Luku 6.

Vaikeuksia ja vesiperä

 
 

Linn oli tyystin unohtanut, että vihasi ratsastamista ja että hevoset vihasivat häntä.

Kuninkaantalleilta hänelle annettu kimo ruuna käyttäytyi kuin Linn olisi henkilökohtaisesti ollut kuohitsemassa sitä pollen nuoruudenpäivinä. Ulisevista ja toisinaan jaloissa pyörivistä vainukoirista ruuna ei ihme kyllä välittänyt, mutta kaikki muu sitä tuntui pännivän.

”Oletkos nyt, kahjo persekavio!” Linn kiristi ohjia, kun ratsu vikuroi. Se oli päättänyt olla astumatta ohi oksasta, jonka tuuli oli lennättänyt tielle.

Edellä ratsastanut Skoemir Skadi Armund hidasti hevostaan ja vilkaisi taakseen. ”Luulin, että sanoit osaavasi ratsastaa.”

”Minä taas luulin, että Merontesissa osataan kasvattaa kunnollisia ratsuja”, Linn jupisi. Toistaiseksi sää suosi heidän etsintäretkeään, mutta idän suunnalta vyöryvä synkeä pilvirintama antoi Linnille hyvän käsityksen siitä, mikä heitä odotti. Hän halusi löytää Moharin pian, eikä ainoastaan siksi, että tämä saattoi olla heikossa kunnossa. Linn ei halunnut kastua.

Kimo hypähti äkillisesti, ja Linnin takana tulevan kaartilaisen ratsu sai melkein takakaviosta. ”Samperi, tämähän on kuin salamaniskun saanut.”

Nuori kaartilainen – jonka nimen Linn muisteli olevan Keir – oli tullut heidän mukaansa koiramieheksi. Mies rauhoitteli ratsuaan ja vilkaisi puiden lomassa kierteleviä hoidokkejaan. Koiria oli kolme, ja ne näyttivät Linnin silmiin samannäköisiltä: ruskean ja valkoisen kirjavia, täriseväjalkaisia, luppakorvaisia ja pitkäkuonoisia.

”Skoemir-herra, koirat ovat saaneet voimakkaan vainun”, Keir ilmoitti.

”Jo oli aikakin.” Linn piristyi.

He olivat suunnistaneet ensitöikseen metsämökille, sillä sieltä varmimmin löytyisi Moharin hajujälki koirien seurattavaksi. Autio mökki kyyhötti surkean ja hylätyn näköisenä, ja kun Linn oli mennyt sisään tarkistamaan, ettei Mohari ollut jättänyt heille viestiä – tai vielä parempaa, ollut siellä – hänet oli täyttänyt haikeus. Hetkeksi hänen ajatuksensa olivat kulkeutuneet Danteen. Siihen, missä veli mahtoi olla; oliko tämä löytänyt Ardisin. Danten pyyntö etsiä Eloisin henki oli kieltämättä omalaatuinen lahja, jolla kertoa tunteistaan. Linn saattoi vain toivoa, että ellei Ardisia viehättäisi moinen kalmanhajuinen kosiskelu, viimeistään uutiset Fewrynnin kyseenalaisesta käytöksestä ja tytön aiheuttamista ongelmista houkuttaisivat naisen lähtemään Danten mukaan.

Korvia vihlova ulina kajahti metsiköstä. Kimolta karkasi pärskähdys, joka roiskutti kuolaa ympäriinsä. Se jauhoi kuolaimiaan ja tanssahteli aloillaan. Linn puristi hevosen kylkiä reisillään yrittäen pysyä satulassa. Ohjia pitelevien käsien rystyset paistoivat valkoisina.

Keir ravasi Linnin ohi seuratakseen koirajoukkoa, mutta Skoemir pidätti ratsuaan. ”Pärjäätkö?” mies kysyi.

Vaikka Linnin teki mieli tiuskaista jotakin purevaa, hän tyytyi kirskuttamaan hampaitaan. ”Senkun menet. Seuraan kyllä.”

Skoemir käänsi hevosensa ja lähti Keirin perään.

Linnin lihaksia kiristänyt jännitys hellitti, kun hän jäi yksin. Ruuna aisti muutoksen ja suostui kuuntelemaan naisen kirosanoilla ja hellästi lausutuilla uhkauksilla toteutettua maanittelua. Kun he vihdoin pääsivät kauhistuttavan oksankarahkan ohi, Linn kannusti ruunan suuntaan, johon toiset olivat menneet. Tie kiersi koirien ääniä kohti. Vanhojen tammien takana oikealla erottui liikettä. Linn ohjasi hevosensa metsään sopivan kohdan tullen.

”Käänny nyt, homekorva.”

Kimo arasteli lähelle kurottelevia puun oksia, jotka kannattelivat vihreitä terhoja. Linn löysäsi uskaliaasti ohjia ja elikko suostui askeltamaan metsään kaula pitkänä. ”Kävellen olisin jo perillä”, Linn mutisi. Kesän mittaan metsän tuoksu oli kypsynyt kukkivasta marjaiseksi.

Eläimen rääkäisy viilsi ilmaa. Kimo säpsähti, korskahti ja Linn tarrautui satulanuppiin. Ratsu pysyi kuitenkin paikoillaan. Linn tajusi koirien liittyvän ääneen vasta, kun pelokas louskutus alkoi ja miehen huuto kantautui siimeksestä. Puunrungot ja taimien vehreät lehdet peittivät näkyvyyden. Linn laskeutui ratsailta, sitoi maata kavioillaan kuopivan ruunan tukevalla solmulla paksuun tammenoksaan ja lähti rämpimään ääniä kohti.

Toinen koira ulahti. Joku huusi, mutta Linn ei saanut selvää sanoista. Hän pisti juoksuksi.

Kalpea Skoemir kääntyi hevosensa vierestä kuullessaan Linnin lähestyvän. Vallananastajan ratsun korvat kääntyilivät ja sieraimet helottivat punaisina. Se oli hermostunut, mutta luotti ratsastajaansa tarpeeksi ollakseen vikuroimatta.

”Mitä kävi?” Linn puuskutti. Hän silmäili näkymää edessään ja yritti kursia kokoon järkeenkäyvää kuvaa tapahtumista. Korkea jäkälän täplittämä kallio kohosi jalavantaimien keskellä suurten tammien varjossa. Varvikossa näkyi karvatuppoja ja verta. Keiriä hevosineen ei näkynyt.

”Koirat kadottivat jäljen”, Skoemir sanoi. ”Sitten jokin iski niihin.”

”Iski? Jokin?”

”Yhtenä hetkenä ne olivat tässä, toisena ne olivat poissa. Napattiin. Yksi kerrallaan.”

”Entä Keir?”

Skoemir näytti pahoinvoivalta. Mies osoitti kallion suuntaan. ”Hän meni koiriensa perään ja...” mies nielaisi. ”Sitten ei mitään. Hän katosi näkyvistä, eikä vastannut huutoihini.”

Linn tuijotti miestä. ”Etkö aio mennä katsomaan?”

Skoemir laski katseensa. ”Minä en... Se ei...”

”Siinäpä meillä sankarikuningas”, Linn totesi ja astui Skoemirin ohitse. Hän harppasi karvojen ja veren yli ja lähti kohti kalliota.

Hän pysähtyi kesken askeleen, kun näki mättäiden takaa lipuvan hengen. Läpikuultavan ja värjyvän. Herättyään Oranorin palatsissa muutama kuunkierto aiemmin Linn oli joutunut opettelemaan uudenlaista elämää kuolleiden sielujen kanssa. Mustan mahdin vankeuden jälkeen se ei ollut niin kamalaa kuin olisi voinut kuvitella. Suurin osa Linnin näkemistä hengistä oli eksyksissä. Ne olivat harmittomia ja välteltävissä, jos harjoitteli katsomaan ohi tai läpi, ei suoraan kohti. Ihan kaikkea Linn ei ollut kirouksena pitämästään kyvystä kertonut, ei Maatratille eikä edes Dantelle. Hän ei ollut kertonut, että jotkut hengistä olivat erilaisia kuin toiset: ilkeämielisiä, yhteyttä etsiviä ja kostonhaluisia. Tämä henki kuului jälkimmäisiin. Se oli sama pahantahtoinen olento, johon hän oli törmännyt Fewrynnin kanssa paria päivää aiemmin.

”Hitto vie.”

”Mitä?” Skoemir tivasi. ”Mitä siellä näkyy?”

”Ongelmia.” Linn alkoi peruuttaa. ”Takaisin tielle. Nyt heti!”

”Mutta –”

”Heti!” Linn juoksi. Hän ei jäänyt katsomaan, seurasiko Skadi Armund perässä. Ryskeestä päätellen mies noudatti käskyä.

 
 

”Mitä sinä oikein näit?”

He olivat turvassa, ainakin toistaiseksi. Hevoset olivat hidastaneet laukasta käyntiin ja Merontesin linna pilkisti puiden latvusten takaa. Linnin jalat tärisivät yhä, vaikka hän istui satulassa. Hän vilkuili takana kiemurtavaa tietä, mutta henkeä ei näkynyt. Ehkä sillä oli rajoitettu havaintokyky, eikä tietyn matkan päässä olevat elävät näkyneet sille.

Linn empi, mitä kertoa Skoemirille. Tässä vaiheessa totuus saattoi olla paras vaihtoehto. Se voisi kohottaa takapajuisen keskimanterelaisen osoittaman kunnioituksen ihan uudelle tasolle. Pelkokin oli kunnioitusta, sen Linn hyvin tiesi. ”Minulle on kehittynyt kyky nähdä henkiä. Kuolleiden sieluja.”

Skoemirin kulmakarvat nousivat. ”Siitäkö tuolla metsässä oli kyse? Pakenimmeko kuolleen henkeä?”

Linn nyökkäsi.

”Miten se...?” Skoemir etsi sanoja. ”En ymmärrä. Mistä se tuli? Mitä se halusi? Tappoiko se Keirin?”

”En tiedä muuta kuin että se oli hemmetin pahanilkinen ja että se on tullut toismaailmasta saman portin kautta kuin kaorit.” Linn jäysti alahuultaan. ”On ehkä turvallista olettaa, että kaartilainen on kuollut.”

”Mitä me voimme tehdä? Kai se on mahdollista hävittää jotenkin, ettei tämä tapahdu uudelleen?”

Ensimmäiset sadepisarat alkoivat putoilla. Linn nosti katseensa pilvien pimentämälle taivaalle ja veti sateentuoksua syvälle keuhkoihinsa. ”Kunpa tietäisinkin, Skadi Armund. Kunpa tietäisin.”

Linn toivoi, että tietäisi myös mitä sanoa Fewrynnille. He eivät olleet löytäneet Moharia. Koirat olivat johdattaneet heidät kallion luo, mutta olivatko he päässeet jo lähelle Moharia vai oliko toismaailmasta tullut henki iskenyt kesken matkan? Oliko Mohari kohdannut hengen?

Toivottavasti hajunyyttien kylväminen ei ollut kohdannut saman suuruusluokan vastoinkäymisiä.

Kaupungin portinvartijan uutiset hälvensivät Linnin huolet. Moharin tuntomerkkeihin sopiva mies oli saapunut Merontesiin erään pariskunnan auttamana – hän oli heikossa kunnossa, mutta elossa.