Kun on kerran menettänyt otteensa, alkaa pelätä, että se tapahtuu uudestaan. Nyt, nytkö? Taasko?
Aurelia katselee kaiken aikaa ympärilleen ja kuulostelee. Metrossa. Liukuportaissa. Kaupassa. Hän ajattelee: kohta, jossakin. Hän ei tiedä miten ja missä eikä edes miksi, mutta hänellä on olo, että kohta hän saa jossakin taas merkin. Onko hänellä juuri nyt se tietty olo? Onko hän putoamassa, liudentumassa? Puhuuko joku hänessä, onko puhumaisillaan?
Päivät kuluvat, harjoitukset teatterilla jatkuvat, eivätkä he saa mitään valmiiksi. Tänään ohjaaja ehdotti että Honecker askeltaisi puujaloilla muurin kahta puolta, halki näyttämön, univormun takin pitkät liepeet kuin laahus. Aurelia teki niin kuin käskettiin, sai puujaloista tikkuja päkiöihinsä.
Harjoitusten jälkeen hän istuu pitseriassa Teklan ja Niklaksen ja Saran kanssa ja puhuu tavallisuuksista. Hän aistii kaiken aikaa voivansa hiukan huonosti. Migreenikohtaus? Psykoosi? Altistuminen hallusinogeenisille kemikaaleille? Ei. Tuskin mikään näistä. Ainakaan häntä ei okseta. Hän kykenee aivan hyvin syömään pitsaansa. Silti tämä olo. Kuin hän kannattelisi jonkinlaista konetta silmien takana aivojensa tilalla – jonkinlaista linkoa. Niin: Ikään kuin hänellä olisi päänsä sisällä salaattilinko joka pyörittää kaikkea hänen näkemäänsä ja kuulemaansa ja aistimaansa hiukan toisenlaiseksi kuin kuuluisi, linko joka näyttää asiat myös hänen itsensä vieressä sijaitsevasta näkökulmasta ja vielä toisaalta, ja vielä toisaaltakin. Hän tietää enemmän kuin kuuluisi. Mutta sitä, mitä hän tietää, hän ei tiedä.
Hyvä on, Aurelia ajattelee samalla kun leikkaa palasia pitsastaan. Hyvä on: minulla on aivojeni tilalla salaattilinko, mutta entä sitten? Minun on nyt vain opittava elämään sen kanssa. Minun on opittava sulauttamaan monta näkökulmaa yhdeksi ja samaksi kokemukseksi. Niin kauan kuin linko ei puhu, niin kauan kuin se ei päätä mitä minä tai se tai me yhdessä sanomme, kykenen jatkamaan elämääni. Minähän näyttelen kaiken aikaa jotakuta toista, se on minun ammattini, joten kenties selviän tästä olostani vain päättämällä esittää aukottomasti itseäni, niin itselleni kuin muillekin.
Pitseriasta Aurelia menee sairaalaan tapaamaan isää, jota ei ole vielä siirretty saattokotiin: hän makaa korkean rakennuksen huoneessa jonka ikkunasta on merinäköala.
Aurelia on yhtä aikaa oma itsensä ja kaikki ne jotka joskus ovat käyneet tapaamassa äkkiarvaamatta haurastunutta isäänsä. Kyyneleet tulevat heti kynnyksellä. On kuin Aurelia olisi pelkästä itkusta tehty.
Isä. Hän ei sano sitä, ei edes kuiskaa. Sana tarkoittaa hellyyttä, partaveden tuoksua jonka nimeä Aurelia ei tiedä, pitkäsormisia käsiä, naurua, äkkiarvaamatta huippuunsa kohoavaa innostusta asioista joita useimmat ihmiset pitävät mitättöminä. Isä se oli, joka loi Aureliaan uskon leikkiin, siihen että aivan kaikkea voi ja saa kuvitella. Hän itse oli realismipoliisi, pikku konservatiivi, isä puolestaan yllyttäjä: Sinä voit olla vaikka hypersateenkaariyksisarvinen, puoliksi robotti, puoliksi shetlanninponi, ja hallita tätä planeettaa sekä kahdeksaa miljardia muuta.
Isän ehtymätön uteliaisuus maistella eksoottisia ruokalajeja, yhtäkkinen hurahtaminen penkkiurheiluun aina olympialaisten aikaan, kerrosvoileivät, joissa majoneesia ei säästelty.
Outo tyyni hehku isän olemuksessa silloin kerran kun Aurelia kuuli isän puhuvan salilliselle opiskelijoita. Aurelia oli lukiossa, meni kuuntelemaan isän luentoa yhteiskuntaopin esitelmäänsä varten. Isä ei tiennyt Aurelian olevan paikalla eikä Aurelia jostain syystä halunnut isän näkevän häntä. Hän suojeli heitä molempia tunnistamisen intiimiydeltä, kätkeytyi edessään istuvan pojan taakse.
Kaikki vaikuttivat pidättävän hengitystään. Isä puhui puolen tunnin ajan keskittyneesti, miltei kiihkeästi, sulki välillä silmänsä ja nojasi päätään hiukan taaksepäin. Aurelia näki miten opiskelijatytöt katselivat isää, tajusi että monet haaveilivat tästä miehestä, ehkä jopa tekivät aloitteita juhlissa tai yksityisissä tenttien jälkeisissä keskusteluissa.
Yhtäkkiä isä sanoi tyynesti:
– Muuten, ihan näin sivumennen sanoen, kaikki mitä äsken puhuin, on pötyä. Valetta. Vailla totuuspohjaa.
Opiskelijat vilkuilivat toisiaan ihmetellen. Oliko tämä tyyppi tosissaan?
Isä virnisti.
– Keksin kaiken omasta päästäni, vedin luvut ja tutkimukset ja nimet niin sanotusti hatusta. Mutta te uskoitte, eikö vain? Te kirjoititte kynät sauhuten.
Opiskelijat katselivat papereitaan hölmistyneinä, ikään kuin nolattuina, tai ehkä jopa myötähäpeän vallassa. Lopulta isä paljasti, mitä oli ajanut takaa:
– Lurittelin epätotuuksia, että näkisitte, miten helppoa on hahmotella aukoton maailmanselitys jos kuulijakunta haluaa uskoa siihen. Tämä olkoon varoittava esimerkki. Tämän jos minkä varalta meidän kaikkien tulisi olla valppaina: uskottavan mutta tyhjän puheen.
Opiskelijat pälyilivät toisiaan kuin hakeakseen varmistusta sille, miten tähän ihmiseen pitäisi suhtautua.
Isä jatkoi painokkaasti:
– Vaarallisinta on puhe joka on toden kaltaista, ja vaarallisin on sellainen yhteiskunta jossa todenkaltaisuus riittää totuuden korvikkeeksi.
Joku uskaliais opiskeljapoika vaati tarkennuksia:
– Eikö jokainen ideologia ole sen vastustajille eräänlaista valhetta?
Isä katsoi kysymyksen esittänyttä poikaa hyväntuulisen kriittisenä:
– Väitätkö että kaikki puhe, julkinen tai yksityinen, on samanarvoista totuuspohjasta riippumatta?
– Ei, vaan että kaikki on ideologista tavalla tai toisella, poika jatkoi.
Isä naurahti, nyökkäsi ensin, mutta puisteli sitten päätään.
– Jos ajatellaan että kaikki on ideologista, se ei saa tarkoittaa samalla sitä, ettei tosiasioilla ole merkitystä, isä jatkoi hilpeänä. – Jos faktat hylätään, uskottavuuden mittaa suosio, eikä suosittuus saa mennä läpi ideologiana. Sitä en ainakaan minä voi hyväksyä.
Kaikki kirjoittivat isän sanat ylös, myös Aurelia, vaikkei ymmärtänytkään kuulemaansa. Kun luento loppui, Aurelia livahti vaivihkaa muiden lomassa ulos salista. Hänellä oli hankala olo. Hän oli nähnyt isän, mutta isä oli ollut aivan toinen kuin hänen seurassaan. Hurmuri? Kyllä. Visionääri? Ehkä. Vaarallinen? Kenties.
Aurelia muisti ensimmäisen kerran jolloin oli tajunnut, ettei isä paljastanut hänelle kuka todella oli. Neljätoistavuotiaana Aurelia oli tullut koulusta isän luo omalla avaimellaan jonka isä oli hänelle antanut ja löytänyt isän keittiönpöydälle jättämän muistiinpanon, kuulakärkikynällä kirjoitetut levottomat rivit:
odotan ja odotan, mutta mitä? kun elää kaiken aikaa yhtäältä täällä ja siellä, joutuu alati tähyämään eikä osaa kohdistaa katsettaan eläviin. odotanko minä siis kuolemaa? kyllä. metron alle heittäytymisen mahdollisuus tuo minulle päivittäin suurta lohtua. voitto olisi minun, ikuisesti, ikuisesti. voitto mistä, kenestä? voittaisin suruni ja alakulon, saavuttaisin synteesin uskomalla kuolemaan enemmän kuin elämään. niin. miksi minulla on olo että vain sillä tavoin saisin säilytettyä rakkauden. en saa selvää mistään, tähyän, tähyän kunnes kaikki päättyy, väkivaltaisesti tai hiljaa hiipuen. kumman valitsen?
Aurelia kuuli mielessään hälytyssireenit, hänen sisällään herahti lentoon tuhatpäinen naakkaparvi. Hän oli kuvitellut että isällä meni hyvin. Ne olivat aikoja jolloin isällä oli hymynkare huulillaan aina kun he tapasivat, luentoja eri yliopistoissa, joka vuosi eriniminen naisystävä, aina kaunis, aina nuorempi kuin isä. Miksi silti tällaiset sanat? Aurelia otti paperin. Hän taitteli sen, pisti sen taskuunsa. Hänellä on se edelleen tallessa.
Tuona päivänä isä tuli kotiin pian Aurelian jälkeen, ja tuttuus uhkui isän joka kohdasta, tuoksu, ilmeet, eleet. Kaikki se mitätöi äsken luetut sanat. Isä ilahtui hänen näkemisestään ja ehdotti että he menisivät Rivolettoon niin kuin aina. Metrolaiturilla Aurelia tarttui isän käteen, puristi lujaa kun metro syöksyi tunnelista asemalle. Paperi oli Aurelian farkkujen taskussa, paperilla isän sanat, armottomat, totuudelliset, tarkkanäköiset sanat joita ei ollut tarkoitettu hänen silmilleen. Mutta isä vain vihelteli, puristi hänen kättään.
Me kaikki kannamme mukanamme omaa pimeäämme, kuljemme ympäriinsä outoina sekä itsellemme että rakkaimmillemme. Me toivomme läheisiltämme sitä mitä emme voi itsessämmekään taata: että olemassaolomme jatkuu, että me emme äkkikuole, kuole lainkaan, ainakaan salaa.
Isällä oli taito vihellellä Chopinin Nocturne Es-duurissa ja Puccinin Nessun dorma -aaria.
Ja muutama viikko sitten, puhelimessa, aivan erilainen isä, isä jonka ääni särkyi: Kaikki on ollut yhtä saatanan valhetta, koko sinun elämäsi.
Ja sitten tämä: Isä sairaalasängyssä. Mykkänä. Vaienneena.
Aurelia ottaa roolinsa. Hän menee lähemmäs, asettaa kätensä isän käden päälle.
Kerran he nousivat New Yorkin -matkalla pilvenpiirtäjän katolle. Isällä oli typertyneen onnellinen ilme, Manhattan kohisi heidän allaan, yläpuolella pelkkää hiljaisuutta. Aurelia oli huolekas pikku murehtija, hän tulkitsi isän onnellisen ilmeen väärin, hän muistaa pelänneensä kaiken aikaa että isä aikoisi hypätä. Isän salainen lappu oli silläkin matkalla Aurelian taskussa kuin pieni amuletti.
Yhtäkkiä näyttää siltä kuin isä kavahtaisi jotakin. Se ei ole mahdollista, Aurelia vain kuvittelee. Hänen on tehtävä jotakin, mitä tahansa, kohennettava peittoa, aseteltava tuomiaan krysanteemeja parempaan muodostelmaan maljakossa, oiottava verhoja. Hän kävelee ikkunaan, avaa sälekaihtimet. Syksyisen iltapäivän alakuloiset auringonsäteet yltävät kirjavoimaan huoneen lattian.
– Onko näin parempi, isä? Aurelia kuulee kysyvänsä.
Hän jää seisomaan sängyn päähän.
– Onhan sinulla kaikki hyvin, isä? Aurelia kuulee kysyvänsä.
Isän silmäluomet värisevät hiukan. Vai kuvitteleeko Aurelia vain? Sen ei pitäisi olla mahdollista. Lääkärit sanoivat ettei se ole mahdollista. Ja nyt: aivan kuin isä avaisi silmänsä. Isä katsoo Aureliaa.
Hetkeä ennen kuin Aurelia aistii valo-olennon vieressään, olennon josta ei voi sanoa muuta kuin että se on Aurelia itse, vain monin verroin kykenevämpi, mahtavampi ja suurenmoisempi kuin Aurelia, hän tajuaa, että isä näkee hänet kahtena.
Tässä he seisovat, isän sängyn päädyssä, nämä kaksi Aureliaa. Toinen ihmisen kaltainen, näyttelijänkyvyistään huolimatta tavallinen nuori nainen, ja toinen sädehtivä, hurja ja ihana. Niin häikäisevä, että isän täytyy ajatella jossain infarktin runtelemien aivojensa syvimmissä kerroksissa: minun tyttäreni on muuttunut valoksi ja kutsuu minua kotiin.
Isä katsoo heitä, kahta Aureliaa, oivalluksen vallassa.
Toinen Aurelia ojentaa Aurelialle kätensä eikä Aurelia voi tehdä muuta kuin tarttua siihen.
Sanat tulevat tuimanlempeinä, tulvivat niin että huone on yhtäkkiä täynnä tietoa siitä että avaruudellisesta näkökulmasta kaikki todella on kaunista, ihmisessä, maapallolla:
– Ei ole hätää, isä, kaikki on hyvin, nyt ei ole enää kiire minnekään.
Aivan kuin isä hymyilisi.
Aurelia ei tiedä mitä tehdä. Hän tekee mitä pystyy: hän astuu itseään kohti, yrittää ujuttautua takaisin yhdeksi ja samaksi. Hetken aikaa Aurelialla on olo kuin häneen johdettaisiin sähköä. Lausuuko hän kohta taas jotakin holtitonta?
Isä on sulkenut silmänsä. Aurelia tarkistaa, kohoileeko isän rinta yhä. Kyllä.
Aurelia kävelee ulos huoneesta, hänen askeleensa ovat yllättävän vakaat, hän on onnistunut kuromaan ääriviivansa umpeen.