Punainen kenkä, punainen kenkä. Pidän sen koko ajan mielessäni, mutta sitä ennen on niin paljon sellaista mitä ei voi ohittaa.
Ennen kuin lähdimme Berliiniin, Theo halusi esitellä minulle perheensä. Oli toukokuun viimeinen ilta, ja me ajoimme raitiovaunulla Eiraan Huvilakadulle.
Kun kävelimme halki Kapteeninpuistikon kohti pastellinsävyisiä taloja, Theo vihellellen ja minä jännittyneenä uudessa kesämekossani, kysyin kuinka kauan hänen perheensä oli asunut näillä kulmilla. Theo virnisti huolettomana. Aina, kai, hän vastasi. Hän osoitti taloa jossa asui hänen vanha isoäitinsä ja toista jossa asui hänen serkkujaan, sanoi sarkastisesti: klaani levittää lonkeronsa kaikkialle. Hän vilkaisi minua ja näytti yhtäkkiä ujolta, ikään kuin olisi kysynyt hyväksyntääni. Tajusin, miksei hän ollut maininnut perheestään mitään muuta kuin että hänen isänsä oli kirurgi kolmannessa polvessa ja äitinsä elämäntaiteilija jolla oli kaksi tutkintoa muttei kärsivällisyyttä olla palkkatyössä ja että sisar opiskeli arkkitehtuuria Otaniemessä ja pikkuveli oli vielä yläasteella: hän kainosteli perheensä varakkuutta, sillä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa, piireissä joissa me olimme tutustuneet, visio oli valuuttaa ja sukupääoma rasite.
Theo johdatti minut sisään takorautaisesta portista jonka avasi omalla avaimellaan ja vei rappukäytävään. Kuin olisi astunut kirkkoon: valo hohkasi ylhäältä mosaiikki-ikkunoista ja heitti seinille spektrejä. Nousimme kolme kerrosta.
Vaikka Theolla oli avain, hän soitti ovikelloa. Oven avasi hänen pikkuveljensä, jota kaikki kutsuivat nimellä Puppe. Hän katsahti meitä ja kääntyi kannoillaan sanomatta sanaakaan.
Muut perheenjäsenet pelmahtivat esiin kuka mistäkin valtavan lukaalin kolkasta, isä työhuoneestaan, äiti ”ateljeestaan” eli suuresta merinäköalasalista, ja Kaisa keittiöstä missä oli valmistamassa meille seljankukkajuomaa.
Kaisa oli yhtä tyylikäs kuin oli neuroottinen, ja hänellä näytti alati olevan meneillään oma salainen huvinäytelmänsä. Hän oli älykäs kuin shakkimestari, mutta hänestä sai vaikutelman, että hän halusi piilotella sitä ja leikkiä mieluummin muilla ominaisuuksillaan. Hänellä oli tolkuttoman epämuodikkaat silmälasit, jotka olivat jonkinlainen hänelle itselleen ja kaikille asiaan vihkiytyneille suunnattu sisäpiirivitsi, ja mitä ihanin nauru ja hurmaava tapa katsoa hiukan yläviistoon samalla kun hymyili ja pohti seuraavaa repliikkiään. Hän oli nainen joka särkee sydämiä vain kävelemällä eteiseen ja avaamalla oven lähteäkseen.
Theon isä oli kuin ikääntynyt prinssi maanpaossa. Hän seisahtui heidän suuren kotinsa tarkanhuolettomasti sisustetun hallin keskelle – kultapalmuja, kaksi rottinkituolia, persialainen matto ja notkuva kirjahylly – ja pani kätensä puuskaan, hymyili ja tarkasteli minua keinuen edestakaisin jalkapohjiensa varassa. Rakkaus on se mikä pitää auringon ja muut tähdet liikkeellä, hän sanoi, ja minun piti tajuta viittaus ja tajuta että se oli testi, en voinut jättää lausetta leijumaan ilmaan, enkä jättänyt. Kaivoin intertekstuaalisten viittausten kapsäkistäni vähintään yhtä hyvän vastasitaatin. Lauseeni hyväksyttiin ja näytti siltä kuin olisin sen myötä päässyt osaksi klaania.
Jälkeenpäin, kun olen pohtinut tätä perhettä jonka sain kokonaisuudessaan tuntea varsin lyhyen aikaa, olen yrittänyt arvailla sitä miksi sekä isä että poika vaikuttivat siltä kuin he olisivat kuluttaneet paljon aikaa juuri oikeansävyisen kapinan etsimiseen. Theon isä tuntui tehneen hivenen vastahankaisesta suhtautumisestaan perhetraditioihin itselleen sopivan radikalismin muodon. Hänen keski-ikäisen tyytyväisyytensä aika ajoin puhkova kapina näyttäytyi kolmen konjakin jälkeisissä filosofoinneissa, sarkastissävytteisissä analyyseissa niistä itäblokin maista joissa hän oli vieraillut kirurgina ja pitkissä Walt Whitman -lainauksissa tai yhtäkkisissä luennoissa kreikkalaisista tragedioista.
Koskaan en oikein ymmärtänyt, miten Theon isä suhtautui vaimoonsa. Epäilemättä he rakastivat toisiaan, mutta kun heitä katseli ulkopuolelta, he näyttivät alituiseen törmäävän toistensa kulmiin. Ehkä juuri se oli heidän salaisuutensa: he jollain tapaa nauttivat törmäyksistään.
Mariana oli entinen valokuvamalli, kaunis sarkastikko, joka onnistui olemaan yhtä aikaa sekä äärimmäisen vieraanvarainen ja sydämellinen että käsittämättömän alentuva. En koskaan oppinut tietämään mitä hän minusta todella ajatteli. Vihasiko hän minua koska olin vienyt hänen esikoisensa, halusiko hän kouluttaa minua, kitkeä minusta savolaisuuden ja väärät eleet, vai toivoiko hän vain että osaisin ylläpitää sitä leikkiä jonka hän oli poikansa lapsuudessa aloittanut lastenhuoneessa jonakin lumisena helmikuun iltana jolloin pikku-Theo oli sanonut venyttäen lauseen jokaista tavua äiti mulla ei ole mitään tekemistä, leikkiä jonka hän oli uskotellut jatkuvan aina ja aina ja aina. Tai – vaihtoehdoista epätodennäköisin – rakastiko hän minua koska hänen poikansa rakasti.
Hän oli niitä naisia joilla ei koskaan ole persiljaa hampaittensa välissä, niitä jotka saattoivat vain yhtäkkiä päättää potkia kengät jalastaan ja kulauttaa drinkki ennen nousemista sohvapöydälle tanssimaan. Koskaan hän ei osoittanut eleelläkään olevansa pettynyt minuun tai aikovansa musertaa minut metodilla jonka vain hän tunsi, mutta jokin hänessä viesti minulle, että hän kykenisi siihen jos haluaisi ja saisi jostain yllykkeen. Hän oli se, joka pitkäksi venähtäneen keskustelun jälkeen huokaisi syvään ja kuuluvasti ja meni valitsemaan musiikkia, se joka laittoi levyn soimaan, se joka liioitteli turhautumistaan kun hirvipaisti oli syöty ja karpalomousse lusikoitu, se joka varasi lippuja yksin Pariisiin kertomatta muille, se joka toisinaan käveli kadulla vastaan niin ettei häntä uskaltanut tervehtiä, koska hän näytti uppoutuneen synkkämielisyyteen jonka syy oli siinä ettei ollut ketään jolle hän olisi voinut kertoa suurenmoisista näyistään ja ajatuksistaan. Joskus kun hän kuunteli musiikkia tai oli syventynyt lukemaan jotakin mielestään poikkeuslaatuista, hänet saattoi nähdä sisäisen myrskynsä vallassa. Noina hetkinä sai välähdyksen siitä mikä häntä elämässä niin kyllästytti: hänen sisäinen todellisuutensa oli aina rikkaampi kuin se jonka hän kohtasi ulkopuolella.
Ainoa, jolle Mariana näytti pystyvän näkynsä kommunikoimaan, oli Theo. Keskinäisiä katseita, vitsejä joita muut eivät ymmärtäneet, naurua joka katkesi vasta kun isä tuli väliin ja sanoi hyväntahtoisella äänellään: No niin, Oidipus autiomaahan, minä vien nyt rouvani nukkumaan.
Mitä me teimme tuona ensimmäisenä iltana? Me istuimme keittiössä salin sijaan – ehkä heillä oli salaiset koodinsa siitä milloin vieraan kestitseminen vaati salin ovien avaamista – ja söimme makuyhdistelmiä joihin en ollut tottunut, päärynäsiivuja joita oli sivelty pähkinävoilla, briejuustoa ja viikunahilloa, meloninpaloja jotka oli kääritty parmankinkkusuikaleeseen. Joimme viiniä. Jännitykseni suli vähitellen, vaikka tunsinkin muuttaneeni elokuvaan tai romaaniin tai maalaukseen. Huomasin heti vaateliaisuuden jonka isä suuntasi Theoon. Oliko se pettymystä valinnoista, ankaruutta, vai vain miehekäs tapa osoittaa kiintymystä mistä minä en ymmärtänyt mitään: piikitellä ja ojentaa käytöksestä ja saavutuksista silitysten ja kehujen sijaan? Tein nopeita keittiöpsykologisia päätelmiä jotka Theo myöhemmin riidoissamme vimmaisena halusi oikaista.
Puppe istui pöydän päässä viattomana, apeana, murjottavana, tukka reuhakkaana kiharana ja naama kiiltelevänä. Tunsin välitöntä sympatiaa häntä kohtaan: elää tämän suvereenin perheen keskellä ja vihata itseään niin kuin jokainen teini-ikäinen vihaa. Mennä omaan huoneeseensa ja kuunnella Maukka Perusjätkää kuin kokeeksi, koska tiesi että jotkut kuuntelivat sitä, ja tajuta että ei, tämä musiikki ei olisi vastaus yhtään mihinkään. Tarttua Sartren Inhoon ja pitää sitä käsittämättömänä, katsella omaa peilikuvaansa ja odottaa, odottaa, odottaa, että vuodet kuluisivat ja tulevaisuus pelastaisi siltä kauhealta vääryydeltä että oli kolmetoista ja pullea ja lempinimeltään Puppe ja elämä tuntui enimmäkseen hirveältä. Olisin halunnut halata häntä ja sanoa että odotapa vain, kaikki tulee olemaan ihmeellistä, ja samalla olin täysin epäkorrektin tyytyväinen siitä että edes yksi tämän täydellisen perheen jäsenistä oli inhimillinen, vaillinainen ja tosi.
Kaisa istui koko illan ikkunan edessä virheettömänä ja kujeilevana. Mariana tempoili edestakaisin silkkisessä kotiasussaan joka toi mieleen kaksikymmentäluvun aristokraatit, puuttui vain holkkisavuke ja jalokivin koristeltu hiussolki sekä vesilainekampaus, Mariana piinkovana ja sydämellisenä, läpitunkemattomana ja arvoituksellisena. Hän nousi vähän väliä helma hulmuten pöydän äärestä ja etsi kaapeista jotain minkä arveli sopivan tarjottavaksi, sipsejä, kokonaisen kakun – he todella olivat ihmisiä jotka ostelivat kakkuja Stockmannin Herkusta kaappiin kaiken varalta. Hän sipaisi paksuja kiiltäviä hiuksiaan ja leikkasi suurella keittiöveitsellä kakkua paloiksi kasvoillaan ilme joka kertoi että tämä kaikki oli suloisen tyhjänpäiväistä, että toisinaan elämä ei tarjonnut muuta kuin tällaisia iltoja, ja ne tuli ottaa vastaan syli auki sillä välin kun odotti suurenmoisempia aikoja, niitä hetkiä jotka todella olivat elämää: juhlaa, vimmaa, kiimaa.
Theon isä istui kaiken aikaa tyynenä pöydän päässä, vastapäätä kuopustaan.
Puhuttiin politiikasta – mikä tässä perheessä tarkoitti viittauksia filosofeihin ja yhteiskuntasopimusteorioihin sekä kärkkäitä määritelmiä käsitteille – ja puhuttiin taiteesta. Puppe vetäytyi keittiön puusohvalle lukemaan Tinttiä, mikä liikutti minua.
Muistan, että Theon kasvoilla oli koko illan ajan hänen valoisin ilmeensä. Jälkeenpäin olen aina ajatellut, että kun hän oli tuon mielialan vallassa, häntä oli mahdotonta olla rakastamatta. Jos hän olisi halunnut, hän olisi voinut luoda kokonaisen kansanliikkeen tai jopa diktatuurin kasvojensa kajon varaan. Oli kuin hän olisi yksin nähnyt tulevaisuuden ihmeellisyyden ja päättänyt jakaa tietonsa siitä lempeän hymyn läpi.
Kun olimme jo jutelleet aikamme, Theon isä vitsaili Humboldt-yliopiston marxistis-leninistisistä painotuksista.
– Millaista se olikaan, opetuksen taso siellä auvolassa?
Yllätyin määritelmästä. Miten niin auvolassa? Eihän Theo kuvaillut kokemustaan lainkaan niin. Vielä enemmän hämmästyin kun Theo vastasi hymyillen:
– Auvoisaa. Kaikki perustui auvolle ja sen lisäksi vapaudelle, veljeydelle ja tasa-arvolle.
Theon isä kohotti vasenta kulmaansa täsmälleen samoin kuin poikansa.
– Nekö todella ovat omineet Ranskan vallankumouksenkin? Aikamoista.
Kiista, joka jouluna leimahti, leijui tuolloin jo ilmassa. Kakku leikattiin ja kakku syötiin. Isä hymyili ja aistin vastalauseen jota hän ei sanonut ääneen: poika, sinä olet kapinassasi niin tyypillinen että minua haukotuttaa; jos käytät aikasi turhanpäiväisiin opintoihin ja haihatteleviin matkoihin, minun ei auta muu kuin odottaa että tulisit järkiisi ja alkaisit opiskella lääketiedettä tai menisit Otaniemeen niin kuin sisaresi, tekisit jotain millä voit elättää itsesi ja tulla onnelliseksi.
Kotimatkalla kysyin Theolta miksei hän kertonut todellisista ajatuksistaan isälleen, niistä joista puhui niin avoimesti toisissa pöydissä. Hän naurahti.
– Tietenkin minä haluan että he luulevat minun olevan täysin sekaisin. Se huvittaa minua.
– Eikö se ole vähän kieroa? kuulin kysyväni.
En sanonut ääneen, että minusta hänen tapansa esittää yhtäällä yhtä ja toisaalla toista oli todella kummallinen: häilyvää, epäluotettavaa, pelottavaa.
Theo katsahti minua tyynenä.
– Nämä tällaiset asiat saavat minut tuntemaan itseni vapaaksi. En tiedä millainen sinun perheesi on, mutta minun on sellainen että sitä pitää aina vähän vastustella, muuten se jähmettää ajattelun, pakottaa kaikki samankaltaisiksi. Fulbright ja lääkäriksi. Bachia ja Whitmania. Seurapiirejä ja supinaa. Ja jonakin päivänä sitä sitten kuolee eikä koskaan ollut mitään muuta kuin sitä mitä kaikki olettivat. En halua elää niin. Siksi annan aivan mieluusti isän pitää käsityksensä. Mutta en minä ole mikään pelle. Opiskelu niissä olosuhteissa on naurettavaa. Ei ajattelun häivääkään. Tunnen ne ihmiset, he ovat ystäviäni ja ovat kertoneet minulle yhtä ja toista. Kyllä minä nyt näen että mikään ei toimi. Mutta en ikinä halua isän saavan tietää että ajattelen niin. Se olisi tappion myöntämistä.
Kävelimme hetken aikaa vaiti, Eirasta keskikaupungille. Vaaleanpunaisen hehku oli jo sammunut. Theo tarttui minua kädestä. Minulla oli outo olo. Yhtäältä ajattelin, että olin muutaman tunnin aikana oppinut tuntemaan Theon paremmin. Toisaalta minusta tuntui, että hän oli uudella tavalla vieras. Hän ei kysynyt, mitä mieltä olin hänen perheestään. Hän vaikutti hilpeältä. Eiran sairaalan kohdalla hän veti minut lähelleen ja suutelimme pitkään. Levottomuuteni liukeni iltahämärään.