He ovat harjoitelleet koko viikon Dieteriä. Mikään ei asetu kohdalleen. Aurelialla on kivipesty farkkutakki ja hiutuneenpunainen paita. Hän on Dieter, jonka pitkään maan alla kehitelty, suuri ja taatusti naiivi suunnitelma vallankumouksesta sulaa käsiin yhden tiedotustilaisuuden myötä: hapuileva tiedottaja Schabowski tulkitsee asiat väärin ja sanoo että kansalaisten uudet matkustusmääräykset astuvat voimaan välittömästi, ja samalla sekunnilla Dieterin kaikki aikeet valuvat tyhjiin. Tämä meni väärin, Dieter ajattelee. Kaikki tapahtui vahingossa eikä Dieter saanut olla sankari eikä uhri. Hän oli ja on sivustakatsoja, ja hän haluaisi räjäyttää tämän väärän vapauden, tuhota sen.
Aurelia istuu sohvalla joka on kannettu keskelle näyttämöä. Olisi aloitettava. Olisi saatava kiinni jostakin, edes lauseen kulmasta, asennosta. Mistä tahansa.
– Ajattele Dieterin alakuloa, ohjaaja sanoo Aurelialle. – Dieter näkee ihmiset jotka tulevat ja menevät, idästä länteen ja lännestä itään ja hän vihaa kaikkea. Ajattele miten Dieterin pettyy. Valtio lakkaa olemasta hänen silmiensä edessä, nyt, nyt, nyt, eikä Dieter kykene tuntemaan muuta kuin raivoa. Dieterin polttoainetta on väkivallalla ja hajottamisella fantasiointi, mistä voi rakentaa minkä tahansa ideologian, ja kun muutos sitten tapahtuu aivan toisella tavoin kuin Dieter oletti, hän lyyhistyy.
Aurelia istuu sohvalla kun muut näyttelijät kävelevät ohjaajan määräyksestä edestakaisin, sisään ja ulos portista, jota ei vielä ole, sillä päätöstä lavastuksesta ei ole vielä tehty, portista jonka näyttelijät saavat kuvitella ja jonka läpi he saavat kanniskella päähänpistosta tehtyjä hankintojaan.
Tekla istuutuu sohvalle Aurelian eli Dieterin viereen.
Aurelia katsoo Teklaa. Hän näkee yhtäkkiä Teklassa herkkyyttä, haurautta. Teklan alttius yllättää hänet. Sekunnin ajan hän ajattelee että juuri heidän pitäisi viettää elämänsä yhdessä: aurinkoisia aamuja ja helposti esiin kumpuavaa naurua ja muumimukimenetelmällä alkunsa saaneita suloisia lapsia. Näyttelijäntyö on täynnä näitä pieniä ihmeitä, ohikiitäviä sekunteja joissa mahdolliset elämät avautuvat nopeasti vaihdetuissa katseissa, joiden ainoa tarkoitus on virittää illuusio kohdalleen ja kutsua katsoja uskomaan: nämä kaksi, vain he. Miksi tämä asia toisaalta koskisi vain näyttelijöitä ja teatterin illuusiota? Ehkä itse ihmiselämä on näistä ohimenevistä hetkistä painava. Silti on valittava ne muutamat, mieluiten vain yksi, jonka kanssa jakaa nahkeat aamut ja sanomalehti sekä suun bakteerikanta.
– Suudelkaa, ohjaaja sanoo äkkiä.
– O ja k, eipä sitten muuta kuin hommiin, Tekla sanoo ja asettuu hajareisin Aurelian päälle. Hän katsoo lempeästi Aureliaa silmiin. Tietenkin he ovat suudelleet ennenkin. Sekä lavalla että televisiossa että juhlissa tequilanjuontikilpailun jälkeen.
– Nänni suuhun vaan, Tekla kuiskaa Aurelian korvaan.
Joissakin naistenlehtikuvauksissa viime vuonna valokuvaaja pyysi heitä tällä lauseella halaamaan toisiaan, tulemaan yhä lähemmäksi, eivätkä he saaneet naurua loppumaan.
Jostain etäältä Aurelia kuulee ohjaajan kohtausta luonnostelevan äänen:
– Dieterin tyttöystävä palaa muurijuhlista kellariin hakemaan Dieteriä. Dieter ei halua lähteä. Tyttö suostuttelee, maanittelee. Tyttö hoitelee Dieterin, ja Dieter tajuaa juuri ennen sinkoutumistaan orgasmin voimasta kaukaisuuteen että hänen on toteutettava aivan toisenlainen suunnitelma kuin alun perin aikoi, synkkä, kolkko, lopullinen. Vallankumous näyttää toteutuneen ilman suurta uhrilukua, mikä on Dieterin mielestä käsittämätöntä ja miltei anteeksiantamatonta, sillä Dieter halusi olla kumouksen kaunein uhri, näyttävä, ensimmäinen, paras. Teloittajia ei ole näköpiirissä, ja siksipä Dieter päättää itse olla se, joka ampuu. Hän menee tyttöystävänsä kanssa vanhempiensa kotiin, ottaa kaapista haulikon, lataa sen, ja he kävelevät käsi kädessä rajanylityspaikalle jossa juhlat ovat edelleen meneillään. Muurin laella Dieter alkaa ampua holtittomasti, sillä hän ei voi hyväksyä että yhdenkään vapauden hinta olisi niin halpa ettei kukaan joudu sen vuoksi kuolemaan. Ja tietenkin: ensimmäisenä Dieter ampuu tyttöystävänsä joka seisoo hänen vierellään hyväuskoisena, poikaystäväänsä palvoen…
– Vittu mitä paskaa nyt oikeasti! Tekla karjaisee ja vetäytyy irti Aureliasta, pomppaa pystyyn. – Vittu näitä uhrihuoran rooleja! Jos täällä jokin räjähtää Dieterin kullin ohella niin voisiko tämä tyttö vaikka olla se joka käyttelee dynamiittia. Vähän erilainen blow job! Jotain ryhtiä näihin naishahmoihin!
Ohjaaja seisoo kädet puuskassa ja näyttää pelkästään vittuuntuneelta.
– Totta. Tämä ei toimi, ohjaaja sanoo. – Jotakin muuta.
Aurelia näkee lavastajan seisovan sivummalla ja katselevan heitä. Hän näyttää tuumailevalta. Kuin lupsakka versio Rodinin Ajattelijasta.
– Miksi kaikkien pitää ylipäänsä kuolla? Tekla kysyy. – Entä jos kumpikaan näistä ei kuolisi?
Ville puuttuu puheeseen:
– Jos niiden loppukuva olisikin vain se, että ne istuisivat sohvalla. Ne yrittäisivät keksiä nimeä tunteelleen ja olotilalleen eivätkä ne keksisi. Niistä ei tuntuisi miltään. Pelkkää tyhjää huminaa.
Ohjaaja näyttää ensimmäistä kertaa kuuntelevan Villeä, joka jatkaa:
– Dieterin kautta voisi määritellä vapauden toisesta näkökulmasta. Mehän olemme kaiken aikaa ikään kuin hyväksyneet että tutkimme vapautta nimenomaan vapautena jostakin eikä vapautena johonkin.
Ville takeltelee hiukan saapuessaan hämillisenä ajatuksensa huippukohtaan. Kerrankin Ville on tosissaan, ja vakavuus saa hänet yhtäkkiä ujostelemaan itseään:
– Jos Dieterille ja hänen tyttöystävälleen vaikka suorastaan tarjoiltaisiin vapaus. Se ei olisikaan mikään fanfaari, ei sinnepäinkään, vaan jonkinlainen monimutkainen kaavake, ja heidän pitäisi heti alkaa vimmaisesti tehdä päätöksiä. He tajuaisivat, ettei ole mitään muuta valtiota kuin he itse. He päättäisivät, pelkästään he. He olisivat kansa, ja heitä alkaisi heti itkettää ja he menisivät hyperventilaatioon. Sitten tulisi joku joka sanoisi hoitavansa paniikkikohtauksen jos vain vakuutus olisi kunnossa. Ja he itkisivät ja huutaisivat mutta kukaan ei päästäisi heitä valitsemisen ja päätöksenteon ikeestä.
Lavastaja liittyy keskusteluun:
– Tämän saa kyllä heti osaksi näyttämökuvaa, Wir sind das Volk ja kaikki, että sikäli oivallinen pohdinta.
– Hyvä, ohjaaja sanoo, – ihan hyvä ajatus, kehitellään sitä palaverissa myöhemmin. Mutta nyt yritetään ensin tavoittaa Dieterin ääni. Tekla, tule vaikka kokonaan pois näyttämöltä. Dieter istuu sohvalla yksin. No niin. Aurelia. Keskity. Ajattele Dieterin ajatuksia. Sano ääneen mitä Dieter ajattelee. Aloita koska tahansa, voit aloittaa kun sinusta tuntuu siltä.
– Ok.
Aurelia karistaa itsensä ulos itsestään muutamalla syvällä hengenvedolla. Hän sulkee silmänsä, hengittää, sisään ulos, sisään, ulos.
Nyt hän on valmis. Jokin lause, mikä tahansa Dieterin lause. Nyt. Nyt. Nyt.
On aivan hiljaista. Kaikki odottavat. Aurelia kuulee – tai ehkä pikemminkin aistii – päänsä sisällä eräänlaisen napautuksen kuin jousella viulunkieleen, ja Aurelia tuntee tulevansa heitetyksi itsensä ympäri. Ikään kuin hän nukahtaisi hetkeksi ja herääminen olisi kiepautus, vatsanpohjatuntemus yhtä aikaa jouseen liittyvän kuuloharhan kanssa.
Ja nyt Aurelia alkaa puhua.
Ääni joka Aureliasta purkautuu ei kuulosta lainkaan Dieteriltä. Hän miltei pyörtyy, mutta samaan aikaan hän kuulee miten hän alkaa lausua sanoja joita ei tiennyt itsessään olevan. Kuka hänessä nyt puhuu? Kuka tämä on joka nyt alkaa kertoa aivan toista tarinaa, holtittomasti, aivan eri äänellä?
Muistatko miten Anke opetti meille ruutuhyppelyä. Minä olen hypellyt siitä saakka, kaiken aikaa, kaikkialle. Länttä ja itää, sitä me leikimme silloin, sinä päivänä.
Jostain kaukaa kantautuu ohjaajan ääni. Mitä nyt helvettiä, joku kysyy, ehkä Aslak, mitä lässytystä tämä on olevinaan. Ohjaaja kutsuu Aureliaa nimeltä. Aureliaa kuulee kyllä mutta hänen on jatkettava. Hänessä jatketaan:
Ole sinä Eurooppa, ole yhtä vanha kuin vapaa Eurooppa, mutta minä olen maailma, olen maailma ennen meidän aikaamme ja olen maailma toisaalla, olen kaikki ajat ja kaikki paikat eikä se ole ollenkaan vaikeaa. Uskotko?
Nyt Aurelia tuntee lyyhistyvänsä, lyyhistyy. Ehkä hän on sairastumassa. Hän on ennenkin kuumeessa ollessaan houraillut. Kerran kouluaikoina hän sairastui munuaistulehdukseen eikä tajunnut tilanteen vakavuutta ennen kuin horkka riuhtaisi hänet ulos itsestään ja hän heräsi vasta ambulanssissa matkalla sairaalaan.
Aurelia istuutuu lattialle sohvan eteen. Hän lepuuttaa tässä hiukan. Hänellä on jonkinlainen kohtaus, ja se on inhimillistä. Hän on tehnyt paljon töitä.
– Hyvä on, ohjaaja sanoo rauhallisella, miltei lempeällä äänellä. – Tämä ei nyt toimi. Jätetään koko Dieter hetkeksi. Pidetään tauko. Tai lopetetaan tältä päivältä. Menkää kaikki vaikka baariin. Tai mennään yhdessä.
Sitten ohjaaja astelee Aurelian luokse ja koskettaa häntä kevyesti hartiasta.
– Oletko kunnossa?
Aurelia nyökkää, mutisee jotakin vuorosanojen sekoittamisesta. Aivan toinen näytelmä, toinen kertomus, hän kuulee sanovansa. Ohjaaja myöntyy hänen selitykseensä, ei kysy enempää.
Aurelia nousee ylös, seisoo hetken huterana ennen kuin uskaltaa ottaa askelia. Pois näyttämöltä, hän ajattelee, katseilta piiloon. Vakuuttelevia nyökkäyksiä Teklalle ja Pirittalle ja muille jotka tulevat kysymään voiko hän hyvin.
Päästyään pukuhuoneeseensa Aurelia sulkee oven perässään, nojaa oveen, antaa hengityksensä tasaantua ja ajattelee lohtuajatuksiaan, ohutta ihoaan joka juuri ja juuri erottaa hänet todellisuudesta.
Illalla Aurelialla on yhä hankala olo. Ikään kuin hänessä sirittäisi. Kuin tuhatpäinen armeija jonkinlaisia kaameita sirkkoja levittelisi siipiään hänen sisällään. Minne paeta tätä oloa?
Kotiin, turvaan. Eteisen lohdullinen hiljaisuus, olohuoneen ikkunaverhojen tuttuus. Aurelia keittää ruispuuroa, hauduttaa sen kattilassa pehmeäksi ja laittaa keskelle voisilmän.
Hän syö, hengittelee, oleilee. Mutta siritys ei lakkaa. Hirvittävä siritys. Sietämätön.
Aurelia kutsuu Niklaksen kylään. Ok, Niklas vastaa miltei heti.
Niklaksella menee puoli tuntia, ei kauemmin. Niklas riisuu takkinsa ja Aurelia ahmii tuttua näkyä, kädenliike, miten se voikaan olla täsmälleen sama joka kerta. Aurelia ihailee sekunnin sadasosan Niklaksen jalkoja, niistä Aurelia piti silloin, ensimmäisenä iltana, ja pitää niistä yhä. Aurelia ajattelee huolimattoman mutta täsmällisen ajatuksen, jonka sisältö on suurin piirtein tämä: hänen sinuutensa saa minut sijoilleni.
Aurelia päästää putoamaan kaikki ne lauseet joilla häntä ja hänen ruumiinosiaan on kuvailtu teatterikritiikeissä ja netin keskustelupalstoilla, kaikki säälimättömät määritelmät. Kliseiset maneerit, liian tyylitellyt äänenpanot, tyypillinen huokaus ja toinenkin, hohtamaton aura, jumiutunut kehoilmaisu, mitä muuta hänestä onkaan sanottu? Liian suurieleisin vedoin luonnosteltu roolityö, aika ajoin teennäinen ja turhan mahtipontinen ilmeistö, sumuinen presenssi, oudon hakkaava replikointi, käsittämätön taikuruutta hipova taituruus, houdinimaisuus.
Houdinimaisuus, sen sanoi Niklas kerran. Houdiniriita jäi heidän suurimmaksi riidakseen. Aurelia suri viikkokausia tätä määritelmää, koska hän tajusi, että hänessä todella oli jotakin taikurimaista, niin hyvässä kuin pahassakin. Myöhemmin hän käytti taikurisyytöstä eräässä monologissaan improvisaatiofestivaaleilla. Juhlissa, esityksen jälkeen Aurelia näki Niklaksen katselevan itseään. Hän oli ystävien ympäröimä, kaikki oli kevyttä, hän oli onnistunut satumaisesti, mutta kun Niklas vilkaisi häntä, hän näki että tämä oli tehnyt hänestä uuden arvion. Olla niin lähellä, kuulla yöstä toiseen toisen unihengitys, hengittää rakastelusta toiseen samaa ilmaa ja sitten nähdä yhdessä vilkaisussa toisen katseessa itsestään täysin uusi määritelmä, piinallisen tarkka ja totuudenmukainen. Vilkaisu oli salamannopeasti ohi. Niklas tilasi tuopin ja tuli Aurelian luokse, siveli Aureliaa selästä.
Kotimatkalla aamuyöstä Niklas puristi Aurelian kättä kädessään ja sanoi, ikään kuin mietiskellen, että ehkä joskus, jos he pysyisivät yhdessä, tulisi aika, jolloin he olisivat vain he, eivätkä kuulisi toisilleen sanomiaan lauseita koskaan osana esitystä. Niklaksen haave ja tavoite elämässä oli tulla ihmiseksi joka elää välittämättä teoksesta, sillä teosta ei ole, ei ennen kuolemaa. Elämä on sitä että elää toisille, toisista, Niklas jatkoi, eikä käytä mitään materiaalina, tai jos käyttääkin, ei ainakaan nimitä sitä taiteeksi, sillä se on pelkkää kunnianhimoa eli halua tulla nostetuksi jalustalle, eli halua muuttua kuvaksi. Mitä lähemmäksi analyysinsa yhteenvetoa Niklas tuli, sitä lempeämmäksi kävi hänen äänensä, mutta sitä tiukemmin hän Aurelian kättä puristi. Ja oli keväinen yö, omenankukkien puhkeamisen yö, autereisen taivaan yö, mutta Aurelia tunsi vain surua, suru oli Mariaanien hauta, johon Aurelia upposi, sillä hän tajusi että se mitä hän nimitti taiteeksi olikin ehkä halua muuttua kuvaksi, mikä puolestaan on eräällä tavalla halua kuolla, ja miten halu kuolla voisi koskaan olla yhteen sovitettavissa minkään onnellisuuspyrkimyksen kanssa, elämänrakkauden kanssa? Toinen Aurelian ajatus oli vielä surullisempi: läheisyys tekee lopulta intiimiyden mahdottomaksi. Mitä lähemmäksi toisen päästää, sen kipeämmin kaipaa etäämmäs, hän ajatteli, ja pohti, ovatko kaikki rakkaudet kaiken aikaa tällaisia.
Se toukokuuriita oli houdiniriidan jatko-osa.
Usein he rakastelivat riitojen jälkeen. Aurelia ehdotti melkein aina jotakin heidän leikeistään, heillä oli niitä monia. Yhdessä Aurelian suosikeista hän oli Freddie Mercury joka poimi newyorkilaiselta homoklubilta mukaansa uuden rakastajan. Niklas piti tästä leikistä yhtä paljon kuin Aurelia. Joskus he jopa menivät baariin, Aurelia oli sukinut tukkansa taakse ja laittanut päällensä hihattoman paidan ja farkut. Hän antoi hetken aikaa muiden miesten flirttailla Niklaksen kanssa, kunnes tuli ja suuteli. Muut baarin miehet joko pitivät häntä poikana tai eivät, sillä ei ollut väliä, sillä Niklakselle hän oli nuori Freddie. He menivät kotiin, Niklas kuiskasi että hommiin olisi käytävä nopeasti sillä hänen tyttöystävänsä saattaisi tulla minä hetkenä hyvänsä. Ja niinpä he riisuivat toisensa ja Niklas kävi sängylle makaamaan. Aurelia kosketteli Niklasta Freddienä, hänellä oli Freddien pitkät sormet ja karheat kädet, ja kun hän suuteli tämän vieraan pojan alavatsaa, hänellä oli Freddien huulet. Sitten Aurelia valjasti itsensä – heillä oli näitä leikkejä varten oma lelunsa – ja poika kääntyi vatsalleen ja antoi Freddien naida itseään.
Nyt Niklas istuu Aurelian keittiön pöydän ääressä, kysyy teatteriharjoituksista, ohjaajasta, ei näytä mustasukkaiselta kun Aurelia sanoo: no kyllähän hän on omanlaisensa nero.
Niklas hymähtää:
– Aika vanhakantaista. Miesnero ja niin edelleen.
– Mutta olisihan hän nero naisenakin, Aurelia kuulee sanovansa.
– Olisiko?
Heidän koko historiansa leijailee tässä, heidän välillään. Niklas vääntelehtii hiukan, ikään kuin olisi pitkästynyt.
Aurelia tarjoutuu keittämään Niklakselle kaakaota, hän voi lämmittää maidon liedellä ja sekoittaa joukkoon tummia suklaapaloja; hän muistaa kyllä että se on Niklaksen suosikki. Aurelia ehdottaa viskilorausta kaakaon joukkoon, ja Niklas nyökkää vaisusti, katsoo ulos ikkunasta, nostaa käsivartensa venytykseen.
He juovat viskikaakaonsa, puhuvat niitä näitä. Aurelia tuntee pöydän ääressä Niklasta vastapäätä istuessaan miten siritys hänen sisällään yltyy. Sietämättömät sirkat! Niklaksen läsnäolo ei vaimenna niitä vaan pikemminkin yllyttää. Itse asiassa Aurelia on kiihottunut. Aurelialla on olo kuin hän saattaisi kohta räjähtää. On miltei todennäköistä, että jos hänen on pidäteltävä itseään, hän räjähtää kappaleiksi, ihorepaleiksi ympäri kauniin kotinsa valkoisia seiniä. Hän ehdottaa Niklakselle toista viskipaukkua, tällä kertaa lasista, ja Niklas hymähtää, sanoo mikäpä ettei.
He kilauttavat lasit yhteen, kulauttavat juoman kuin se olisi teetä. Niklas kysyy muistaako Aurelia miten he aivan ensimmäisinä kertoina tarvitsivat rohkaisuryypyt ennen hommiin ryhtymistä, miten Aurelia vaati saada olla kännissä jos aikoi levittää jalkansa ja antaa Niklaksen nuolla klitoristaan.
Klitoris. Muuta ei tarvita ja Aurelia nousee, menee Niklaksen luo, istuu tämän syliin. Outo voima Aureliassa ottaa ohjat. Se on nyt hivenen eri kuin kaikentietävä olo, jonka vallassa Aurelia näki ja kuuli Teklan ja Sarankin ajatukset kahvilassa. Tämä olo on samaa sukua mutta nyt se kanavoituu haluksi.
Aurelia tietää, että se josta Niklas ei saa tarpeekseen on jotakin muuta kuin hän itse. Niklas himoitsee tätä säihkettä, joka läikähtelee Aureliasta yli. Nyt heidän vaatteensa ovat jo lattialla. He eivät ehdi makuuhuoneeseen, vaan tekevät kaiken sohvalla. Niklas ei tietenkään osaa ajatella että Aureliassa on jotakin ylimääräistä. Hän ajattelee vain: parasta seksiä ikinä. Niklas on jo Aureliassa, syvällä, syvällä, ja näkee halunsa läpi miten kummallinen hohkaava energia viitoittaa hänelle tien, polun jonkinlaisen siimeksen keskelle. Seuraavien minuuttien aikana Niklas näkee itsensä selkeytettynä ja eriytettynä. Myös Aurelia kykenee tarkastelemaan Niklasta, jos ylipäänsä tahtoo kaiken tämän keskellä ajatella.
Hellyys tuossa, ja tuossa viisaus. Ja tässä väreilee Niklaksen kärsivällisyys. Tuossa on hänen riippuvuutensa kuin rihmasto, ja tässä kyky kiintyä ihmisiin kuten myös kyky päästää irti kun kivut käyvät sietämättömiksi. Tuolla, syvimmällä siimeksessä, on Niklaksen kipein muisto, se että häntä kiusattiin alakoulussa vuosikausia. Kaksi poikaa, melko samanlaista kuin hän itse, vain päätti yhtenä tammikuun päivänä vuonna 1999 että Niklas oli ääliömäisintä mitä he tiesivät, ja piina alkoi. Niklas kehitteli itselleen erilaisia roolihahmoja selvitäkseen niistä vuosista, ja yksi niistä hahmoista, menestyksekkäin, naurattaa tätä nykyä miljoonaa ihmistä televisiossa joka lauantai. Mutta olisi voinut hyvin käydä myös toisin, niin että Niklas olisi keksinyt toisenlaisen hahmon, vaikkapa sellaisen joka haluaisi tehdä jotakin yltiöpäistä, näyttää voimansa, voittaa henkensä uhallakin.
Kaiken tämän voihkeen keskellä jokin pyytää Aureliaa tarkastelemaan Niklaksen olemusta. Uho ja viattomuus, pelko jonka takaa pyrkii esiin voitontahto, jonka senkin takaa vielä ilmenee jotakin uutta, äkkinäistä, miltei innostavaa mutta silti jyrkkää.
Aurelian tekisi mieli sanoa VMP: ei minkäänlaista kontemplaatiota nyt! Aurelia haluaa vain räjähtää, ja nyt hän räjähtääkin.