Aurelia sulkee pukuhuoneensa oven. On tehtävä jotakin. Miten raivostuttavaa on vain oleilla tapahtumien liepeillä, saada vihje sieltä, toinen täältä. Miten raivostuttavaa on kohdata päivästä toiseen, harjoituksesta toiseen Joachimin viileänkäskevä ammattiminä. Äsken hän näki ja kuuli ja aisti sen kaiken, Joachimin kivun, mutta heti kun harjoitus oli ohi, näkymä sumeni. Aurelia haluaisi tehdä Joachimiin reikiä, hän haluaisi tuuppia, sysätä, läpsiä ja avata Joachimin, kerta kaikkiaan, vain avata niin kuin takin vetoketjun, niin että vuosikymmenien aikana taiten rakennettu puolustusjärjestelmä valahtaisi jalkojen juureen kuin käyttökelvottomaksi muuttunut haarniska. Pois, pois, pois se tyyneys jonka läpi Joachim katsoo häntä joka päivä teatterilla, esiin poika, esiin epävarmuus.
On tunkeuduttava tiedon äärelle pelkäämättä ja häpeämättä. Hänen on löydettävä Joachim poikana ja tämän myötä Frieda, kaikkinensa, yksiselitteisesti. On vain toimittava välittämättä korrektiudesta.
Aurelia tietää missä Joachim asuu: Vaasankadulla.
Kun Aurelia astuu teatterin sivuovesta kadulle, hän on päättänyt. Hän astelee verraten varmoin askelin rautatieasemalle, asemahallin läpi, kohti liukuportaita, metroon. Matka kestää viisi minuuttia eikä hän ennätä epäröidä. Ohi ikuisen vapun aukion, ohi kaupan mainoskylttien, ohi vegemestojen ja muiden hippiruokaloiden, kohti thaihierontapaikkaa jonka yläkerrassa on Joachimin koti. No niin. Enää on soitettava, eikä Aurelia edelleenkään epäröi.
Joachim vastaa kolmannella soittamalla, kuulostaa hilpeältä. Ikään kuin olisi odottanut Aurelian puhelua.
– Olen täällä alhaalla, kadulla, Aurelia sanoo.
Tauko. Joachim tuntuu miettivän jotain. Aurelia kuulee Joachimin äänessä hymyn:
– Mistä tiedät että olen kotona? Haluatko tulla tänne ylös?
– Haluan, Aurelia sanoo.
– No tule.
Aurelia kiipeää portaat neljänteen kerrokseen. Joachim seisoo kynnyksellä, pitelee toisella kädellään ovenkarmista, toinen käsi farkkujen taskussa. Ilme on kysyvä. Aurelia ei esitä minkäänlaisia selityksiä vaan astuu Joachimin käsivarren ali eteiseen. Kas: lautalattiat, kaunis erkkeri-ikkuna, seinillä suuria öljyvärimaalauksia ja keittiössä mutteripannu hellalla. Olohuoneen matalalla pöydällä pinoittain kirjoja.
Aurelia kääntyy, katsoo Joachimia kiirehtimättä, pitkään.
Niin vitun tyypillistä, sanoisi Tekla tästä kaikesta, mutta juuri nyt Aurelia ei välitä Teklasta.
– Sitä vaan että. Että entä jos me olemmekin sama ihminen, Aurelia sanoo hymyillen.
Aurelia astuu aivan Joachimin lähelle. Joachim sulaa, suli ehkä jo sillä hetkellä kun päästi Aurelian sisään. Ehdottomuuden, tinkimättömyyden ja vaativuuden takaa on astunut esiin mies joka kokee elämän täytenä ja väkevänä, mies jonka kanssa voi nauraa, leikkiä, iloita, viihtyä ja surra. Ehkä kaikki on näin yksinkertaista: kun ihminen hetkeksi luopuu perustavista totuuksista ja elämän näytteillepanosta, jää tilaa herkkyydelle ja lempeydelle ja viihtymisellekin, kaikelle sille mitä useimmat ihmiset kutsuvat onnellisuudeksi.
– Voi olla, Joachim sanoo ja hymyilee myös.
Aurelia suutelee Joachimia ja Joachim vastaa suudelmaan. Tämä ei ole teatteria. Pehmeää, kosteaa, todellista.
Hetki jona emmintä muuttuu himoksi on sävähdyksen kaltainen sadasosasekunti. Nyt he eivät enää epäröi.
He kävelevät käsi kädessä makuuhuoneeseen.
Nämä asiat yllättävät Aurelian edelleen miehissä seitsemän vaihtelevanmittaisen suhteen jälkeen: Vatsalihakset. Vaikka hän on itse treenannut salilla kuusi pitkää vuotta, hänen vatsansa on yhä sileä ja pehmeä, ei karhea ja kova niin kuin nyt tämä jota hän sivelee navasta ylöspäin. Myös peniksen oppikirjamainen anatomia hämmästyttää häntä aina. Hän ei totu siihen eikä hänen kuulukaan tottua. Kaikki on naurettavan täsmällisesti kohdallaan.
Joachim työntää Aurelian sängylle ja painautuu häntä vasten. Vaikka Aurelia osasi kuvitella millainen Joachim olisi, tämän pakahduttava halu yllättää hänet silti. Halun paljaus riisuu kenet tahansa vallasta: jäljelle jää ihminen, pelkkänä, haavoittuvana, mutta teeskentemättömyydessään vahvana.
Kun Joachim on Aureliassa, syvällä, vaiko sittenkin pikemminkin Aurelia Joachimissa, Aurelia tuntee valoisan vieraan taas saapuvan. Hän tiesi että tuo joku tulisi, osasi jo odottaa sitä. Se alkaa tehdä vimmaisesti töitään, kykenee vaivatta siirtymään hänestä Joachimiin ja taas takaisin. On raivattava pois tieltä kaikki merkityksetön, tai ainakin vähemmän merkitsevä. Aurelia tuntee miten joku myllää ja järjestää Joachimia, hellästi, raivokkaasti, häikäilemättömästi. Joku möyhentää, vatvoo, vanuttaa, kaulitsee, haroo, mukiloi, paiskoo, harventaa, hankaa ja heittää ilmaan, ympäri, ympäri, ympäri ja vielä kerran ympäri Joachimin Joachimissa. Heissä jatkuu ja jatkuu tuon hahmon aikaansaama pauhu, jylinä ja mellastus.
Huokaukset ja voihkaisut tihenevät, tiivis lihaisa kontaktilinja vahvistuu entisestään. He ovat molemmat silkkaa hermoimpulssia toisensa jälkeen.
Joachimin kaikki huomio on keskittynyt tämän naisen sisätilaan, mutta jokin osa hänestä silti näkee eteensä. Jokin osa hänestä näkee Aurelian sisällä hahmon joka pyytää häntä seuraamaan itseään. Joachim seuraa, on hetki hetkeltä yhä syvemmällä, kunnes saapuu kynnykselle. Yhtäkkiä on miltei sietämättömän kirkasta, avautuu näkymä menetettyyn elokuuhun, vuoteen 1989. Joachim ei voi olla seuraamatta hahmoa yhä syvemmälle, yhä sisemmäs. Kaikki on paljastumaisillaan. Täällä on Frieda, täällä on Balaton, he ovat juuri saapuneet perille, ja ilmassa leijailee tuhkaa ja huhuja ja riemunkiljahduksia, kaikki on alkamaisillaan ja päättymäisillään täällä, miten ihmeellistä, paikkojen paikka, Joachim ajattelisi jos kykenisi muodostamaan ajatuksia.
Mutta ei hän pysty. Hän kykenee vain naimaan tätä naista.
Vähä vähältä, sekunti sekunnilta Joachimista alkaa saada selkoa aivan uudella tavalla. Kas tuossa on yksinäisyys, ja entäpä hylätyksi tulemisen pelko, se sijaitsee Joachimin olemuksen varjoisalla puolella. Tuossa on kaipaus, tuolla kaikelta piilossa on häpeä.
Olento kehottaa Aureliaa katselemaan, vaikka Aurelia ei juuri nyt kykene keskittämään huomiotaan. Olento viipaloi Joachimin, räjäyttää tämän ensin atomeiksi ja viipaloi vielä atomitkin. Puhdistus on perusteellinen. No niin. No niin. Vielä on löydettävä syyllisyys. Se on sekoittuneena tämän miehen aivojen harmaaseen aineeseen, suuri annos sileintä pölyä mitä kuvitella saattaa.
Lopulta he ovat valmiit. He huohottavat. Myös olento on saanut työnsä päätökseen: kaikki Joachimissa oli hetken aikaa esillä. Ja jos halutaan ilmaista asia täsmällisesti, niin olento näytti Joachimin Aurelialle sekä Joachimille itselleenkin, ja nyt kumpi tahansa heistä, Joachim itse tai Aurelia, voi rakentaa vasta löydetyn tiedon varaan täsmällisen historian, historian sanan kaikissa merkityksissä, tarinan jonka voi kertoa itselleen, elämän jota voi elää, hetki hetkeltä, tuoksu tuoksulta, pelko pelolta.
Kun Aurelia kävelee Vaasankatua metroasemalle, se mitä hän äsken sai tietää Joachimista järjestyy hänen mielessään pieneksi kertomukseksi josta aiemmin teatterilla Aurelialla oli vain aavistus. Nyt hänellä on enemmän lauseita, sanoja jotka kiistatta ovat Joachimin, ja hän kykenee lausumaan ne mielessään alusta loppuun:
Me jouduimme vain lähtemään. Meidän oli pakko, ja niin me teimme, vaikka kaiken aikaa minä ajattelin häntä. Minä en osannut ajatella sitä mitä oli ehkä tapahtunut, olin vasta lapsi, ja silti ajattelin. Pilvet purjehtivat taivaan halki, tuli aamu ja päivä ja uusi yö, taas aamu ja päivä, ja minä olin surullisempi kuin koskaan. Silti meidän piti mennä, me jouduimme vain lähtemään.