Aurelia seisoo kumarana näyttämön laidalla. Hänen ihonsa on kauttaaltaan Saksan demokraattisen tasavallan virallisten leimojen peitossa. Leimoista hänen ihollaan otetaan videokuvaa ja se heijastetaan kulisseihin. Ohjaaja haluaa korostaa sitä, että koko järjestelmän elinehtona oli toisaalta Honeckerin valta ja toisaalta se, ettei valta paikantunut häneen vaan ilmeni valtiokoneistossa itsessään: byrokratiassa, rakenteissa, vakoilu- ja ilmiantokulttuurissa.
Aurelia on valmis taas kerran olemaan Herr H.
Hänen ajatuksensa hidastuvat. Hän haurastuu.
Nyt hän on jo niin hauras, ettei jaksa itse kävellä.
Hänet saatellaan näyttämölle pyörätuolissa. Hän ei jaksaisi edes istua, hän haluaa maata. Hänen olisi allekirjoitettava uusia säädöksiä, olisi välttämätöntä tehdä jotain. Hänet autetaan sänkyynsä, hän saa tyynyn selkänsä taakse. Muut näyttelijät asettuvat jonoon hänen sänkynsä laidalle. Jono yltää halki näyttämön. Jokaisella on hänelle asiaa, jokainen kantaa mukanaan uutta asiakirjaa, toveri H, toveri H, teidän pitäisi kyetä lausumaan mielipiteenne, teidän olisi välttämättä allekirjoitettava julkilausuma, tiedättekö te edes mitä kaikkea on meneillään, niin monia ihmisiä on kokoontunut Prahaan, tilanne on kestämätön, juna maan halki ei ole hyvä ratkaisu, se on ratkaisuista huonoin, ymmärrättehän te sen, kaikki näkevät, senkaltaisilla kuljetuksilla on huono maine, eikä ikkunoiden lautaaminen ratkaise asiaa, ongelmana ovat nimenomaan ne ihmiset jotka näkevät junat, eivät ne, jotka matkustavat junassa. Me voimme allekirjoittaa paperin teidän puolestanne, teidän ei tarvitse kuin nostaa leimasin, kastella se musteessa, painaa se kevyesti paperiin.
Hän nyökkää jokaisen vaatimuksen edessä. Kyllä, periaatteessa kyllä ja käytännössäkin. Hänelle käy kaikki. Hän on juuri tänään hiukan liian väsynyt ajattelemaan niitä ihmisiä Prahassa Länsi-Saksan suurlähetystössä, hän haluaisi jonkun muun tekevän päätökset hänen puolestaan mutta ei tiedä kenen puoleen voisi kääntyä. Nämä leimat ovat naurettavia. Koko ongelma on makaaberi, vitsikäs, tarvitaan kaiken aikaa uusia lakeja, tilannehan on kestämätön! Toki olisi olemassa yksi ratkaisu, mutta sitä ei saa käyttää. Emmehän me sentään ihmisiä tappamaan rupea. Tämän sanoo hänen neuvonantajansa: Asia on ratkaistava toisin, Moskova määrää, vaikka kieltämättä Kiinan tapa houkuttelee. Mutta me emme ole sellaisia. Emmehän? Emmehän?
– No niin no niin, riittää!
Ohjaaja keskeyttää harjoituksen ja tokaisee tuskastuneena:
– Leimat eivät sittenkään ole hyvä ajatus. Leimat osana näyttämökuvaa eivät toimi, leimaamisen ääni taustalla ei toimi. Viitteellisemmin, viitteellisemmin, me emme voi tuottaa tarkkaa historiankuvaa, me emme tee mitään rekonstruktiota täällä. Tämä pitää ajatella aivan alusta, voiko joku nyt helvetti tulla ja pestä leimat hänen kasvoiltaan, ne ovat niin naurettavia että minua itkettää ja oksettaa, ohjaaja karjaisee.
– Ok, maskeeraaja sanoo tyynenä. – Poistetaan leimat. Mietitään tilalle jotakin muuta.
Aurelia on väsynyt kiistoihin. Päivä toisensa jälkeen he kuuntelevat milloin ohjaajan, milloin koko produktiota epäilevän Aslakin, milloin maltillisen hyväntuulisen lavastajan luentoja siitä miten asiat olisi hyvä esittää. Tänään on Aurelian vuoro suuttua.
Hän kimpoaa seisomaan sairaalavuoteelta, karistaa Herr H:n neuvottomuuden harteiltaan, repii päästään lateksikaljun ja kuulee huutavansa:
– Minä olen mukisematta hyväksynyt puujalat, olen antanut leimata ihoni, olen pitänyt tätä hiostavaa peruukkia päässäni viikkotolkulla. Päätetään nyt jo mitä Honeckerilta halutaan. Minä olen valmis esittämään hänet tyrannina ja olen valmis esittämään hänet raukkana ja olen valmis vittu vaikka näihin leimoihinkin. Mutta tehdään nyt jo päätöksiä! Tyranni vai empijä, tappaja vai neuvoton valtakunnan isä? Päätä jo!
Ville aplodeeraa Aurelian raivonpurkaukselle aivan kuin olisi viikkokausia odottanut jotakin tällaista tapahtuvaksi. Piritta viittilöi Villen vaikenemaan. Ohjaaja näyttää loukatulta mutta säilyttää malttinsa, kävelee sivuportaille ja nousee lavalle.
– Sinäkö vaadit selitystä tälle haparoinnille? Hyvä on. Haluan että tämä näytelmä on kaaosta, arvaamattomuutta, päällekkäisyyttä, samanaikaisuutta. Meidän on näytettävä Honeckerin kaikki puolet, kokeiltava kaikkea.
Aslak puuttuu puheeseen:
– Entä jos Honecker makaa sängyssä sarjatuliaseen kanssa? Hän ikään kuin odottaa sekä omaa lopullista haurastumistaan että Moskovan lupaa puuttua tapahtumiin. Hauraus ja väkivallan uhka, kuuliaisuus Moskovan määräyksille mutta yhtä kaikki halukkuus toimia? Siinä hänen tragediansa, yhdessä kuvassa.
Ohjaaja valpastuu.
– Oikeastaan ihan toimiva ajatus.
Ville nauraa.
– Toveri Aslak, sinäkö sittenkin myönnät että ratkaisun hetket olisivat voineet kääntyä verioopperaksi? Kaikkien näiden vuosien jälkeen olet valmis päivittämään historiankäsityksesi?
Aurelia äyskähtää Aslakin ajatukselle:
– Jos sinä haluat halailla asetta unikaverina niin mene itse tuohon sänkyyn vaikka singon kanssa. Minusta ajatus on ääliömäinen.
Tekla naurahtaa, ilmiselvästi hyvillään Aurelian suorasukaisuudesta. Aslak nostaa kätensä pystyyn muka antautuen. Hänen kasvoillaan vilahtaa mielihyvän sävyinen ilme: Aurelian läksytys saa hänet kenties kuvittelemaan aivan toisia asioita.
Ohjaaja vilkaisee Aslakia ja katsoo sitten Aureliaa, sanoo enemmän itselleen kuin Aurelialle tai muille:
– Tämä pitää miettiä vielä kerran palaverissa, kaikki koolle, kaikki asiat pöydälle, mitään ei vielä hylätä, ei yhtäkään hahmoa eikä yhtäkään teemaa. Mutta kaikki on mietittävä alusta asti.
– Minä menen nyt suihkuun ja pesen nämä leimat pois, Aurelia sanoo ja marssii pois näyttämöltä.
Lounastunnin jälkeen Aurelia puetaan Friedan mekkoon, hänelle kammataan Friedan liehuhiukset ja hän ottaa käyttöönsä Friedan olankohautukset, Friedan lauseet, yhden niistä harvoista jonka ohjaaja on hänelle kertonut: Haluaisin vain vähän säpinää, minä olen niin tylsistynyt että voisin kuolla!
Näyttämöllä on elokuu. Kaikkialla väreilee Balatonjärven maiseman outo, vaarallinen valo. Perhe on lähtenyt matkalle. Ja mitä sitten? Mitä sitten?
Frieda-harjoitusten aikana ohjaaja muuttuu aina paljaaksi, ja Aurelia pohtii näkevätkö muutkin saman: ohjaaja istuu hiljaa katsomossa, ei murheellisena, ei kaipaavana, ei sijoiltaan menneenä, mutta kasvot kivusta värisevinä.
Harjoitusten aluksi ohjaaja komentaa kaikki muut katsomoon. Vain Aurelia on näyttämöllä, yksin hän. Ohjaajan ainoa ohje Aurelialle ja koko työryhmälle on helposti lausuttu lause, mutta vaikeampi toteuttaa:
– Haluan että olet uhri, mutta samaan aikaa haluan, että sinulla on ääni, ymmärrätkö? Sinun on kärsittävä ja kuoltava, mutta niin, että säilytät kykysi kertoa. Vasta silloin kun teatterissa luodaan uhri jonka ääni säilyy, on tehty jotakin kumouksellista.
Aurelia nyökkää, vaikkei ole aivan varma miten se tehdään.
No niin. He aloittavat.
Ohjaaja pyytää Aureliaa juoksemaan ympyrää. Aurelia tekee niin. Nyt ohjaaja karistaa haavoittuvuuden harteiltaan. Hän on piiskuri ja visionääri, eikä Aurelia voi muuta kuin totella. Kierros kierrokselta vauhti kiihtyy.
Aurelia ei tiedä kuinka kauan hän juoksee.
Pysähdy, ohjaaja karjaisee lopulta, ja Aurelia tekee niin. Ohjaaja pyytää Aureliaa tekemään kyykkyhyppyjä alhaalta ylös, täyteen ojennukseen kuin tanssija, taas alas, aivan kyyryyn ja yhdellä voimakkaalla ponnistuksella ylös.
Aurelia maistaa suussaan veren. Hän kuulee omat nyyhkäisynsä.
Ohjaaja käskee avustavia näyttelijöitä muodostamaan näyttämön laidalle muurin: Aurelia saa juosta muurille, yhä uudestaan ja uudestaan. Ja taas Aurelia tekee niin kuin käsketään. Ihmisliha on tiivis, avustajat ovat rotevia nuoria teatterikoululaisia, tytötkin, ja joka kerta kun Aurelia on saamaisillaan muurista otteen, hänet tuupataan maahan, häntä kouraistaan, tukistetaan, nipistetään. Vai tekeekö hän kaiken sittenkin itse itselleen?
Mikä helvetillinen metodi tämä on olevinaan, jokin osa Aureliasta ajattelee, mutta hän jatkaa, juoksee päin ihmismuuria yhä uudestaan ja uudestaan.
Lopulta Aurelia on miltei tajuton. Hän on pelkkä rätti, hänet voisi vääntää kuiviin tähän, lavalle. Jos tämä on metodi hänen nujertamisekseen niin se toimii: hän haluaisi kuolla. Ei, hän haluaisi ensin oksentaa ja sitten itkeä ja sitten vähä vähältä haihtua olemattomiin.
Kun juoksee tarpeeksi kauan, kun jatkaa hyppimistä, raivoamista, muuriin törmäämistä vielä kauan senkin jälkeen kun tuntee sydämenlyönnit hampaissaan, kun lopulta kaatuu maahan, jäljelle jää vain tunne kaikkialla olemisesta.
Aurelia haluaa vain maata lattialla. Hän antaa itsensä sulautua ympäristöön, näiden seinien rajaamaan ilmaan.
Juuri nyt hänen on helppo saada tietää mitä ohjaaja ajattelee.
Ohjaaja näkee pelkästään Aurelian. Ohjaaja, joka nyt, Aurelian olemuksen vavahduttamana, on muuttunut Joachimiksi, pelkäksi Joachimiksi vailla ammattitaitoa ja visiota, ajattelee sisartaan. Helvetti, Joachim ajattelee. Helvetin helvetti. Hän tiesi sen heti valitessaan rooliin juuri tämän näyttelijän, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan että tämä nainen kykenisi näyttämään hänelle Friedan täsmälleen. Jokin Aureliassa on saanut Joachimin ajattelemaan ajatuksia joita hän on vuosikausia pitänyt etäällä, jotta ylipäänsä voisi hengittää ja jatkaa olemassaoloaan. Joachimin ajatukset ovat kuin kuvia toistensa päällä, irrallisia lauseita. Nyt lauseet kiilaavat esiin Aurelian olemuksesta ja ohjaaja voi tarttua niihin kuin esineisiin:
Loppukesä, hellettä, niin kuumaa ja kosteaa että ilmaa voisi kauhoa.
Koska me oikein saavumme perille?
Minä haluan nähdä kun myrsky nousee, haluan mennä soutamaan juuri silloin kun ei saisi.
Sinun pitää tulla minun kanssani, Joachim, heittäydytään vaaraan, se olisi seikkailu!
Ei kerrota kenellekään, minä olen kuullut kaikenlaista, yöllä alkaa tapahtua, minä olen kuullut.
Haluan vain vähän säpinää! Haluan nähdä uusia paikkoja! Minä olen niin tylsistynyt että voisin kuolla.
Joachim on typertynyt. Hän kuuli sen kyllä, oman nimensä, se sanottiin niin samanlaisella äänellä että Joachim joutui katsahtamaan ympärilleen ja etsimään lausujaa salin varjoista.
Friedan levottomat lauseet hermostuttivat Joachimia. Jos Frieda halusi olla muualla kuin kotona tai autossa lomamatkalla, muualla kuin kaiken sen ympäröimänä mikä oli heidän elämänsä, missä Frieda sitten oikein halusi olla? Miten Frieda edes oli saanut päähänsä haaveilla jostain muusta? Eihän ollut olemassa mitään muuta kuin koti, koulu, koulunpiha, auton takapenkki, sekatavarakauppa josta joskus sai appelsiineja, Friedan pianotunnit, voimistelutunnit torstaisin koulun jälkeen. Joachim joutui tulemaan joskus Friedan mukaan ja näki miten tämä venytteli muiden tyttöjen kanssa pitkiä jalkojaan viileässä salissa ja uudenlainen tunne valtasi hänet: kaipausta, kivistävää halua olla jo aikuinen. Ei ollut olemassa muuta kuin nämä heidän elämänsä ääret ja se mitä he olohuoneessaan näkivät iltaisin televisiosta, mutta jos Frieda osasi kuvitella niiden lisäksi jotakin muuta, silloin kaikki Friedassa saattoi olla Joachimille tuntematonta. Helvetti, Joachim ajattelee. Nämä ovat hänen omia ajatuksiaan, kun hän katselee tätä naista lavalla, näyttelijäänsä. Projektiota, tunteensiirtoa. Hänen näyttelijänsä ei voi tietää mitään hänen ajatuksistaan, aivan niin kuin hänkään ei tiedä näyttelijänsä perimmäisiä ajatuksia.
Silti jokin tässä maassa makaavassa naisessa todella saa Joachimin muistamaan täsmälleen millainen Frieda oli. Ei niin, että heissä olisi samaa näköä. Pikemminkin hänen valitsemansa näyttelijä vaikuttaa jonkinlaiselta kynnykseltä, Joachim ajattelee, eikä hänellä ole aavistustakaan miten ihminen voisi olla kynnys johonkuhun toiseen toisessa ajassa.
Entäpä Aurelia itse? Hän viruu lattialla miltei henkihieverissä, mutta hänellä on ihmeellisen levollinen olo. Hän on saapunut vehmaaseen siimekseen. Hän tuntee miten kasvi, ehkä saniaisen lohdullinen lehti, hivelee hänen poskeaan. Todella: saniainen, täällä, näyttämöllä. Hän on ja ei ole tässä. Vehmaus ja lohtu kumpuavat jostain muualta mutta ulottuvat näyttämölle.
No niin. Hän kuolee. Joku hänessä kuolee. Frieda? Kuoleeko Frieda hänessä tällä hetkellä? Hän makaa tässä ja vetää sekä omia ahnaita henkäyksiään että Friedan viimeisiä henkäyksiä. Hänen näkönsä sumenee. Jostain, kaikkialta, kuuluu lintujen sirkutusta, yö vaihtuu aamuksi, ei ole hätää.
Maa, juurakko tai pehmeä sammalmatto hänen allaan keinuu, ja hän antaa maan tuudittaa itseään. Henkäys henkäykseltä hän tuntee jonkun lähestyvän. Tuo joku on hänelle hyvin tuttu, lempeä ja arvovaltainen vaikka aika ajoin tuima, mutta nyt, kuoleman hetkellä, Friedan kuoleman hetkellä, tuo hahmo, valoisa vieras, on lempeyttä tulvillaan.
Se kumartuu hänen puoleensa ja silittää häntä maailmanymmärtäjän ja maailmansurijan varmoin ottein. No niin, hahmo sanoo, kipu lakkaa ja vuoto tyrehtyy, minä olen tässä sinun kanssasi kunnes niin käy. Aurelian on hyvä olla. Friedankin on lopulta hyvä.
– Lopettakaa! Keskeyttäkää nyt vittu joku tämä kidutus!
Aurelia kuulee Teklan huudon.
– Hyvä on, hyvä, lopetetaan tähän, Joachim saa sanottua.
Joachim muuttuu taas ohjaajaksi, takeltelee vain hiukan. Muut näyttelijät nousevat kukin omalta paikaltaan hämillisinä ja helpottuneina siitä että kohtaus on päättynyt, ja alkavat tehdä lähtöä pukuhuoneisiinsa. Tunnelma muuttuu sekunnissa arkipäiväiseksi. Tekla ja Piritta tulevat kysymään onko Aurelia ok, ja Aurelia saa kuin saakin kohotettua peukalonsa ilmaan, väännettyä kasvonsa hymyyn. Tekla tarjoutuu olemaan Aurelian seurana, suorastaan vaatii saada tulla Aurelian mukaan minne ikinä hän onkaan menossa, kauppaan tai kotiin. Aurelia saa sanottua että olisi mieluummin hetken aikaa yksin. Tekla nyökkää.
Aurelia nousee ja kävelee lavan poikki kulisseihin. Hän on tottunut näyttämöntakaiseen näkyyn eikä se hämmästytä häntä lainkaan niin kuin se hämmästyttäisi jotakuta joka kävelee ensimmäistä kertaa esiripun taakse: vinssejä, siirrettäviä seiniä kuin puolittaisia rakennuksia, suuria fasadeja, kaikenlaista välineistöä jolla liikutellaan kokonaisia aikakausia, pyöräytetään maailmankäsityksiä ympäri vain yhtä nappia painamalla.
Aurelialla on olo kuin hän olisi juossut kokonaisen aikakauden halki, ja niin hän onkin.
Aurelia on vettynyt mutta tyyni, niin kuin lapsi pitkän itkukohtauksen jälkeen. Hänellä on verraten levollinen olo. Ei huono. Kun pienenä kesäisen päivän jälkeen, hiekkaa kengissä, ruohonkorsia hiuksissa, jäätelönmaku yhä kitalaessa, nenänpää kuumottaen palasi kotiin – palasi kotiin jonkun vieraan kanssa, ei äidin, ei isän, miksi ja kenen? Ja mitä sitten, mitä kotona?
Jokin tässä tässä ylösalaisin kääntymisen tunteessa, vanutettuna, uitettuna, rutistettuna, on Aurelialle niin tuttua että hän on miltei varma siitä, että juuri tämä on tapahtunut hänelle joskus.
Lisäksi hänen mieleensä on tunkeutumaisillaan ajatus, johon hän ei aivan vielä kykene tarttumaan. Se lepattaa hänen ulottuvillaan mutta ei ole vielä tavotettavissa.
Mikä lause, mikä?
Meidän piti mennä.
Vai ovatko nämä ohjaajan ajatuksia, ohjaajan, joka nyt on Aurelian mielessä muuttunut täysin Joachimiksi, ovatko nämä ajatuksia, jotka ovat äskeisen selvänäköisyyden jälkeen jääneet soimaan Aurelian päähän?
Meidän piti mennä.
Aurelia muistaa yhtäkkiä erään huudon, omansa. Hän ei tiedä miksi juuri tuo hetki kiilaa kaikkien hänen kerroksiensa läpi tietoisuuteen. Huuto kaikui huoneessa jossa hän oli yksin. Oliko hän kolmevuotias vai vanhempi, hän huusi, huusi ja jatkoi huutamista tietämättä miksi. Oliko hän sulkenut oven itse vai oliko hänet teljetty? Ja miksi hänet olisi teljetty, mikä sekopäinen ajatus, miksi äiti ja isä olisivat tehneet niin? Mikä se paikka edes oli? Miksi hän oli huoneessa yksin, tärkein kysymys on tämä.
Kunpa Aurelialla olisikin täsmälliset käsitettävät sanat huutomuistolleen, kunpa muisto olisi kuin runo tai laulu, luettavissa, kuunneltavissa. Mutta Aurelialla on pelkästään huuto ja äskeinen mieleen kiilannut lause, lyhyt ja täsmällinen, meidän piti mennä, lause joka liittyy kenties enemmän Joachimiin kuin Aureliaan itseensä.
Yrittäessään muistaa muuta Aurelia löytää pelkkiä tyypillisyyksiä, aurinkoisia päiviä, sateisia päiviä, värityskirja, mehiläisvahavärikynät, puoliksi syöty karjalanpiirakka, kotiin kello seitsemän, kaakaota ja juustoleipää, unilauluna Hyppelihiiri.
Pukuhuoneessa Aurelia riisuu hiestä litimärän Frieda-mekon yltään. Hän käy suihkussa, kuivaa itsensä ja pukeutuu omiin vaatteisiinsa. Hän katselee itseään peilistä. Hän on yksin hän, ei kukaan muu.
Aurelia huomaa odottavansa että oveen koputettaisiin. Äskeisen jälkeen hän on miltei varma, että Joachim tulee.
Mutta Joachimia ei kuulu.