epäilyttivät Skoemiria. Selvää kuitenkin oli, ettei näin voinut jatkaa – kaupunki kärvisteli pelon kourissa, ihmiset pysyttelivät sisätiloissa tai jättivät kaupungin. Kaikenlainen kaupankäynti tavernoiden juottoloita lukuun ottamatta oli jäissä, eikä se tiennyt hyvää hovin kirstun kannalta.

Merontesin oli mahdoton rakentaa tulevaisuutta niin kauan, kun viholaisongelma pysyi.

Pahinta kaikessa, Skoemirin hallitsijuus oli jo joutunut arvostelun kohteeksi, vaikka nahkapirujen ensi-ilmaantumisesta oli kolme päivää. Lukuisista yrityksistä huolimatta he eivät olleet saaneet yhtäkään vangituksi – saati tapetuksi. Se tuntui Skoemirista uskomattomalta. Jos vain punaruutiaseet olisivat olleet yhä heillä...

Skoemir nousi sängystään ja tassutteli pitkässä yöpaidassaan kirjoituspöytänsä luokse. Hän istui puiseen tuoliin, joka oli takuuvarmasti aiheuttanut monelle kuningaspolvelle peruuttamattomia selkävaurioita, ja veti ylimmän laatikon auki. Paperinippujen, puolityhjien mustepullojen ja katkenneiden kynänterien joukossa kyyrötti puinen rasia, joka alun alkaen oli veistetty korttipakkaa varten. Skoemir poimi rasian käteensä ja raotti kantta, johon oli kaiverrettu köynnöskuvioita ja miekkoja. Hän katsoi hopeista sormusta, joka lepäsi muiden pienten muistoesineiden, kuten jokisimpukoiden täydellisten kuorten, erikoisen muotoisten tai -väristen kivien ja nahkasta punotun rannelenkin keskellä.

Eigon oli antanut sen hänelle. Durnassa, elonkorjuun kuukautena seitsemän vuotta sitten, hieman ennen kuin oli lähtenyt Merontesiin. Skoemir oli silloin ollut aloittamassa sotilasuraansa, johon oli aikaisempien vuosien aikana kouluttautunut, ja vaikka erossa olo oli tullut heille tutuksi jo niiden vuosien aikana, edessä häämötti paljon pidempi ajanjakso, jolloin he eivät näkisi toisiaan. Eigon oli halunnut sormusten muistuttavan heitä siitä, että vaikeimpinakin hetkinä he eivät olleet yksin – joku ajatteli heitä lämmöllä jossakin.

Skoemirin rintaa juimi hänen ajatellessaan, että nyt sormus olisi vain yksi muistoesine muiden joukossa. Hän olisi halunnut sen olevan paljon enemmän kuin kaiku menneisyydestä, lunastamattomaksi jäänyt lupaus. Oli kuitenkin turvallisinta pitää sormusta rasiassa kaiken merkityksettömän pikkutavaran parissa.

Skoemir olisi halunnut enemmän. Hän otti sormuksen, laittoi rasian takaisin pöytälaatikkoon ja pyöritti sormusta silmiensä edessä nähdäkseen sisäreunaan kaiverretut nimikirjaimet. Menetyksen aalto saavutti hänet. Pato murtui, ja Skoemir taipui kaksin kerroin. Hän haukkoi henkeä, mutta hengitys katkeili eivätkä kyyneleet suostuneet ehtymään. Eigon oli poissa. Hän oli jäänyt yksin.

Skoemir ei tiennyt, kauanko kyyhötti pöytänsä takana, mutta lopulta hän pyyhkäisi nenäänsä, kuivasi silmänsä ja suoristautui. Hopeasormus oli painanut syvän uurteen hänen kämmeneensä. Hän seurasi sormenpäällä punaista painaumaa ja tuli miettineeksi, mihin Eigonin sormus oli joutunut. Eigonin vainoharhaisuutta lähenevän varovaisuuden tuntien Skoemir arveli, ettei mies ollut kantanut sormusta mukanaan, vaan säilyttänyt sitä samaan tapaan kuin Skoemirkin. Kun oli käynyt selväksi, ettei Eigonin paluusta ollut toiveita, Feles Dahlinpoika oli hakenut poikansa tavarat kaartirakennukselta. Skoemirille nousi pakottava tarve käydä Eigonin tavarat läpi. Mutta siihen hän tarvitsi apua, sillä herättäisi epäsuotuisia kysymyksiä, jos itse kuningas lähtisi penkomaan kadonneen kaartinpäällikön omaisuutta.

Bronnhild Huilunsoittajalla ei kuitenkaan olisi sellaisia ongelmia.

Hetken mietittyään Skoemir pujotti sormuksen oikean kätensä etusormeen. Pää tuntui tukkoiselta itkemisen jäljiltä ja häntä janotti, mutta jollakin oudolla tavalla alituinen suru oli keventynyt hänen sisällään. Se ei ollut poistunut, mutta se oli siedettävämpi.

Skoemir nousi. Oli aika tarttua tätä päivää sarvista ja selättää se. Hän asteli pöydän luota kohti sänkynsä viereistä tuolia, jolle palvelija oli viikannut puhtaan vaatekerran, ja tarttui kävellessään yöpaitansa selkämykseen kiskoakseen sen päänsä yli. Hän oli päässyt toimessaan puoliväliin – kädet ylhäällä ja pää paidan uumenissa – kun hän tunsi kylmän terän painuvan iholleen vasemmanpuoleisten kylkiluiden alle.

”Älä liiku”, naisen ääni sanoi. ”Olen valmis käyttämään tätä.”